Suomalaiset ja orjuus

Jouko Aaltonen & Seppo SivonenOrjia ja isäntiäRuotsalais-suomalainen siirtomaaherruus KaribiallaInto, Helsinki, 2019, 425 sivua Tämä on meidän suomalaistenkin mustaa menneisyyttä. Toki siihen osallistuivat innokkaimmin ruotsalaiset ja oikeastaan koko ns. länsimainen kulttuuri ja talouselämä. Tietenkin kyse on orjuudesta, joka oli keskeinen taloudellisen rakenteen osa aina 1500 luvulta 1800 luvulle asti, eli ihmisten kaupasta, jota innokkaasti eurooppalaiset harrastivat viemällä mustia Afrikasta eri Amerikoiden alueelle. Tosin ei kyse ole vaan menneisyydestä, sillä nykyisin vähintään 40 miljoonan ihmisen lasketaan olevan orjan asemassa, ja enemmistä on naisia, joista suuri osa on alistettu seksityöläisiksi. Tämä luku orjista on suurempi kuin kaikki aikoinaan Afrikasta Amerikkoihin raahatut orjat yhteensä. On siinä miellä miettimistä oman eettisen asenteemme kanssa. Kirjan tekijät osoittavat asiansa osaamista, kun sijoittavat kaiken pohjoismaisen yritteliäisyyden globaaliin kontekstiin, kuten kuuluukin. Sillä Ruotsi ja Suomi eivät olleet mikään orjabisneksen yksinäinen saareke, vaan osa isoa kapullista toimintaa. Joskin yritystä oli aina 1600 luvulta lähtien, jolloin suuresti arvostamamme valtakunnan kansleri Axel Oxenstierna esitti ja halusi lähteä mukaan kukoistavaan Karibian alueen hyödyntämiseen ja siis samalla orjabisnekseen. Oxenstierna hankkeet eivät innokkaasta yrittämisestä onnistuneet. Kansleri Oxenstierna yhteiskunnalliset näkemykset sopivat hyvin yhteen ajankohdalle eli ns. Suurvalta-Ruotsille todella hyvin. Olihan valtakunta levinnyt Karjalaan, Baltiaan, Saksaan jne. Oli siis aika saada osa myös jotain isompaa. Tosin jotkut6…

Kirjat ovat elämää ja elämä on kirjoja

Heikki A. Reenpää Pojanpoika Otava, Helsinki, 1998, 253 sivua ISBN: 951-1-13797-2 Hyvä ystäväni, filosofian maisteri ja tietokirjailija Tarja Lappalainen, on puhunut minulle paljon ja useasti ystävästään Heikki A. Reenpäästä. Kun vielä suosikkibloggarini Jukka Kemppinen sattui kehumaan professori Reenpään muistelmateoksia, niin pitihän ne hankkia. Kirjat löytyivät hyväkuntoisina niteinä ja kohtuullisen hintaisina. Ainoastaan postimaksut ovat Suomessa hävyttömät, varmaankin jotta postin pomot saisivat bonuksensa ja muut palkanlisänsä. Ensimmäinen yllätys lukemiseni aikana oli tietenkin professori Reenpää kyky tuottaa tekstiä, joka miellytti minua todella monin tavoin. Se oli helppolukuista ja samalla todella älyllistä. Kun tähän kaikkeen vielä liittyy riittävän selkeä kirjainten laatu sekä hieno paperi, joka kirja on painettu, niin nautinto on sellainen, että harvoin kirjaa lukiessa sitä kohtaa. Siis kirjan sisältö ja sen ulkoinen habitus ovat hienot ja yhteensopivat. Hienoa! Tässä muistelmien ensimmäisessä osassa professori Reenpään teksti ja kertomus etenevät aina vanhempien taustasa toisen maailmansodan päättymiseen, jossa realiteetteina ovat vaimo ja lapset. Kirjoittajalla on vahva ja selkeä karjalainen identiteetti, vaikka karjala meni, mutta muuttuneista olosuhteista huolimatta tuo identiteetti on säilynyt todella vahvana. Molemmilla hänen vanhemmistaan on vankka karjalainen tausta, huolimatta asettautumisesta elämään ja vaikuttamaan Suomen eteläiseen osaan. Yllättäen muistumat alkavat äidin vanhempien maatilalta Lohjan seudulta. Tämä valinta on kuitenkin hyvin ymmärrettävä, sillä varmaan kasvavalle…

Mätäkuu?

