Olisi Konstantinos Pyhä vai…?

tie-nikeaanVeikko litzen
Tie Nikeaan
Roomalaisten ja kristittyjen yhteinen matka ajanlaskumme alusta valtionkirkon syntyy

k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto
Kirja-Aurora, 2009, 425 sivua

Nyt on jälleen vuorossa teos, jonka kirjoittajan voin lukea ystävieni joukkoon, joskin hän siirtyi tähdeksi minuuteni mielenmaisemaan. Siellä hän loistaa kirkkaampana kuin mikään muu, ei edes aurinko pysty hänen kanssaan kilpaamaan. Tämä teos on ollut lukulistallani jo pitkään, mutta en ole pystynyt sitä lukemaan, ei ollut ollut uskallusta tai rohkeutta kohdata entinen opettajani, johdattajani. Mutta nyt jälkikäteen ja teoksen lukemisen jälkeen, voin todeta, että lukeminen kannatti ja sain siitä todella paljon lisää kiilloitetta, jonka avulla kirjoittajan tähti tuikkii entistä kirkkaammin.

Sain nauttia kokonaista viisi vuotta Litzenin opetuksesta ja ohjauksesta, mutta ehkä liioittelen, mutta hänestä tuli myös pitkäaikainen ystäväni, jolla on pysyvä vaikutus elämääni. Hänen ensimmäinen luentonsa kulttuurihistorian uutena professorina oli vaikuttava, mutta eritoten hän esitteli nyt käsiteltävän teoksen keskeiset elementit jo luennollaan antiikin kulttuurihistoriasta. En muista minä opintovuonna sen kuuntelin, mutta se muutti käsitystäni historiasta ja antoi perustan tulevalle tutkimustyölleni.

Hienovaraisesti Veikko johdatti minut ensinnäkin keskiajan tutkimuksen pariin ja toisekseen, tietäen kielitaitoni, hän ohjasi minut annalistisen koulukunnan ja erityisesti sen toisen perustajan Marc Blohin maailmaan. Tämä ohjaus on ollut minulle monella tavalla kuin uusi elämä.
Täytyy ehdottomasti todeta, että Veikko oli todellakin opettaja ja ohjaaja ja hänen tieteellinen tuotantonsa oli melko vähäinen. Mutta vaikuttavia opettajia me tarvitsemme aina, ilman heitä tiede ei pysty kehittymään ja niitä uusia tiedemiehiäkään ei tule riittävästi. Näin tiede ihan mikä tahansa, näivettyy ja kuihtuu.

Mitä tulee nyt esittelemään teokseen, niin siinä minulle tulee heti mieleeni kaksi keskeistä seikkaa. Ensiksi teos on todella kuin Marc Blochin puhtaimpien oppien mukaan rakennettu. Alussa Kirjoittaja esittelee lähteensä, kuten Bloch edellyttää tai opastaa teoksessaan Historian puolustus tekemään. Tätä Marc Blochin perintöä olen Veikon jäljissä pystynyt vaivallisesti taivaltamaan.

Toinen merkittävä asia on tuo Antiikin kulttuurihistorian luentosarja, jonka Litzen oppiaineen professorina piti. Varsinkin teoksen kansikuva, joka on ohessa, on sama joka luennoilla esiintyi. Siinä Konstanius Suuren kolossin pää kertoo meille maailmankuvan muutoksesta, varsinkin katse on oleellinen. Aiemmin patsainen katse kohdistui alaspäin, eteenpäin tai sivuille. Nyt Konstantinus Suuri katsoo ylöspäin ja juuri tuo katse ja sen kohteen muutos kertovat maailmankuvan muutoksesta.
Tässä yhteydessä ei voi olla kertomatta Veikon toista näkemystä maailmasta ja sen hän sijoitti keskiaikaisiin goottilaisiin katedraaleihin. Niiden sisällä, missä kanssa oli, kohtasivat maa, joka oli jalkojen alla ja valo eli ilma, joka oli siinä ympärillä. Tästä voidaan helposti kieleemme saada hienoa sana maailma. Aikaa ja paikkaa tuon hienon ilmaisun esilletuloon Veikon taholta, en osaa sanoa, en edes muististani moista pysty kaivelemaan.

Pitkän henkilökohtaisen jaarittelun ja avautumisen jälkeen lähdetään itse teokseen ja katsotaan miten se toimii ja mitä se on.

Teoksen tekijä on jakanut kahteen lähes saman kokoiseen osaa. Ensimmäinen on nimeltään Credo, jossa uskomukset kohtaavat. Ei kait tarvitse olla koulutettu latinisti kun tietää mitä Credo tarkoittaa, siis uskomista johonkin tai johonkuhun tai sitten ne monikossa. Mielenkiintoista onkin sana uskomukset, eikä uskonnot, kuten helposti voisi ajatella. Itse olisin valmis käyttämään aina termiä uskomus, sillä sen vastakohtana on tieto, joka ei mitenkään edes sivua uskomusta. Voi tietenkin lähteä olettamuksesta, että kun uskomus tai uskomukset ryhtyvät organisoitumaan ja dogmatisoitumaan ja niin niistä muodostuu uskonto. Itse kyllä pitäisin niin kristinuskoa, islamia kuin muitakin entisiä ja nykyisiä vain uskomuksina, joilla on erilaiset perusteet ja erilaisen taustat.

Toinen osa teoksessa on nimeltään Dominus et Deus, jossa keisari valitsee jumalansa. Jälleen Litzenille tyypillinen otsikko, sillä Deus saattoi olla myös Dominus ja usein jopa Dominus ja Deus. Kun lisäksi olisi pitänyt valita uskomus, joita olen ylen monia tarjolla. Voidaankin siis kysyä, että tapahtuiko valinta todella ja oikeana valinta, vai oliko se osa vain poliittista peliä ja/tai sotilaallista strategiaa?

Liikkeelle lähdetään teoksen otsikonkin mukaisesti Nikea kirkolliskokouksesta ja sen päätösasiakirjasta vuodelta 325. Kyseessähän on asiakirja, jota yleisesti pidetään ensimmäisenä kristillisenä uskontunnustuksena. Kun pidän itseäni agnostikkona, niin en ole koskaan kokenut mitään uskontunnustusta minulle otollisena. Mutta tämän lukijan onneksi pian päästä kuitenkin siihen tuttuun perushistoriaan. Kun itse opin vahingossa lukemaan joskus 45 vuotiaana, niin se tapahtui Brandesn Kaius Julius Caesarin elämä teoksen avulla. Jotenkin tuos melko massiivinen kaksiosainen teos kiehtoi pienen pojan mieltä, mutta opetti ainakin lukemaan.

Juuri Konstatinus suuri nousee teoksen keskeiseksi toimijaksi. Olemme tottuneet pitämään häntä ensimmäisenä kristittynä keisarina, mutta oli hän sitä todellisesti ja oikeanlaisesti? Litzen näyttä meille oikeastaan kristittyjen eräänlaisen hyväksikäytön ja samalla tehokkaan sekoituksen perinteiseen roomalaiseen auringon palvontaan, joka oli yleistä muuallakin Lähi-idässä toimineiden erilaisten uskonnollisten ilmiöiden keskuudessa.

Tämä asioiden sekoittaminen kuvastaa keisarin todellista reaalipoliittista asennetta. Hän tavallaan hyväksyi kristillisen maailmankuvan ja samalla ei myöskään loukannut Rooman valtakunnan perinteisiä uskonnollisia käsitteitä. Tämähän on tavallaan vallankäyttöä ankarimmillaan, eli hyväksytään erilaiset ilmiöt, vaan ei anneta kenellekään selkeästi ensimmäistä tai toista sijaa. Kaikki ovat samalla viivalla, kun kilpaillaan kolmannesta tilasta. Ensimmäinen ja toinen sija on tietysti annettu jo etukäteen itse keisarille.

