Arvoisa Visaisäntä. Joskus me suomalaiset olemme hitaita, usein jopa todella hitaita. Varsinkin jos kyse on eri taidemuodoista tai joskus jopa tieteestä. Visakohteen kohdalla ollut toisin. Se kirjoitettiin 1879 ja saatiin suomennettua jo vuonna 1880. Varmaan todella harvoin saadaan todellista taidetta näin nopeasti suomennettua. Tietenkin kaikki hömppä kääntyy suomeksi todella nopeasti, siihen ei varmaankaan suurta perehtymistä vaadita. Päähenkilö on avissa oleva kolmen lapsen äiti. Onneksi elämme toisenlaisessa yhteiskunnassa kuin tuohon aikaan oli vallalla, jopa pohjoismaissa. Saatiinhan suomenkin naisten äänioikeus vuonna 1906 ja vielä enemmän kuin muualla, eli naiset saivat mahdollisuuden olla ehdokkainen eduskuntavaaleissa ja heitä tuli 10% uuden eduskunnan jäseniksi. Ja sitten Miina Sillanpää oli jopa ministerinä Tannerin hallituksessa. Siinä muuten kaksi suomalaisen yhteiskunnan todella suurta rakentajaa! Kirjalla on useita suomentaja. Heistä ainakin Maila Talvio ja Eino ovat saaneet suomennoksilleen painoasun. Ensimmäisen kerran kun tämä näytelmä suomennettiin, niin sen nimi oli Nora, tämä on tietenkin päähenkilön nimi, eli näin siis vuonna 1880. Nykyisin siitä käytetään nimitystä Nukkekoti, joka paremmin varaa alkuperäistä norjalaista nimeä Et Dukkehjem. Kirjoittaja ei varmaankaan kaipaa erityisesti esilletuomista, sillä hän on tietysti ehkä yksi kuuluisimmistä norjalaisista eli näytelmäkirjailija Henrik Ibsen (1828 – 1906). Terveisin ja naisten oikeuksien puolesta
Alpo Juntunen Paasikivi Geopolitiikko ja Suomen kohtalon vuodet Otava, Helsinki/Keuruu, 2021, 320 sivua On jo vuosi vierähtänyt edellisestä kirjoituksestani, mutta maailma on muuttunut, niin myös minäkin. Siksi monien lukemieni kirjojen jälkeen käteeni osui tämä Alpo Juntusen kirjoittama kirja. Kahdesti se luin, alleviivauksin ja merkinnoin. Nyt on siis aika herättää tämä blogi ruususen unesta. Suomen itäiselle taivaanrannalle on kerääntynyt jälleen kerran ukkospilviä ja sieltä kuuluu jopa jylinääkin. Suomessa on aina jouduttu kokemaan idästä tulleet rajuilmat, ja sitä on nytkin ilmassa. Eräänä syynä on tietenkin uskomaton sota Ukrainassa, jossa venäjä yrittää kaikin militaarisin keinoin vahvistaa läsnäolonsa ja dominanssinsa. Erinomaisen ja ajankohtaisen kirjan on tohtori Juntunen kirjoittanut, vaikka kyseessä on hyvinkin usein historiankirjoituksessamme käsitelty aihe eli todellinen valtioneuvos ja tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi. Tietenkin voidaan kysyä, että mitä uutta voidaan Paasikiven henkilöstä tai hänen toiminnastaan löytää ja kirjoittaa? Eritoten jo teoksen alaotsikossa mainittu geopolitiikka on juuri tässä ja nyt ajankohtainen. Taustaa sille antaa juuri venäjän sota Ukrainassa ja saman mahdollisuus myös meillä Suomessa. Tästä kaikesta on seurauksena tietenkin ollut vahva mielipiteiden muuntuminen myönteiseksi suomen liittymiseksi jäsenenä Natoon ja siten saadut turvallisuustakuut. Paasikivi, Alpo Juntusen mukaan, koki hyvin selvästi Neuvostoliiton geopoliittiset näkemyksen sotiemme jälkeen, kun hän yritti rakentaa Suomelle uskottavaa roolia Neuvostoliiton hyvänä…
Arvoisa Visaisäntä, Nyt tuli osuma, sillä viimeisi ovat olleet aivan liian vaikeita kuten Marlowekin. Kyse nyt tällä kertaa on todellakin maailmankirjallisuudesta ja samalla itselleni merkittävästä kirjallisuudesta ja juuri tämän kirjalilijan teosten kautta. Kun opiskelin 70-luvulla Brysselissä, niin yliopiston vaatimusten mukaisesti ohjelmassa oli myös pakkoflaami. Nyt tässä astui kuvaan m. tämä teos kirjailijan muiden teosten myötä. Kirja, kuten useat tekijän teokset, oli käännetty flaamiksi, virallisesti hollanniksi. Olin niitä aiemmin lukenut niin suomeksi kuin tankannut ruotsiksi, mutta olivathan ne tuttuja kuitenkin. Siinä minä sitten luin rinnan Laila Järvisen suomennosta, alkuperäistä ruotsiksi kirjoitettu ja flaamin kielistä teosta, niin ja opin kuin opinkin riittävästi pakkoflaamia. Se oli kuitenkin iloinen asia, sillä silloin valaistuin kirjoittajan syvällisestä ja hyvin inhimillisestä filosofiasta. Juuri kirjailijana ja kuvataitelijana esiintynyt kirjailija on minun mielestäni erityisesti syvällinen filosofi, joka on tuottanut kauneinta kuvaa ja upeinta tekstiä, mitä suomalaisessa filosofiassa on tuotettu. Niin tämä minun johdattelijani flaamin kielen salaisuuksiin oli tietenkin Tove Jansson ja hän huikaiseva teoksensa kolmikkona Mumintrollet på kometjakt, Muumipeikko ja pyrstötähti sekä Een komeet boven Moeminvallei. Tulevaa kesää toivotellen ja pysytään terveinä ja uskotaan hallituksen näkemyksiä.