Matti Klinge Canicula, päiväkirjastani 2018 – 2019 Siltala, Helsinki, 2019, 212 sivua ISBN 978-952-234-610-0 Nyt on käsillä jo 21. professori Klingen päiväkirjastani. Kuten hän itsekin totea, niin useat asiat, joista hän kirjoittaa, eivät ole vuosien myötä menettäneet ajankohtaisuuttaan. Eli hän ei turhaan kirjoita ajankohtaisista asioista, sillä niillä, juuri hänen mainitsemillaan, tuntuu olevan todella pitkä ja jopa erittäin pitkä elinkaari. Tämä pitkä jatkumo tulee hyvin esiin tässä professori Klingen uusimmassa päiväkirjassa. Tosin hän nyt ei ole mittavalla matkalla, ei edes oppilaidensa kanssa tutustumassa Euroopan kulttuuriin. Kuitenkin koko eurooppalaisuus ja sen monimuotoisuus ovat läsnä, kuten myös brittien tavoite päästä eroon yhdentyvästä Euroopasta ja eristäytyä omaan erinomaisuuteensa. Tosin todella hyvä ja rakas ystäväni, joka toimii suurlähettiläänä Euroopan Unionin eräässä lähetystössä, arvioi hilan sähköpostissaan tilannetta brexitistä. Sitä en saata olla mainitsematta juuri tässä yhteydessä, sillä niin osuva mielipide on, ainakin minun mielestäni. Hänen ylhäisyytensä viittasi brittiläisen Historiantutkijan ja historianfilosofin Arnold J. Toynbeen (1889 – 1975) teoriaan imperiumien ja kulttuurien tuhoutumiseen ja kuolemaan. Hänen mielestään britit ovat jo toisen maailmansodan jälkeen nähneet hienon imperiuminsa tuhoutumisen vain jatkuvan ja jatkuvan. Euroopan Unionin jäsenyys on vähentänyt tuhoutumisen painetta, mutta nyt ovat käsillä viimeiset syvät kouristukset. Kaiken lisäksi kaikki tämä tapahtuu populistisesti organisoudun kansanäänestyksen tukoksena. Todellisuudessa kansa ei…

Monimuotoinen purjehdus

Göran Schildt Lainasiivin, Nuoruudenmuistelmat Med lånade vingar, suomentanut Raija Mattila Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1995, 256 sivua ISBN: 978-951-1-23047-2 ”Vanheneminen on kavala mutta usein armelias osa elämää. Elämänvirran traaginen ehtyminen näkyy vain joskus, kun jokin dramaattisempi muutos kuten sydämen äkillinen konstailu tai potenssin yllättävä pettäminen katkaisee tapahtumien normaalin kulun. Uutta harmaata hiusta tai kokematta jäänyttä ilontunnetta ei helposti huomaa. Vanhenemisesta tulee kannanottoa vaativa realiteetti vasta mietiskelyn hetkinä, kun ihminen yrittää tarkastella tilannetta kokonaisuutena ja muistaa sen mikä on mennyttä. Kaksi synkkää lähdettä ruokkii hänen tuskaansa. Hän ajattelee sitä mitä on rakastanut mutta menettänyt, ja hän muistaa myttyyn menneet yrityksensä ja väärät valintansa.” Tällaisen määritelmän kirjoittaa filosofian tohtori, kulttuuritoimittaja Göran Schildt (1917 – 12009), joka teki keskeisen työuransa Ruotsissa, mutta taisteli ja haavoittui vaikeasti Talvisodassa. Hän on tullut tunnetuksi mielenkiintoista ja minun erääseen elämänvaiheeseen kuuluvista tekosista, joissa hän kertoo purjehduksestaan Välimeren maailmassa Daphne nimisellä purjeveneellään. Ei Schildt saata olla mainitsematta tässäkään teoksessa Daphnea. mutta missään keskeisessä roolissa se ei ole, oikeastaan edes sivuroolissakaan. On vaikea arvioida sen totuuden määrää, jona on teoksen perusasetelman rakenne. Aganippe-niminen nuori nainen, joka opiskelee feminismiä yhdysvaltalaisessa yliopistossa tunnettujen feministiteoreetikkojen johdolla, on tekemässä tieteelista opinnäytettä kirjailijasta. Tämä nuori nainen on hyvin läheisten ystävien jälkikasvua, taitaa olla jo kolmannessa…