Kaikessa tuttuudessaan Lizenin Tie Nikeaan on mielenkiintoinen tutkimus ajankohdan reaalipolitiikasta ja sen toteuttamisesta erilaisten ryhmien avulla ja myötävaikutuksella. Kannattaa siis kantaa kotiin kirjastosta ja lukea nautiskellen ja kirjoittajan tekstistä nauttien.

Suosikkiblogistini Jukka Kemppinen kirjoittaa otsikolla Tie Ikeaan tästä Litzenin teoksesta seuraavasti:

Kuvasta käy ilmi, että otsikossa voi olla lyöntivirhe. Olin jo aloittanut sangen mielenkiintoisen kirjan Ikean erinäisistä tihutöistä ja sen omistajan Ivar Kampradin luonnevioista. Aivan yllättäen silmääni sattui Veikko Litzenin ”Tie Nikeaan”.

Aion kirjoittaa molemmista, Litzenin kirjasta enemmän. Oikeastaan aloitin jo, pohtiessani keskustelemista idiootien kanssa. Yhtymäkohta on tämä: ”Tie Nikeaan” on paljon muun ohella kirja, joka jokaisen ateistin tulisi tuntea. Se on aivan täynnä asiaa, joka vaikuttaa kenen tahansa käsityksiin kristinuskosta ja sen kehityksestä. Nimi viittaa keisari Konstantinokseen, jota jostain syystä sanotaan Pyhäksi, ja Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 312.

Kysymyksessä on oikeastaan kertomus tunnetun historian merkillisimmästä organisaatiosta, joka on katolinen kirkko. Kiinalaiset viittaavat mielellään keisareihinsa, mutta Kiinan hallitsijaketjussa oli useita täydellisiä katkoksia. Katolinen kirkko selvitti jopa dynastisen ongelman, sen joka yleensä kaataa kuningaskunnat ja dikatuurit – eräässä kirkolliskokouksessa keksittiin vaatia papeilta siveyttä eli selibaattia. Kirkkoa ei tietenkään kiinnostanut pätkääkän, mitä papisto puuhasi taloudenhoitajattarien ja vastaavien kanssa. Sitä enemmän sitä kiinnosti hoitaa asia siten, että papilla – edes paavilla – ei voinut olla laillista perillistä, bastardeja vain. Jolloin nopeasti valtavan suureksi paisunut rahoitus- , vaihto- ja käyttöomaisuus säilyi kirkon hallussa ja kuppikuntien ulottumattomissa.

Tunnen siis Veikon, olen hänen oppilaansa ja kun väittelin, hän oli toinen opponentti. Toinen oli juristi, Aarnio.

Kirjan aiheista luulen keskustelleeni hänen kanssaan ensimmäisen kerran Turun Uittamolla 1970-luvun lopussa. Hän oli Suomen ensimmäinen ja ainoa kulttuurihistorian professori, väitellyt Ruusujen sodasta. Myöhemmin hän oli Villa Lantessa johtajana ja sitten Kansallisarkiston nokkamiehenä.

Kirja aiheutti joukon kysymyksiä: miten tämä kirja, jonka monikaan ei uskonut koskaan valmistuvan, on nyt tässä, valmiina ja viimeiteltynä? Kuinka ankarastai rouva Aulikki on pakottanut? Kai tämä käännetään englanniksi ja ilmestyy koko maailman riemuksi?

Viimeksi sanottu ei ole vitsi. Kirja on paras tutkimus Roomasta ja kristinuskosta, mitä minä olen nähnyt, enkä ole edes kuullut etevämmästä.

Teos on kriittinen. Sekä Rooman historian että kristinuskon omat kertomukset alistetaan ankaralle lähdekritiikille, ja kirjoittaja esittää jatkuvasti pelottomasti huomautuksia siitä, miten tämä tai tuo kristinuskon termi, merkki tai perinne tunnetaan jo ajalta ennen kristinuskoa, tai miksi ja millä tavoin suuret klassikot, kuten Plinius, ovat harrastaneet poliittista tarkoituksenmukaisuutta kuvatessaan isänmaansa vaiheita.

Henkistynyt lukija ottakoon kuitenkin huomioon, että tämä kirja ei ole kevyttä kesälukemista, vaan uskomattomasta sujuvuudestaan huolimatta vaativaa asiaa. Jotta siitä saisi irti pintaa enemmän, täytyisi oikeastaan olla tuollaiset historian lehtorin tiedot kreikkalais-roomalais-kristillis-juutalaisesta antiikista ja tietysti sujuva latinan ja riittävä kreikan taito. Koska hallitsijalla (kyrios) on vallantäyteys (pleroma), ”kuningas” on riittämätön käännös.

Hyvä paimen esitetään myös kuvana – Merkurius kantamassa karitsaksi kuvattua sielua tuonpuoleiseen.

Kyrie eleison!

Kristittyjen vainot on eräin poikkeuksin perätön tarina. Jos rooman keisarit olisivat ottaneet vainotakseen toisuskoisia, siinä olisi riittänyt työtä, koska tuohon aikaan muutkin mysteeriuskot, kuten mazdaismi ja Kybelen kultti sekä ajoittain kielletyt versiot Bacchuksen menoista olivat hyvin suosittuja.

Juutalaisten vainoaminen ja temppelin hävitys liittyi keskeisesti kapinaliikkeisiin, joista tulee murheellisesti mieleen, ettei Lähi-Idän auringon alla ehkä ole kovin paljon uutta – varsinkaan ellei uskonnollisia ja poliittisia opinkappaleita ota kirjaimellisesti todesta.

Ystävän omakuva 50-luvulta

Kirjataidetta

Kirjataidetta

Kaarina Valoaalto
Einen keittiö, Eines kök
Kaunokirjallisia tunnelmapaloja
Tammi 2002, 148 sivua

Jostain ihmeen syystä minulla on ystäviä ja kavereita, jotka ovat julkaisseet ajatuksiaan ja näkemyksiään kirjan muodossa. Kirjoja on ilmestynyt joiltakin useasti ja toisilta harvemmin. Mutta yhä ystäväni luottavat, tänä IT-aikanakin kirjan käyttöjärjestelmän voimaan. Ja minusta se on vain hyvä ja oikeudenmukainen asenne.

Kaarinan on tuntenut jo hamasta 60-luvun ajasta lähtien. Olemme jopa yhdessä osallistuneet mielenosoituksiin, minulle hyvin, hyvin harvinaista, ja esittäneen näkemyksemme Seppo Kivistön erottamista vastaan. Kaarina oli erinomaisen sitoutunut ns. kolmannen sektorin vapaaehtoistyöhän, jossa Emmaüs-yhteisön muodossa tarjosi hänelle mahdollisuuden toimia. Useat vuoden hän viettikin Jokioisten Emmaüs-yhteisön jäsenenä. Mutta vuodet ovat osittain pirullisia ystäviä, sillä ne erottavat, joskin myös yhteen saattavat. Näin on käynyt minulle ja Kaarina Valoaallollekin.

Mitä tulee teokseen Einen keittiö, Eines kök, niin teos on enemmän kuin kirjoittajansa näköinen ja häneltä se kuulostaakiin, joka sivulta ja joka lauseesta tulee esille Kaarinan hyvin persoonallinen henkilö, jonka luonne ymmärtää jokaista ihmistä ja eläintä. Ottaa herkällä vaistolla huomioon koko elävän elämän.

Keskeiseksi kohteeksi kuitenkin nousee Helsinkiläinen parempien ihmisten kerrostalo, joka sijaitsee Töölöössä, josta kuppa oli lähtenyt jo aikoja ennen kuin tämä kirjan parempi väki sinne asettui suuriin ja tilaviin asuntoihinsa. Kaarina kuvaa omaa 50-luvulle sattunutta lapsuuttaan, jota varjosti hiljattain käydyt sodat ja sodasta kotiin palaneet miehet, joista jokainen oi enemmän tai vähemmän vammautunut, joko fyysisesti tai ainakin henkisesti. Myös näiden parempien ihmisten perheissä koettiin samoja ongelmia kuin maaseudun mökeissäkin. Ehkäpä herraspojat oivat joutunut kokemaan suuremman muutoksen elämässään kuin mokin poika maaseudusta, jolla joka päivä oli taistelua elämästä, elannosta ja jopa julmaa luontoa vastaan.