Henrik MeinanderKaleidoskooppiTutkielmia Suomen historiastaSiltala, Helsinki / Livonia print, 2020, 351 sivua Tuntuu varmasti monesta oudolta, että kaltaiseni ammatikseen historiaa ja vieläpä Suomen historiaa pitkään opettanut henkilö innostuu kotimaan historiasta ja sen mielenkiintoisista tulkinnoista. Teos on koottu eri aikoina ilmestyneistä artikkeleista tai pidetyistä esitelmistä, ja sen jonkinmoisena johtolankana on Suomi ja sen historia. Ilmeisesti voidaan pitää eräänlaisena leitmotiivina kirjoittajan moneen kertaan toistettua toteamusta, eli sivulla 291 hän kirjoittaa: ”Vanhan sanonnan mukaan jokainen sukupolvi kirjoittaa historiansa uudestaan. Useat asiat näyttävät selvemmiksi ja moni yksityiskohta saa selityksensä, kun aikaa on kulunut, ja uusia lähteitä tulee käyttöön. Samalla tapahtuu myös vähittäistä vieraantumista ja unohtamista, minkä takia tietyt asiat näyttävät aikaa myöten jopa liiankin selkeinä, yksinkertaisina tai mustavalkoisina. Uuden tutkijasukupolven myötä asiaan havahdutaan, ja syntyy jälleen uusi kuva Mannerheim-ristin, Kekkosesta tai vaikkapa Johannes Virolaisesta, jonka poliittinen elämä osui ajallisesti yhteen kahden muun mainitun suurmiehenä elämäntyön kanssa.” Näinhän se tietenkin on, mutta kun jokainen historiaa kirjoittava henkilö on, toivottavasti, itsenäisesti ajatteleva ja toimiva yksilö, niin samaan aikaan meillä on useita erilaisia näkemyksiä historiasta, Niistä voidaan kiistellä, niiden puolesta taitetaan helposti peistä ja varmaan jokainen on oikeassa, ainakin omasta mielestään. Mutta juuri tämä moninaisuus tekee tutunkin aihepiirin käsittelystä mielenkiintoisen ja usein jopa itselle virikkeitä antaman. Näin itse…
Yrjö Niiniluoto Löysin idän Esseitä Kreikasta, Bysantista, Venäjästä ja Suomesta Otava, Helsinki, 1958, 197 sivua Yleensä on innostunut lukemaan kirjoja, joku teoksissaan tai blogikirjoituksissa suosittelee. Tosin jo kirjoituksen pitää olla itsessään mielenkiintoinen ja henkisesti antoisa, että ovat siitä vinkit opikseni ja lukemisekseni. Tällä kertaa vinkki tule Mauno Saaren kirjoittamasta eräänlaisesta haastattelu omaelämäkerrasta nimeltä Mies nimeltä Haavikko, jossa suositeltiin tätä Yrjö Niiniluodon teosta mielenkiintoisena tienä kohden idän tuntemusta. Yrjö Niiniluoto (1900 – 1961) oli pitkäaikainen Helsingin Sanomien päätoimittaja vuodesta 1938 lähtien aina kuolemaansa saakka. Hänen puolisonsa oli saman lehden kulttuuritoimittaja Marja Linturi. Hänen perheensä kokonaisuutta täydentävä lapset, toimittaja Maarit Niiniluoto sekä filosofi ja Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto. On siinä ollut melkoinen perhe, mutta kyllä oli perheen isässäkin ainesta moneksi. Esseiden polku lähteen liikkeelle Antiikin Kreikasta, ja niissä jo ensimmäisissä todetaan se heikko yhteys, joka nykyisen ja antiikin Kreikan välillä on, eli se on lähes olematon. Tämän hän kirjassa toteaa ja jopa hän harmitellen. Kuitenkin kirjoittajalla on taito ymmärtää asiat ja nauttia kaikesta sitä mitä on antiikista meille nykyihmisille säilynyt, ja jopa korjattuna ja uudelleenrakennettunakin. Kreikka-teema on esille yli sata sivua eli enemmän kuin muute esille nostetut seikat. Miten monet nykyisenkin kulttuurimme seikat periytyvät meille juuri Antiikin Kreikasta eli Hellasta. Tietysti…