Suomen ruotsinkielistä älyllisyyttä

G  Gösta Ågren Tämä Elämä Detta live, suom. Risto Hannula WSOY, Helsinki, 2001, 134 sivua Harvoin näin ulkoisesti vaatimaton ja vähäinen kirja antaa todella runsaasti ajattelemisen aihetta ja herättää todella syvällisiä mietteitä. Mukaani tarttui lähes vahingossa isolta kirkolta ja se vakituisesta kirjakaupastani tämäkin ohut ja vaatimattoman näköinen kirja. Olin joskus kuullut kirjoittajasta mainittava, mutta en ole aiemmin lukenut hänen tuotannostaan ainuttakaan kirjaa. Olihan hän tietysti tuttu, kun tarkemmin tutustuin, sillä hän voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1988 teoksellaan Jär / Tääl, jota tosin en ole vielä ainakaan toistaiseksi ehtinyt lukemaan. Tämän kirjan kautta me tietämättömät pääsemme perehtymään Ågrenin menneisyyteen, sillä sen eräs avoin on kieli. Ågren on syntynyt Uusikaarlepyynsä 1935 ja omaksunut niin oman murteensa kuin suomessa puhutun ruotsin, niin että muut kielet olivat melkein kadoksissa, kun hän saapui aikuistumisen kynnyksellä Helsinkiin. Nopeasti hän kuitenkin opetteli niin suomen kuin englannin, saksan ja ranskan. Tämä Ågrenin aikuistumisriitti alkoi vuonna 1954, kun maamme oli pääsyt eroon niin sotakorvauksista kuin olympian kisoistakin. Mielenkiintoisesti hän kertoo menetelmänsä kielten oppimiseksi, mutta ei kaikilla ole yhtä helppoa ja vaivaton, joten menetelmään kannattaa perehtyä. Vähäisten perusopintojensa jälkeen on seurannut melkoisen kovaa tekemistä ja hän väittelikin Tukholman yliopistossa filosofian tohtoriksi vuonna 1951 aiheen Dan Anderssonin elämä ja runous 1916 –…

Tuhoavatko turistin Rooman?

Matti Klinge Tuhoutuiko Rooma? Päiväkirjastani 1012 – 2013 Siltala, Helsinki, 2013, 268 sivua Nyt on jo mennyt kolmas päiväkirja, ja aina vaan tuntuu professori Klinge tuoreelta ja todella lukemisen arvoiselta. Minä vaan niin nautin hänen tekstistä sekä tietämyksen todella laajasta skaalasta. Heti kohoaa mieleen professori Klingen toteamukset kielen käytöstä ja eritoten suomen kielen käytöstä. Hän voihkii, ihan kuten minäkin, keskinkertaisen amerikan kielen käytöstä, joka on Suomessa etenkin tietenkin tekijöiden ajatusten ilmaisuun. On todella naurettavaa, kun suomalainen tieteilijä puhuu tönkköamerikkaa, onneksi ei sentään Ahti Karjalaisen tankeroenglantia. Hän tietää, että kaikki kuuntelijat osaavat paremmin suomea, mutta omaa tärkeyttään ja erinomaisuuttaan korostaen hän puhuu amerikaksi. Tosin on minullakin pieneltä osin oma lehmä ojassa. Olen näet itse tehnyt valinnan, vaikka kieli onkin vieras, niin varmasti professori Klinge sen hyväksyisi. Käytän autossani auton omaa navigaattoria, joka varoittaa ylinopeudesta ja ohjaa kartan näyttämään kohteeseen. Se toimi aiemmin suomeksi, mutta en tykännyt suomenkielisestä ohjeistuksesta ”aja ylinopeudella” se tiukasti totesi. Vaihdoin ranskankieliseen ja nyt vieno naisääni toteaa ”Vous depassez vitesse la limite autorisée.” Miten paljon miellyttävämpää on kuin teititellään sinuttelun sijasta. Muutkin ohjeet annetaan ranskaksi aina monikoin toisessa persoonassa, joka on siis ns. teitittelymuoto. Oikeastaan professori Klingen tämäkin teos on täynnä hienoa ja sivistynyttä suomea ja siitä nautin,…