Kaarina siis lajittelee töölöläistalon kellarista vintille, asunosta toiseen, mutta varsinkin oman asuntona, joka on tilava ja jossa asuu neiti Miettinen keittiön yhteydessä olevassa palvelijanhuoneessa, eli piian kammarissa. Hän voi käyttää esim. vessaa vain, kun se ei isäntäväkeä häiritse. Nyt pitää muistaa, että alivuokralaiset olivat jopa pakollisia suurissakin perheasunnoissa vielä pitkään sodan jälkeen. Asuntopula oli läsnä muiden pulien ohella. Kahvikin vapautui säännöstelystä vasta 50-luvu puolenvälin paikkeilla. Jopa itse muistan asian, olenhan Kaarinan ikätoveri.

Tärkeätä osaa Einen keittiössä edustavat erilaiset hajut, joka ovat peräisin keittiössä köytetystä kaalista, naapureiden paistamista silakoista toi jostain muusta voimakkaalle haisevasta. Myös ihmisten ja varsinkin kirjoittajan vanhempien runsaat ruumiineritteiden hajut ovat runsaasti esillä. Tosin hajut olivat kollektiivisessa asumisessa sotienkin jälkeen todella korostetummin esillä ja vasta aktiivin ilmanvaihdon tuleminen kerrostaloihin vähensi hajuhaittoja. Nykyisin niistä valitetaan kovin kärkkäästi.
Tosin töölöläistalo ei täytä koko kirjaa, vaan välillä käydään koulussa ja jopa kesähuvilalla, kuten paremmissa helsinkiläisperheissä oli tapana tehdä. Nykyisin mennään mökille, eikä oteta kaikkia tavaroita mukaan.

Mutta miten herkästi Kaarina Valtoaalto helskytteleekään samana vuonna syntyneen minäni erilaisia sielun kieliä. Vaikka itse olen asunut hämäläisellä maaseudulla, niin ovat olosuhteet olleet melkoisen yhdenkaltaisia. Puutetta oli kaikesta ja yksinkertaisuudella pärjättiin. Emme edes osanneet toivoa tai odottaa enempää. Se silloinen riitti meille ja itse keksimme leikkimmekin. Ei siinä vanhempia tai teollisuutta tarvittu, ei lioin sähköistä viestintää.

Asioiden tarkeastelu ja eräänlainen syvänäkeminen oli mielestäni yleisempää ja samaa todistaa myös Kaarinan teksti. Meillä oli aikaa katsella, tarkkailla ja tuumailla. Ei ollut valmiita kaavoja tai malleja tuolle toiminnallemme. Mutta tulli meistä silti jotain, ainakin eläkeläisiä uudelle vuosituhannelle!

Mielekästä historiaa

1900_luvun_atlas_kansi
Ystäväni lykkäsi käteeni Le Monde Diplomatiquen suomenkielisen kirjasen, joka ei ole kirja, ei lehti ei oikein mitään muuta kuin sieltä väliltä. Kun aloin lukemaan, niin kaikki tuntui vain niin tutulta. Olin varmaan lukenut kaiken jostain aiemminkin. Ja tänään kun selasin aiempi tekstejäni tässä blogissa, niin olen tuosta julkaisusta kirjoittanut alkuvuodesta. Tosin silloin sen ranskankielisestä versiosta, jonka oli tilannut Ranskasta.

Teksti on luettavissa sivulla http://oissinblogi.eu/?p=487

Eli edelleen seison aiemman sanomani takana ja julkeasti julistan olevani edelleenkin samaa meiltä kuin ole tuolla aiemmin kirjoittanut.

Tosin suomenkilinen laitos on saanut nimekseen: 1900-luvun Atlas – Kriittisen historian käsikirja.

Hienoa historia yksilöstä

Leena Rossi
Yksilö ja ympäristö

Maalari Frans Lindin (1903 – 1988) elinikäinen ympäristösuhde muistiedon ja maisemamaalausten valossa
Turun yliopisto, väitöskirja
Turku 2015, 111 sivua
matkalaukkulipastot
Leena kiltti,

vihdoinkin sain luettua väitöskirjasi ja se oli mieltä liikuttava kokemus. Se tuntui vaan jotenkin niin tutulta ja tavallaan jopa itse koetulta. Siinä oli varmasti yhteisen opettajamme Veikko Litzénin maailmankuvaa ja kuvaa historian tutkimuksesta. Ne olivat puolestaan osittain syntyneet hänen kiinnostuksestaan ranskalaiseen annalistihistoriotsija Marc Blochiin. Miten syvää kiitollisuutta tunnenkaan Veikkoa kohtaan kun hän aikoinaan oli minulle tärkein henkilö matkalla historian tieteelliseen tutkimukseen ja yleensäkin historian maailmaan.

Pohdit todella mielenkiintoisesti ja perusteellisesti esimerkiksi haastattelujen käyttöä historiankirjoituksen materiaalina. Tietenkin olet hankkinut hyvät perustelut valinnallesi, joka on enemmän kuin toimiva. Juuri esim. haastattelujen ja muistiedon merkitystä ovat korostaneet molemman aiemmin jo mainitsemani idolini ja mestarini. Luin juuri kutenkin uutena painoksena akateemikko Heikki Wariksen väitöskirjan vuodelta 1934 ja siihen olennaisesti liittyvän toisenkin osan. Kolmas osahan ei koskaan valmistunut. Kyseessä on sosiaalihistorian ja sosiaalipolitiikan perusteos yhteiskunnan rakentuminen Pitkänsillan pohjoispuolelle I ja II. Ensimmäistä kertaa ne ovat julkaistua samassa niteessä, ja Into-kustannuksen toimesta.

Teoksensa molemmin osissa, ensimmäinen keskittyy alueen kasvuun ja olosuhteisiin ja yhteiskunnallisiin rakenteisiin ja toisessa osassa hän käsittelee lähes kaikkea elämään ja kuolemaan liittyvä, Waris suvereenisti käyttää tilastoja ja julkisia asiakirjoja, jotka liittyvät tutkimuksen aikakauteen eli 1800-luvun loppupuoleen ja muutamaan 1900-luvun alkuvuoteen. Mutta yhtä suvereenisti kuin tuot jossain määrin virallista materiaalia, hän käsittelee haastatteluja ja muuta suullista lähdetiedostomateriaalia.

Omana mielipiteenäni voin hyvinkin sanoa, että juuri tuo muut materiaali tekee kirjasta vielä lähes sadan vuoden mentyä julkaisemisesta, todella tuoreen ja ajankohtaisenkin. Oikeastaan en edes muistanut kuinka hyvä kirja tuo Heikki Wariksen teos on. Nyt vasta pääsin lukemaan toisenkin osan. Tutkimuksen tekemisajankohtana oli vielä elossa melko runsaasti henkilöitä, jotka olivat itse osallistuneet Pitkänsillan pohjoispuolisten kaupunginosien rakentamiseen ennen 1900-luvun alkupuolta.

Eli kun Leena kiltti, käytät keskeisenä lähteenä kohdehenkilösi haasteluja, jota perustuvat pitkäaikaiseen ystävyyteen ja molemminpuoliseen tuntemiseen, niin henkilökohtaisesti olen jopa hieman kateellinen sinulle moisen materiaalin käyttämisen mahdollisuudesta. Lisäksi kaikki muut lähdemateriaalisi sopii mainiosti juuri henkilön ympäristösuhteen tutkimiseen.
Käytät termiä muistitieto synonyyminä oraalihistorialla. Tämäkin valintasi helähdyttää suuresti tyytyväisyyttäni, sillä useat kanssakulkijamme yhdistävät oraalin erilaisiin seksuaalisiin aktiviteetteihin. Mutta muistitieto kuvaa hyvin juuri ihmisen toimintaa kun hän kertoo kokemastaan ja näkemyksistään. Onhan termillä vielä melkoisen pitkä historia suomalaisessa yhteiskunnassa.

Kun kaivelen omaa muistiani, onneksi siitä on vielä jotain merkkejä jäljellä, niin palautuu mieleeni ”nuoruutemme”, jolloin muista sinun kertoneen tuosta tutkimuskohteestasi. En vaan osannut sillain pienimmässäkään määrin aavistaa, että jossain vaiheessa teet tuosta maalarista vielä väitöskirjan. Se on yksinkertaisesti hieno tunnustus tavalliselle pienelle ihmiselle. Ei tarvitse olla mylläri, jota Ginsbourg käsittelee tai Levi kertoo. En halua puhua mistään yksinkertaisesta maalarista, sillä hän oli monipuolisesti luova ja lahjakas, ei yksinkertainen, vaan oikeastaan moninkertainen lahjakkuus.

Toinen erinomaisen hieno termi, jota käytät myös tutkimuksesi otsikossa, on ympäristö. Juuri kohteesi tapauksessa ei ole kyse vain luonnosta, vaan laajalti katsottuna niin rakennetusta kuin rakentamattomastakin ympäristössä. Mukka kuuluu myös esimerkiksi rakennettu ympäristö, jota ei oikeastaan enää ole, vaan luonto on tehnyt tehtävänsä ja parantanut saamansa haavat. Henkilökohtaisen näkemykseni mukaan, juuri kadonneen ympäristön pohdinta kohoaa tavanomaisen yläpuolelle. Kyseessä on tavallaan samankaltainen prosessi, kun Marcel Proust kirjoitti noin 100 vuotta sitten teoksensa À la recerche du temps perdu (Kadonnutta aikaa etsimässä). Ehkä juuri tuo yhteneväisyys Proustin jättiläisteokseen lisää nautintoani kun luen väitöskirjaasi.

Näin lopuksi voin vain todeta, että vihdoinkin luin väitöskirjasi. Se oli mieltäylentävä kokemus ja olen päättänyt, että otan itselleni oikeuden keskustella kanssasi omasta työstäni, joka koskee 1812 – 1968 elänyttä sukulaismiestäni Kustaa Paturia.

Ystävyydellä

O.

Ilkka, mon amour

ilkka taipaleIlkka Taipale
Venäjä mon amour
Into-kustannus, 2015
296 sivua

Olen tuntenut Ilkka Taipaleen jo siitä lähtien kun hän siviilipalveluksenaan suunnitteli meille hämäläisille uutta Kanta-Hämeen keskussairaalaan. Mielenkiintoista on kuitenkin, että Ilkka vaan jaksaa ottaa kantaa yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksiin ja Keskussairaala poistuu käytöstä ja uutta jo kovalla vauhdilla suunnitelleen. Eli Ilkka Taipale on toimivampi ja ikuisempi kuin keskussairaala!

Nyt lukemani kirja kertookin tosi värikkään elämän erilaiset ja moniväriset tapahtumat. Kirjassa ei säästellä vauhtia eikä hurjia tilanteita. Ytimekkäästi vain tapahtuu paljon. Kaikki ei mene aina kuten suunnitellaan ja halutaan, näin se on tietysti myös Ilkka Taipaleenkin kohdalla ollut ja varmaan tulee jatkossakin olemaan. Ja jatkua tulee varmasti, sillä Ilkka on kuin Duracell-pupu, ja jatkaa täydellä vauhdilla elämää ja aina eteenpäin.

On todella vaikeata laatia mitään arvojärjestystä Ilkan tekemisistä. Tuo tekemisen kenttä on todella laaja ja ulottuu yhteiskunnallisen elämän ja siinä elävän yksilön laidasta laitaan, ja menee sein jopa laitojen ylikin. Ehkä pienen tavallisen ihmisen puolustaminen ja hänen asiansa ajamisen on yksi merkittävistä Ilkan toiminnan kohteista. Lisäksi syrjäytyneet miehet ovat olleet aina Ilkan sydäntä läsnä. Voin vain ihailla hänen tarmoaan meidän miesten heikompien asiaa ajaessa. Siinä ovat vankilat, mielisairaalat ja sosiaalijärjestelmä saaneet tuta Ilkan toiminnan.

Voin kait lukea itseni hyväosasiin, mutta silti Ilkan toiminta on vaikuttanut minunkin osaltani oman elämäni juoksuun. Ensinnä tuli hänen pasifisminsa, olin valmis kieltäytymään asepalveluksesta, mutta sitten tapahtui kummia, sillä lääkäri kirjoitti, että minusta ei olisi mitään hyötyä asevelvollisena, olinhan vammainen ja siis kruunun raakki! Toinen selkeä asia oli, että hän sytytti kiinnostukseni kolmanteen maailman ja sen kohtaloon. Ehkäpä tässä tulee esille oikeastaan meidän molempien juuret, sillä emme ole oikeastaan mistään kotoisin, tai sitten olemme kotoisin ihan sieltä sun täältä. Opin hänen myötään arvostamaan muitakin kuin aitoja suomalaisia, joita nykyisin voidaan kutsua persuiksi, siis aivan perusteettomasti.

Syynä Ilkan omien mustelmien kirjoittamiselle on yleinen asenneilmapiiri Suomessa sekä eritoten Putinin tiukka ja kritiikitön yhdistäminen Venäjään. Muistelmakirjan kirjoitusprosessi käynnistyi esipuheen mukaan näin: ”Viime keväänä olin saanut tarpeekseni lehdistön Venäjä-kirjoittelusta. Mitään hyvää ei nähty”, ”Kun luet Ilta-Sanomia, kadotat totuuden, kun luet Iltalehteä, kadotat moraalin”. Näin siis jo esipuhe on iskevää asiaa kuten Taipaleen lehtikirjoitukset ja kolumnit aina ovat.

Kirjan alussa annetaan ymmärtää ja lopussa se aivan todeksi muuttuu, että Ilkka on meidän lähes kaikkien muiden suomalaisen tavoin, sekä sieltä että täältä, ja tuolta ja ihan melkein kaikkialta. Sukujuuret ovat harvalla aivan suomalaisia, vaikka jotkut niin haluaisivatkin. Itse oli varman, että eräs talonpoikainen sukujuuremme on siis ihan aitoa ja ehtaa suomalaista ja vieläpä hämäläistä. Vaan eikö sinnekin sukuun ole tanskalaiset herrat keskiajalla jättäneet jälkensä.

Onneksi Ilkka sai rinnalleen puolisonsa Vapun, joka on jaksanut ja jakanut kaikki vastamäet, teot ja olemiset Ilkan kanssa. Voivottavasti, tai oikeastaan olen asiasta varma, että Vappu ei tunne mustasukkaisuutta tästä kirjouksestani, sillä onhan tätä todella suora rakkaudentunnustus Ilkalle, jaksavalle ja toimivalla miehelle. ILKKA, MON AMOUR!

Ilkka Taipale julkistaa Pasilan rauhanasemalla kirjan Venäjä - Mon Amour.

Ilkka Taipale julkistaa Pasilan rauhanasemalla kirjan Venäjä – Mon Amour.


Suomen virallisin CV eli ansioluettelo lienee eduskunnan kansanedustajista pitämä. Ei se CV varmaankaan Ilkan osalta pysty kaikkea tallentamaan, mutta onhan se edes pieni ripsaus kaikesta siitä, mihin kaikkeen Ilkka Taipale on kerennyt jo ennen vuosituhannen vaihdetta. En tunne ketään toista, jolla on tuollainen CV, vaikka vajaakin monin paikoin.