Klinge risteilee ja ottaa kantaa

Matti Klinge Onko omaisuus varkautta? Päiväkirjastani 2008 – 2009 Siltala, Helsinki 2009, 328 sivua Tämän jo perinteiseksi muodostuneen päiväkirjan ehkä mielenkiintoisinta antia ovat risteilymatka jokilaivalla Moskovasta Astrakaaniin sekä juuri kirjoittamisen aikoihin äkisti yllättänyt voimakas taantuma, joka muodostui todella pitkäaikaiseksi lamaksi. Jokilaivaristeily Volgalla kestää yli kaksi viikkoa, sillä onhan matkaakin tehtävä useita tuhansia kilometrejä, ja kyseessä on hidastempoinen ja usein yli yön pysähdyksissä oleva risteily, niin viivähdys on ymmärrettävä tai oikeastaan jopa ihan välttämätön. Kun siihen liittyy useita pysähdyksiä jokivarren kaupungeissa, joissa tutustutaan oleellisiin kohteisiin ja kun Klinge on kyseessä, niin kohteet ovat ei tavalliselle turistille tyypillisiä. Kun omakehu on sitä parasta kehua, niin tulee eittämättä tämän kirjan lukemisessa mieleeni sana sivistys. Eräs ystäväni yöpyi hiljattain luonani ja hän totesi ennen nukkumaan menoaan, tämä tapahtui työhuoneessani, jossa hän joutui nukkumaan, että täällä tuntee olevansa sivistyneessä kodissa. Juuri syvä sydämen sivistys tulee esiin myös Tässä professori Klingen kirjassa. Hän on nähnyt todella paljon vaivaa etukäteen matkalle lähtiessään. Hän on etsinyt runsaasti mitä erilaisinta historiallista ja sivistyksellistä ja kulttuurista tietoa eri matkanvarren kaupungeista. Juuri hän tyyliin pitkä ja hidastempoinen matka on omiaan. Hän saattaa tuoda esille ajatuksiaan ko. kaupungeista. Tuon pitkän, niin ajallisesti kuin maantieteellisestikin, matkan aikana professori Klinge ui kuin sampi Volgassa,…

Se kävi juuri siten niin!

Matti Klinge Niin siinä kävi Päiväkirjastani 2017 – 2018 Siltala, Helsinki, 2018, 251 sivua Taas tuli lainattua ison kirkon kirjastosta Klingen teoksia. Jotenkin tuntui siltä, että jokin oli muuttunut, olisiko muuttuja Klinge vaiko ihan vaan minä itse. Tämä kysymys tuli eteeni ihan heti ensimmäisten sivujen lukemisen yhteydessä. Kun jatkoin lukemistani, niin kyllä vain, se olin minä, joka oli muuttunut ja en saanut aluksi yhteyttä Klingen tyyliin ja tapaan kirjoittaa. Asia korjaantui melkoisen nopeasti ja saatoin jatkaa nautiskeluani ja tämä tapahtui melkoisessa yhteisymmärryksessä Matti Klingen kanssa. Kyseessä on siis toiseksi uusin Klingen päiväkirjamerkintöjen julkaiseminen ja sen järjestyksessään jo kahdeskymmenes. Uusin eli 21. nide on nimeltään Canicula. Koska Klinge on edelleenkin Klinge, niin häntä ei tarvitse esitellä eikä myöskään hänen merkintöjensä keskeistä sisältöä. Kirjoittajahan on tunnettu kriittisestä ja arvostelevasta asenteestaan meidän suomalaisten kielitaidon yksipuolisuuteen. Lisäksi vähäisen kielitaidon suuntautuminen eräänlaiseen bastardi amerikkaan, jota on oikeasti minunkin tuskallista kuunnella. Varsinkin kun suomalainen henkilö, yleensä jonkinmoinen tieteentekijä, käyttää sitä puhuessaan täysin suomenkieliselle yleisölle. Tästä asiasta on valitettavasti useita omakohtaisia kokemuksia. Laaja ja monipuolinen kielitaito on Klingen mielestä tarpeellinen jokaiselle, mutta eritoten tieteentekijöille. Ilman usean vieraan kielen taitoa tutkimuksesta puuttuu laajempi ulottuvuus ja näkökulma yksinkertaistuu. Ehkäpä joku oleellinen tietokin jää uupumaan. Mielenkiintoista tekstiä Klinge tuo esille…