Koulutus
lääketieteen lisensiaatti 1966,
lääketieteen ja kirurgian tohtori 1982,
sosiaalilääketieteen dosentti 1989 (Tampereen yliopisto)

Työura /Elämäkertatietoja
Hesperian sairaalan apulaislääkäri 1966-1969
Koskelan sairaalan vs. apulaislääkäri 1971
Nikkilän sairaalan osastonlääkäri 1975-1976
Järvenpään sosiaalisairaalan vs. ylilääkäri 1976
Hesperian Kallion alkoholipoliklinikan vs. osastonlääkäri 1977
Alkoholitutkimussäätiön sopimustutkija 1978-1979
Suomen Rauhanliitto-YK-yhdistys ry:n toiminnanjohtaja 1980-1986
Hyvinkään ja Vantaan mielenterveystoimistojen vs. huoltolääkäri 1987
Kellokosken sairaalan ylilääkäri 1988-1991
Kellokosken sairaalan vastaava ylilääkäri 1991-1996
Tampereen yliopiston sosiaalipsykiatrian vt. professori 1993-1994
Tampereen yliopistollisen sairaalan yleissairaalapsykiatrian poliklinikan vt. ylilääkäri 1993-1994
sosiaali- ja terveysministeriön selvitysmies 1997
yksityislääkäri 1998-

Valtiolliset luottamustehtävät
Terveydenhuollon koulutuskomitea, sihteeri 1971-1973
Rauhan- ja konfliktintutkimuslaitoksen johtokunta 1971-1973
Parlamentaarinen liikennekomitea 1972-1975
Parlamentaarisen liikennekomitean liikenneturvajaosto, vpj 1972-1975
Parlamentaarisen liikennekomitean nopeusrajoitustyöryhmä, pj 1972-1975
Itsemurhatoimikunta, pj 1973-1974
Terveydenhuollon opetussuunnitelmakomitea, pj 1974-1977
Aseidenriisunnan neuvottelukunta, pysyvä asiantuntija 1976-1979
Sosiaali- ja terveysministeriön asunnottomien tilastotyöryhmä, pj 1986-1987
Sosiaali- ja terveysministeriön selvitysmies, Mielen sairaat ja palveluasunnot 1997

Kansainväliset luottamustehtävät
Kansainvälisen rauhantoimiston (IBP) hallitus 1981-1997
Nordisk förening för social och mental hälsa, pj 1995-1998
Kansainvälisen lääkäreiden ydinsodan vastaisen liikkeen (IPPNW) valtuusto 1996-

Kunnalliset luottamustehtävät
Helsingin kaupunginvaltuusto 1969-1980, 1993-
Helsingin joukkomajoituskomitea 1969-1973
Helsingin yliopistollisen keskussairaalan liittovaltuusto 1973-1980
Helsingin kaupungin ja Helsingin yliopistollisen keskussairaalan yhteistyötoimikunta 1976-1980
Helsingin huoltolautakunta 1977-1980
Helsingin mielenterveyskomitea, pj 1977-1980
Helsingin asuntolautakunta, pj 1997-2000
Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin (HUS) hallitus 2001-

Muut luottamustehtävät
Enemmistö ry:n johtokunta
Lääketieteen kandidaattiseura, kulttuurisihteeri 1964-1966
Medisiinarin toimittaja 1965
Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan edustajisto 1965-1966
Helsingin Sadankomitean johtokunta 1965-1967
Ydin-lehden päätoimittaja 1966-1967
Marraskuun liikkeen johtokunta 1967-1991
Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kulttuuritoimikunta 1967
Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan 100-vuotisjuhlatoimikunta 1968
Sosialidemokraattisen puolueen terveyspoliittinen työryhmä 1968-1981
Tammen Huutomerkki-sarjan toimituskunta 1968-1972
Sosiaalilääketieteellisen yhdistyksen johtokunta 1969-1970
Sosialistinen terveysrintama, perustajajäsen 1970
Suomen Sadankomitealiitto, pj 1970, 1972-1974
Suomen lääkäriliiton valtuuskunta 1971-1976
Suomi-Kiina -seura, vpj 1972-1975
Tammen Kansanterveysforum-sarjan toimitus 1972-1978
Suomen Rauhanliitto-YK-yhdistys ry:n hallitus 1973-1978
Terveysalan sosialidemokraattinen yhdistys, pj 1974-1976
Helsingin Sadankomitean johtokunta, pj 1977
Suomen Sadankomitealiiton hallitus 1977-1983
Rauhankirjallisuuden edistämisseura ry, pj 1977-
Lääkärin Sosiaalinen Vastuu ry, kv sihteeri 1982-1991
Y-säätiön asiantuntija 1985-
Suomi-Moçambique -seura, vpj 1986-
Suomen Rauhanliitto-YK-yhdistys ry:n hallitus, pj 1989-1991
Aivovammayhdistyksen johtokunta 1990-1992
Marraskuun liikkeen johtokunta, pj 1991
Psykiatrian yhteistyö ry:n johtokunta 1992-1995
Lääkärin Sosiaalinen Vastuu ry, vpj 1992-2004
Itämerikeskus-säätiö, pj 1993-
Mielenterveyden keskusliitto, pj 1994-1999
Suomalaisen lääkäriseura Duodecimin valtuuskunta 1996-2002
Psykiatrian yhteistyö ry:n johtokunta, pj 1996-
Kellokosken yrittäjät ry 1998-
Koti särkyneelle mielelle -keräysvaltuuskunta, pj 1999-2000
Suomi-Moçambique -seura, pj 2002-

Julkaisut
Elämä, kuolema ja politiikka 1980
Asunnottomuus ja alkoholi : sosiaalilääketieteellinen tutkimus Helsingistä 1937-1977 1982
Rauhankirjallisuuden bibliografia 1987
Sosiaalilääketieteen arkipäivää 1990
Miehenä maailmassa 1995
Mielen sairaat ja palveluasunnot : STM:n selvitysmiehen raportti 1998
Miessonaatteja sorron yöstä 2003
War of Health toim.2002
Sosiaalilääketieteellinen eläke – edellytysten selvittelyopas 2001
Vojna ili zdorovnie 2004
Asunnottomuuden bibliografia 2006
toimittanut ja suomentanut yksin tai yhdessä muiden kanssa kymmeniä julkaisuja
100 sosiaalista innovaatiota 2006

Monena on mies ehtinyt touhuta ja lisää vaan tulle. Toivottavasti joskus malttaisi kirjoitella lisää muisteluksiaan ja mustelmiaan. Tosin Ilkka ottaa luonteensa mukaisesti mustelmatkin positiivisena kokemuksen.

Miten meitä on natotettu?

ARMEIJAN_HUKATUT_MILJARDITPentti Sainio
Armeijan hukatut miljardit
Suomen sotajohdon salaisuudet
Into Kustannus 2016
277 sivua

Pentti Sainio on toiminut eri lehtien toimittajana sekä kirjoittanut useita yhteiskunnallisesti keskustelua herättäneitä sekä yhteiskuntamme kipupisteitä käsitteleviä teoksia. Tällaisia teoksia ovat olleet mm. Mitä tapahtui Urho Kekkoselle, Ministeri Mattila, Operaatio Ahtisaari, Harkimoiden hattutemppu, Maanpuolustusta vai suurvaltapolitiikkaa sekä Kummolan kääntöpiiri.

Nyt Sainio on tarttunut maamme sotajohdon, tarkempi termi mitäänsanomattomalle puolustusvoimien johto -termille, kykyyn ja taitoon saada miljardeja omiin leikkikaluihinsa. Kirja on sisällöltään todella hurjaa luottavaa ja todella tiivis tietopakkaus.

Kirja alkaa historiallisella katsauksella, joka on melkoisen tyrmäävä, ainakin kaltaiselleni historioitsijalle. Ennen toista maailmansotaa tai oikeastaan heti itsenäistymisen jälkeen vallalle pääsi voimaksa puolustuspoliittinen ryhmä, joka sai tahtonsa lävitse ja niin Suomi rakensi kaksi panssarilaivaa, jotka olivat oikeastaan melko mitättömiä muiden maiden vastaavin aluksiin verrattaessa. Niistäkin toinen ajoi miinaan ja upposi mukanaan merkittävä määrä miehistöä ja toinen luovutettiin sotien jälkeen Neuvostoliittoon, eikä siitäkään ollut kovin suurta hyötyä koko sodankäynnin aikana. Samalla riistettiin esimerkiksi maavoiminen tykistön kehittäminen, joka jälkiviisastelun periaatteella olisi ollut enemmän kuin tärkeätä. Todellisen tykistöneron kenraali Nenosen suunnitelmat jätettiin omaan arvoonsa, ja oli todella ratkaiseva virhe.

No onneksi Suomi kuitenkin säilytti itsenäisyytensä tehdyistä virheistä ja turhista panssarilaivoista huolimatta.

Suomalaisen itsenäisyyden rauhanajan toinen super- tai hyperinvestointi oli 90-luvun Suomen tekemät Hornet hankinnat. Kirjoittaja kysyy fiksusti, että miten miljardien kaupat saatiin lävitse historian syvimpään pudonneessa Suomessa? Kirjoittaja vastaa perusteellisesti ja hyvin perustellen, että asioita salattiin poliittisilta päättäjiltä ja ujutettiin pieni osa kerrallaan. Projekti alkoi 1990-luvun alussa ja se jatkuu yhä uusina hankintoina, ja silti puhutaan jo Hornetien korvaavien uusien koneiden miljardikaupoista.

Aluksi siis hankittiin pelkästään lentäviä laitteita, mutta vuosien mittaan niihin on ostettu erilaisia vempaimia, aseita ja kaikkea mahdollista ja mahdotonta kräsää. Ja hinta on vain kohonnut entisestään. Niin, ja alkusi piti noiden Hornetien olla vain torjuntahävittäjiä, mutta nyt ovat varistettu todelliseen sodankäyntiin pommitukseen sopiviksi ja aktiiviseen hyökkäykseen sopiviksi, eli puolustus on muuttunut sodaksi. Siksi kirjan lisäotsikko voi hyvinkin puhua sodanjohdosta eikä enää puolustuksesta.

Sitten me jälkeen kerran unohdimme, kuten panssarilaivojen hankkimisenkin aikoina, maavoimien kehittämisen. Samalla on kasarmeja suljettu ja reserviä radikaalisti vähennetty. kaikkeen eivät pienen maan rahat ole riittäneet, eivät ne riitä. Tosin pasifistinen maailmankuvani myötä en kovin suuresti arvosta sotavempaimia, ne vain tuhoavat ihmisen olemista ja luomista.

Hornetien hankinnan myötä alkoi maamme sotavoiminen natottaminen ja oikeastaan se oli keskeinen syy ylimitoitetun lentoaseen hankkimiseen. Mutta seuraava, vielä tiukemmin Suomea natottava toimenpide oli sotavoiminen komentajan Hägglundin raivoisa halua hankkia jopa 200 helikopteria taistelu- ja kuljetustoimiin. Kaiken takana oli tietenkin Nato sekä kenraalien ja sotaintoilijoiden yhä kiihkeämmäksi käyvä suhde siihen. Onneksi järki osittain voitti ja hankittiin vain pienehkö määrä näitä rakkineita, joita ei kaikkia ole vielä edes toimitettu.

On suuri onni rauhalle, että helikopterit ovat paljon enemmän korjattavana kuin kunnossa tai edes lennossa. Saksan armeijan kokemukset ovat saman kaltaiset. Näin ehkä Eurooppa ehkäpä osittain pelastuu, kun kopterit eivät lennä.

Jatkoa seuraa. Nyt keskustellaan Hornetien korvaajasta. Tanska ilmoitti juuri hankkivansa muutaman amerikkalaisen F-35 hävittäjän ja Norjakin on moisia ostamassa. Tietenkin jokaisen natottajan märkä unelma on juuri noiden epäonnistuneeksi ja superkalliiksi osoittautuneiden koneiden hankinta. Juuri tätä ajankohtaista asiaa käsittelee kirjan viimeinen luku.

Tosin vielä ajankohtaisempaa asiaakin siinä käsitellään. Näet juuri parhaillaan tämän viikon ajan amerikkalaiset lentokoneet jyräävät maamme ilmatilaa ja lentävät aivan parinkymmenen kilometrin päässä itärajastamme. Mitä me emme olisi valmiit tekemään natokiimasamme? Toivottavasti poliittinen johtomme omaa edes hivenen realismia ja tässä voimme vain uskoa, että jossain vaiheessa Kepu palaa Kekkosen ulkopoliittiselle linjalle?

Kirja kannattaa lukea jos kiinnostunut miten rahaa käytetään holtittomasti sodan tarpeisiin ja unohdetaan kansa ja sen syvät rivit.

Pentti SAINIO

Pentti SAINIO

Onko peili ihmisen suurin vihollinen?

kovalainen heikki
Heikki A. Kovalainen
Mädän elämän alkeet
Kustannusyhtiö Teos Helsinki
2016, 239 sivua

Ovat hyvin harvassa ne kotimaiset kaunokirjalliset teokset, joita jaksan lukea muutamaa sivua pidemmälle. Nyt käteeni sellainen sattui ja yhä ihmettelen, mikä kohtalo ohjasikaan minua tarttumaan juuri tähän teokseen? Jostain oudosta syystä pidin kirjanlukemisesta ja olen valmis suorittelemaan sitä kaikille.

Kirjaa ei ole kirjoittanut entinen suomalainen Formula autojen kuljettaja, vaan aivan toisenmoinen kirjailija, jona on Tampereen yliopiston kaiken maailman dosentti ja vieläpä aate- ja oppihistoriasta. Hän opettaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Erikoisesti hän on kiinnostunut luovuuden ja ajattelun kohtaamisesta ja niiden limittämisestä. Kirjoittaja on syntynyt 1978 ja kyseessä on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa.

Kirja on kirjoitettu eräänlaisessa minä muodossa, joskaan ei ole aina varmaa, että kuka se minä oikeastaan on. tumapaikka on automatka kuntoutuslaitokseen ja tapahtumat perillä kuntouttavaa toimintaa tarjoavassa laitoksessa. Kirjassa ei tarkemmin käy ilmi mistä laitoksesta tai kuntoutuksesta on kyse, mutta epävirallisena arviona voisin todeta, että kyseessä on mielenteveyskuntoutujat, joilla on enemmän kuin paljon vaikeuksia yhteiskunnan kanssa.

Kovalainen on tehnyt kirjastaan eräänlaisen päiväkirjan ja raportin päähenkilöä laitokseen vieneelle ns. naisystävälle Karoliinalla. Joskin joukossa on vielä erotellummin suoraa naiselle osoitettuja kirjeitä, joista jutkut ovat merkitty lähettämättömiksi. Eräänlaisena tekstin tehokeinona Kovalainen on jättänyt pois kaikki isot kirjaimet ja varsinaisesta tekstistä ja vain osassa sisäänrakennettuja kirjeitä hän alkaa lauseet kieliopillisesti oikein. Tämä ei ole suinkaan mikään uusi tyylikeino, vaan kansainvälisesti sitä ja siellä ja toisaalla kokeilut toisen maailmansodan ja varsinkin uuden kertovan kirjallisuuden piirissä. Minusta henkilökohtaisesti paljon vahvempi tyylillinen kuva synty kirjoittajan lyhyistä lauseista, lähes päälauseiden varaan rakentuvasta tekstistä, tämä tekee tekstistä iskevää ja jopa helposti luettavaa. Eräs nykyiselle kirjallisuudelle ominainen tyylipiirre on murteella kirjoittaminen. Kyseessä ei ole mikään perinteinen murre vaan lähinnä helsinkiläisten nuorten puhekielestä muokkaantunut pohjalainen slangi. Sitä ei ole vaikea ymmärtää ja sen antaa oman pittoreskin paikallisen värinsä teoksen tekstiin.