Ruija ja Suomi
Historia / 19.9.2019

Tarja Lappalainen Fra finske skoger til Ishavet, Ruijafinnenes historie og fortellinger Ruijansuomalaisten elämää – historiaa ja tarinoita Jäämeren rannoilta Norjaksi kääntänyt / Oversatt til norsk av Tellervo Laine Siirtolaisinstituutti Institute for Migrants, Hämeenlinna, 2011, 304 sivua / sider Valitettavan harvoin on meillä mahdollisuus lukea norjankielistä kirjallisuutta. Minua sellainen on kohdannut ja olen nauttinut suuresti kirjan norjankielisestä tekstistä kuin myös kuvituksesta. Kirjoittaja Tarja Lappalainen on tehnyt merkittävän työn kootessaan kirjan aineiston ja saattaessaan sen painokuntoon. Myös kirjan kuvitus on todella erinomainen ja kuvaa todella hyvin tekstin etenemistä. Tekijä on paneutunut harvinaisella intensiteetillä juuri kuvitukseen. Muuttoliike Suomesta Norjan Ruijaan on erityisesti paremman elämän hakemista. Yleensä syy on juuri oman kotiseudulla elämisen niukkuus ja suorastaan nälkä. Näin Ruijakin on saanut osansa Suomesta tulleista elintasopakolaisista, sillä Ruija tarjosi työtä ja sen myötä elämisen edellytykset. Suomalaisethan ovat lähteneet milloin Amerikkaan ja Kanadaan, milloin Australiaan, Neuvosto-Venäjälle, Ruotsiin ja tietenkin Norjan Ruijaan. Lähes aina on ollut syynä toive paremmasta elämästä ja jopa liikkeelle on pannut suoranainen nälkä. Erityisen merkittävä muuttoliike Ruijaan tapahtui suurten nälkävuosien aikana 1867 – 1868, jolloin noin 8 prosenttia suomen silloisesta väestöstä kuoli nälkään tai kulkutauteihin, jotka olivat osa nälän mukana tulleita vitsauksia. Tämä muuttoliike ja sen syyt tulevat hyvin esille kirjan teksteissä. Kuvat…

Stalinin tappamat ja Tuominen

Arvo (Poika) TuominenMyrskyn aikaaTammi, Helsinki 1970, 226 sivua Olen tavoilleni uskollisena vieraillut jälleen suosikkikirjakaupassa. Ei se ihan perinteinen kirjakauppa ole, mutta valikoima on mielenkiintoinen ja todella monisävyinen ja runsas. Kirjakauppani on siis ison kirkon kierrätyskeskus, jossa kaikki kirjat maksavat 50sentiä kappale ja joskus on alennusmyynti, kuten oikeassa kirjakaupassakin ja silloin hinta on 20 senttiä kirjalta. Menneen viikon lämpimillä suoritin taas valtinoja ja päädyin joukkoon kirjoja, niistä kaksi oli Arvo Poika Tuomisen kirjoittamia. Kyseessä olivat 1970 julkaistu Myrskyn aikaa ja samana vuonna julkaistu Myrskyn mentyä. Molemmissa on vielä tekijän omistuskirjoitukset, vaan ei valitettavasti minulle. Karkeasti arvioiden 150 sivun verran Tuominen käsittelee Stalinin Venäjää, jota Neuvostoliitoksi on kutsuttu, ja sen suhdetta Suomeen ja Venäjälle menneisiin suomalisiin ennen Talvisotaa ja jatkosodankin aikana. Tämän osuuden viimeinen kulu on nimeltään Mannerheimin ”maanpetos”. Loppu kirjasta käsittelee Stalinia Lenin perinnön vaalijana ja heidän merkittäviä erojaan. Kirjan lukeminen tulee oikeastaan todella hyvään rakoon, sillä ystäväni on juuri saanut valmiiksi kirjan, joka käsittelee Kuolan niemimaan suomalaisia ja heidän kohtaloon, eli ”Stalinin tappamat”. Tapahtumia Moskovassa seurannut ja sieltä onneksi ajoissa Tukholmaan pelastunut Tuominen arvelee kirjassaan Stalinin tappamien lukumääräksi 20 miljoonaa. Tässä valossa herra Hitler vaikuttaa kiltiltä kuoropojalta, joka ei onnistunut saamaan hengiltä kuin murto-osa tuosta Stalinin ennätyksestä. Ja voimme vain…