Erääksi keskeiseksi tämän romaanin ilmiöksi kohoaa peli, se mitä siellä näkyy, mitä siellä ei näy tai mitä siellä tulisi näkyä. Peilistä tulee ylivoimainen vastustaja, joka tietenkin säretään ja sen seurauksena on verinen nyrkki ja rangaistus öisin valvotulla osastolla. On todella vaikeata olla näkemättä edes jommoistakin heijastumaan omasta minästä, sillä koko ajan meillä on ympärillämme erilaisia minää heijastavia asioita, ikkunoita, vettä jne., Ehkäpä tästä syntyy Petruksen, eli minäkirjoittajan halu luoda eräänlainen toinen minä. Tällaiseksi muodostuu eräs kirjan aivan Petruksen laitoksessa olon alkuvaiheessa nähty Aaron tai Mikael tai Aaron Mikael, ota hänestä selvä kuka mikä, sinä vain minä hän oikeasti on.

Koske nykyaikaisen romaanin pitää olla suvaitsevainen, niin tässä on onnistuneesti yhdistetty tuo suvaitsevaisuus kirjan kokonaisuuteen. On varsin luonnollista, että Petruksen eräänlainen ihailu Aaron Mikaeliin muuttuu voimakkaaksi seksuaaliseksi haluksi, jopa intohimoksi. Näin jo kirjan keskivaiheilla he kokevat voimallisen seksuaalisen tynnevyöryn ja suorittavat vuorottaisen yhdynnät toisiinsa. Petruksen omakuva, jota jopa ikkunat heijastavat, saa kyytiä ikkunan läpi heitetystä tyhjästä ja käyttämättömästä hetekasta. Ylimääräistä ja käyttämätöntä hetekaa ei tarvita huoneessa, sillä ovat pojat seksi kautta yhtyneet ja siten yhdeksi tulleet.

Minäkirjoittaja Petrus, joka alun pienen passiivisuuden jälkeen toimii enemmän kuin aktiivisesti seksiaktissa, selviää oikeastaan vähällä. Kärisijäksi joutuu Aaron Mikael, joka yrittää itsemurhaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tästä kerronta saa kuitenkin uutta verta, sillä Petrus tapaa järven rannalla Jasminen ja tämän pojan Pekan. Yhdessä soudellen he viettävät hetken ja käy ilmi, että Jasminen on mitä suurimmalla todennäköisyydellä Aaro Mikaelin puoliso ja tullut hakemaan tätä kotiin. Pekka taitaa olla, Petrus ei oikeastaan koskaan saa asiasta varmuutta, ehkä Aaron Mikaelin poika, vai onko sittenkään, ja kenen poika hän sitten oikeastaan on?

Jotta kertomus tulisi vielä monimutkaisemmaksi ja hankalammaksi ymmärtää, niin kertoja ns. naisystävä, jolla koko teksti on tarkoitettu, tutustuu tässä vaiheessa Aaron Mikaeliin, Jasmineen ja Pekkaan. Viimeistään tässä vaiheessa lukija voi tulla siihen johtopäätökseen, että kuka on kuka ja mikä on mikä? Käänteet kerronnassa ovat siksi monimutkaisia ja mielenkiintoisia, että lukijan oma mielikuvitus pääsee laukkaamaan todella rajusti ja ainakin minä koin Petruksen olevan niin Aaron Mikaelin, Jasminen, Karoliinan sekä jopa Pekankin. Kyse on vain henkilön moninaisuudesta ja erilaisten roolien omaksumisena.

Peilin raju rikkominen heti laitoksen olon alussa särkee samalla myös Petruksen minäkuvan. Kun mukaan ovat tulleet todella voimakkaat tunteet Aaroa tai Mikaelia kohtaan, niin kyse voi olla vain henkisen tasapainon järkkymisestä ja yrityksestä korjata se ns. yhteiskuntakelvolliseksi. Mutta voiko ihminen yleensä parantua tai muuttua enemmän ihmiseksi+ tietysti ihmisyytensä voi kadottaa tai tuhota, vaan tästä ei kirjassa ole kyse.

Ja sitten kertoja lähteet kotimatkalle, samalla tavoin kuin hän saapuikin laitokseen, jossa vain harvat henkilöt nimetään. Yleensä he ovat äijiä, muuten melkoisen homoseksuaalinen termi miehistä – noin yleensä käytettynä.

Mikä tässä kirjassa koukutti? Se on hyvin vaikea analysoida, mutta tärkein koukuttaja on ilmeisesti kokonaisuus ja ennakkoluulottomuus niin tekstin sisällön kuin ulkoisen ja kielellisenkin asun suhteen. Usein tekstin pitää minulle olla hyvin perinteistä kuten tieteellisissä teoksissa pääsääntöisesti on. Tai sitten tekstin pitää olla täynnä erilaisia yllätyksiä, että se jaksaa ylläpitää mielenkiintoani, joka muuten herpaantuu hyvin nopeasti nykyisten kaunokirjallisten teosten suhteen.

Kaikkineen lukukokemus oli kutkuttava ja mielenkiinto pysyi yllä, vaikka en vieläkään osaa sanoa kuka kukin oli tai ei ollut, sillä olemattomuuden mahdollisuus on yhtä suuri kuin olemisenkin.

Elämme vaarallisia aikoja

kunnas fasismin lumous kansiTarmo Kunnas
Fasismin lumous
Eurooppalainen älymystö Mussolinin ja Hitlerin politiikan tukijana
Ateena 2013, 686 sivua

On olemassa kirjoja, joista en pidä, jopa jätän lukemisen kesken kirjan suuren typeryyden tai muuten vaan huonon kirjoittamisen tähden. Toisaalta on valtaisasti enemmän kirjoja, joita minä pidän jopa intohimoisesti ja luen niitä jopa useaan kertaan. Tällainen kirja on esimerkiksi Primo Levin esikoisteos Se questo è un uomo eli Tällainenko on ihminen. Isotkaan teokset, joissa sivuja on runsaasti, eivät ne minua pelota. Haluaisin kovasti lukea uudelleen mm. Histoire génèral des civilisations –teoksen kaikki 7 osaa ja noin 6500 sivua. Kirja oli tenttivaatimuksia yliopistossa ja yksi niistä tenteistäni, johon luin suurella innostuksella.

Myös tämä emeritusprofessori Tarmo Kunnaksen melkoinen jättiteos kuuluu eittämättä tähän innostuksella ja mielenkiinnolla luettaviin kirjoihin. Samalla se vertautuu eräällä ja ehkä voimakkaallakin mielikuvatasolla toisen emeritusprofessorin, eli Matti Klingen kirjoituksiin, niin päiväkirjoihin, elämänkertoihin kuin muuhunkin tuotantoon.

Tämän yhteisen vaikutelman takana lienee se hyvin yksinkertainen asia, että molemmat emeritukset osaavat käsitellä koko eurooppalaisen kulttuurin laaja aluetta niin kielellisesti kuin emotionaalisestin ja eivät ole vain amerikankielisen maailman tuottaman tiedon varassa, eli he osaavat ajatella eurooppalaisilla aivoillaan.

Kun jotain termiä käytetään ylen holtittomasti ja siitä on tullut eränlaisen kirves ja lyömäase, niin se menettää osittain merkityksensä. Varsinkin post-sovieettisessa kulttuurissa ja sen suomalaisissakin myötäjuoksijoissa on erittäin suuressa ja helpossa määrin lyöty fasistin leinä tie mihin tai kehen hyvänsä, joka ei ole samanmielinen. Emeritusprofessori Tarmo Kunnas antaa termille lähes täydellisen läpivalaisun tässä teoksessaan Fasismin lumous. Hän selittää lähes täydellisesti fasismia ja/tai sen sisarta kansallissosialismia myötäilleiden intellektuellien näkemyksiä yli 600 sivun laajuisessa teoksessaan. Vaikka Tarmo Kunnas on aiemmissakin teoksissaan käsitellyt fasismia, niin tämä varmaankin on yksittäisenä teoksena hänen elämäntyönsä.

Kunnas osoittaa tässä kirjassaan, että fasismin ideologiset sisällöt ovat vahvoja myös nykypäivän aatteissa ja ovat vieläpä vahvistuneet sitten kirjan kirjoittamisen ja ilmestymisen muutama vuosi sitten. Kunnan osoittaa lukijoilleen sen mitä politiikka on sekä miten ja mistä aatteet syntyvät. Nämä aatteet eli vallanhimo, propaganda, illuusiot, usko suuriin johtajiin ja toiseuden pelko valtaavat ja ovat vallanneet politiikan, jopa meillä kotoisessa ja etäisessä Suomessa. Kunnas mm. toteaa, että:
Kaikissa poliittisissa puolueissa on fasismin siemeniä, joko enemmän tai vähemmän. Ne kuitenkin itävät populismin tapaisten lannoitteiden lannoittamassa maaperässä, joka yleensä pidetään sopivan kosteana ja pimeänä. Tämä ympäristö vierastaa ja vihaa demokratiaa ja siihen liittyviä arvoja. Pääsääntöisesti poliitikot eivät niiden kasvua kitke, vaan se tehtävä kuuluu muille. Sanoisiko: fasistisen politiikan uhreille.

Erilaisen ilmiöt ovat hyvä kasvualusta fasismin siementen kasvulle: vallan keskitys, silmitön vallanhimo, takertuminen valta-asemiin, ikärasismi, nuoruuden palvonta, eriarvoistaminen, järjen-, oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden korvaaminen sorrolla, syrjinnällä ja ahnaalla valtapolitiikalla, vapaan tiedonvälityksen korvaaminen propagandalla, viisaiden-, kokeneiden ja ymmärtävien listiminen päätä lyhyemmiksi, virkojen., päättäjäasemien ja hyvinvoinnin anto vain melko vähän koulutetuille, älymystön ja korkeimmin koulutettujen leimaaminen ja alentaminen hyväksikäytön kohteiksi ja jopa orjiksi.

Tietenkin fasismi oli Italiassa syntynyt poliittinen joukkoliike. Ideologialtaan ja jopa käytännön toimiltaan se oli monissa asioissa hyvin joustava, yhteiskunnallisesti joskus jopa edistyksellinen, joskaan nykyisin käsittämämme fasismin suhteen sitä on lähes mahdoton uskoa. Autoritäärisyys ja militarismi peittivät alleen lähes kaiken muun yhteiskunnallisen ajattelun. Saksalainen kansallissosialismi eli natsismi lisäsi tuohon kaikkeen vielä äärimmäisen karkean ja julman rasismin. Sitä rasistista puolta ei Italiassa tunnettu ennen toisen maailmansodan suurta saksalaisvaikutusta.

Molempien näiden maiden johtajakultit olivat absurdeja ja ylittivät kaiken normaalilla järjellä tajuttavan.

Mutta kirjan ydin ja keskeinen sisältö ei suinkaan ole massat ja suuret joukot, kansat ja kansakunnat. Aihetta käsitellään älymystön kannalta, eli mikä osaa eurooppalaisesta ja muustakin älymystö tunsi suurempaa tai vieläkin suurempaa viehtymystä fasismiin?

Italiassa ja Saksassa oli toisaalta aivan luonnollista, että osa maiden älymystöstä hurahti fasismin viettelykseen. Ne jota eivät moiseen halunneet tai suostuneet lähtivät maasta, jos pääsivät. Aina näin onnellisesti ei käynyt. Myös Espanjassa käydyn sisällissodan jälkeen valtaan tullut Francolainen diktatuuri suosi fasistista maailmankuvaa, joka ajoi maan tunnetuimmat älymystön edustajat maanpakoon.

Kunnas analysoi melko paljon saksalaista filosofia Martin Heideggeria, josta yhä nykyisinkin ollaan hyvin erimielisiä juuri hänen asenteestaan fasismiin ja olemisestaan sen juoksupoikia. Toinen saksalainen kirjailija luokitellaan Kunnaksen toimesta enemmän fasistiksi kuin kotoperäiseksi natsiksi. Myös Italiassa Mussolinin ympärille kerääntynyt älymystö, esimerkiksi ns. dadaistit saavat kirjassa osansa.

Ehkä mielenkiintoisin on ranskalaisen älymystön kohtalo, sillä useat hurahtivat natsismin lumoihin ja osalla oli eräänlaisen pro-saksalainen ajattelumaailma, joka korosti saksan kanssa rakennettavaa rauhaa ja vastusti esim. Ranskan apua Espanjan sisällissodan tasavaltalaisille, jotta ei olisi ärsytetty Saksaa ja Hitleriä. Ranskassa ehkä oli kaikkein jyrkin tuomio sodan jälkeen, sillä useat natsismin houkutuksiin sortuneet älymystön jäsenet saivat kuolemantuomion tekemisistään. Tosin siihen liittyi hyvin usein ns. kollaboraatio eli yhteistyö saksalaisten miehittäjien kanssa.

Myös Briteissä ja jopa Yhdysvalloissa osa älymystöä tunsi vetoa fasismiin ja natsismiin ja vastasivatkin myönteisesti näiden poliittisten suuntausten seireenilauluihin.

Melkoisen aihepiirin muodostaan Tarmo Kunnakselle oma pohjoismainen älymystömme, jonka melko useat jäsenet vastasivat fasismin ja natsismin houkutuksiin. Tosin meillä Suomessa jostain oudosta syystä suomenruotsalaisen vähemmistön edustajia oli enemmän kuin suomalaisia joukossa, jotka ilmaisivat fasistisia tai kansallissosialistisia ajatuksia. Kunnan toteaakin, että suomenkieliset olivat pääsääntöisesti innokkaita saksalaisen kulttuurin ja siten myös saksalaisen kansan kannattajia, eivät niinkään kansallissosialismin airuita maassamme. Jopa runoilija akateemikko Koskenniemikin harjataan melkein putipuhtoiseksi.

Tämä Tarmo Kunnaksen loistava älyllinen analyysi kannattaa todellakin lukea ja suosittelenkin sitä jokaiselle, joka on kiinnostunut maanosamme menneisyydestä tai jopa nykypäivästä. Se kertoo, miten voimme parhaiten vastustaa tässä ja nyt kuuluvia fasismin ja kansallissosialismin lumolauluja, sillä ne ovat vain voimistuneet näinä synkeinä aikoina.

Helsingin kirjamessuilla vuonna 2013 äänitti YLE Tarmo Kunnaksen haastattelun, tai oikeammin keskustelun kirjan aiheesta. Se on todella mielenkiintoista kuultavaa ja on kuultavissa YLE-areenassa ja soitteessa: http://areena.yle.fi/1-2066877

Roomalaista virkamiestä suojeleva liktori kantaa vitsakimppua (latinaksi fasces). Rooman kaupungin ulkopuolella kimppuun liitettiin kirves kuvaamaan valtaa teloittaa. – Kuva noin vuodelta 200 eKr.

Roomalaista virkamiestä suojeleva liktori kantaa vitsakimppua (latinaksi fasces). Rooman kaupungin ulkopuolella kimppuun liitettiin kirves kuvaamaan valtaa teloittaa. – Kuva noin vuodelta 200 eKr.

Bruxelles mon amour!

Tänään on surun päivä, siis kaikilla meillä joilla on sydämessä paikka Brysselille. Mutta me emme saa antaa periksi, emme vapauden ja demokratian tähden

Kuunnellaan kaikki hieno Flash Mob, jossa esitetään Ode an die Freude, eli Oodi Ilolle, Beethovenin 9. sinfonia pieni osa.

Se kuvastaa hyvin arvojamme, ei kukaan yksin vaan kaikki yhdessä me teemme sen! Tuo kaupunki antoi nuorelle maalaispojalle mahdollisuuden hienoihin akateemisiin opintoihin ja kokemusmaailman jolla ei ole vertaa.