Joseph CzapskiProust contre la déchéanceConférance au camp de GriazowietzNoir sur Balanc, ,Lausanne, 2011, 93 Pages Pieni on kirjan fyysinen koko, mutta en henkinen koko täyttää kokonaisen maailman, ei vain vertauskuvallisesti vaan ihan faktillisesti. Kirjoittaja syntyi 3. Huhtikuuta 1896 Prahassa. Hänen isänsä oli puolalainen kreivi Jerzy Hutten-Czapsi ja äitinsä oli itävaltalainen kreivitär Josépha Thun-Hohenstein. Eli kovin oli fin FR siecle väkeä hänen perheensä ja melkoisen korkealta aristokratiaa, joskin vain puolalaista. Hän sai hyvin eurooppalainen kasvatuksen, mutta kun hänen äitinsä kuoli pojan ollessa vasta kuuden ikäinen, niin tietysti elämään tulee väkisinkin muutoksia. Jo vuosina 1908- 1916 hän opiskeli Pietarissa, jossa suoritti ylioppilastutkinnon ja aloitti opintonsa lakitieteessä ja pianonsoitossa. Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa hän liittyi Venäjän armeijaan, kuten teki vastaavasti paroni Mannerheim. Molempien kotimaa niin kreivin puola kuin paronin Suomi olivat olleet osa suurta Vanajan imperiumia, mutta sodan pyörteissä ne olivat itsenäistyneet. Molemmat siis tekivät samankaltaisen ratkaisun ja palasivat helmikuun 19917 vallankumouksen jälkipyörteissä kotimaihinsa, toinen Suomen ja toinen Puolaan. Sodan ja venäjän vallankumousten jälkeen Czapski asettui asumaan Pariisiin, jossa hän tietenkin kohtasi, ei tosin henkilökohtaisesti Marcel Proustin, joka ehti elää vielä muutaman vuoden ja viimeistellä jättimäistä 1900-luvun ehdottomasti tärkeintä teosta. Olihan Pariisi myös taiteen, kulttuurin ja jopa huvittelunkin pääkaupunki Euroopassa. Mutta puolalainen kreivi Czapski…
Karo Hämäläinen Kansalliskirjailija Romaani Väinö Linnasta WSOY, Helsinki, EU, 2020, 409 sivua Noin pääsääntöisesti en ole erityisen innostunut romaanitaiteesta, enkä sen nimeen vannovista teoksista. Tietenkin on luettu pakolliset ja jopa melkoinen määrä ei pakollisiakin teoksia. Kun vielä Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on ehdoton suosikkini, niin taidan olla melko ihmeellinen ja erilainen? Tietenkin luettujen listassa ovat tämän ”romaanin” kohdehenkilön tuotanto, siltähän ei voi kukaa välttyä, siis niiden lukemiselta. Kuitenkin Karo Hämäläinen on nimennyt kirjansa romaaniksi, ja sen on tarkoitus kertoa kansalliskirjailija Väinö Linnasta. Noin yleisesti on todella mielenkiintoista, että miten todellisesta kansallisesta monumentista, kuten Väinö Linna eittämättä on, voi kirjoittaa romaanin, joka noin pääsääntöisesti on enemmän ja vähemmän puhtaan mielikuvituksen tuotetta. Tämän yksittäisen romaanin tekee mielenkiintoiseksi se, että se kertoo kuvitteellisen dokumentin tekemisestä ja tuottamisesta. Tämän dokumentin kohteena on tietenkin Väinö Linna. Dokumenttihan on mitä useimmin sukeltamista nykyisyyden kautta menneisyyteen. Tämäkin dokumentti alkaa Urjalasta eli Linnan syntymäkodin vähäisiltä raunioilta. Ja tässä oma henkilöhistoriani liittyy Väinö Linnaan. Hänen vanhempansa olivat lähes samaa vuosikertaa oman isäni äidin kanssa. Kun asuinpiirin oli lähes samalla kylällä, niin pakostihan pienen pitäjän ja saman kyläpiirin asukkaat toisensa tunsivat ja muksuina leikkivät yhdessä, siis mikäli vakavimmilta tekemisiltään ehtivät. Tämän yhteisen perimän tähden Väinö Linna kirjoitusten hämäläismurteiden vaikutus…
Arvoisa Visaisäntä, En voi olla ihmettelemättä ihmisten hienoa ja laajaa tietämystä kirjallisuudesta. Edellisen kisan teos Ronja Ryövärintytär ei soittanut minkäänmoista kelloa mielessäni, teksti oli kauniin runollista ja kuvailevaa, vaan pysyi tietoisuuteni ulottumattomissa. Vinkeistäkään ei ollut apua, oli asiasta ulkona kuin lumiukko pakkasella hangessa. Onneksi nyt oli toisin ja suurella riemulla totesin, että onneksi vielä jotain muistan ja jotain on matkan varrella tarttunut minunkin mieleeni. Ensinnäkin jokin häivekuva kohosi kirjoittajasta mieleen, sillä ensinnäkin on noin 100 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutta, siis melko harva siinä on onnistunut. Kuka heistä lopetti kirjoittamisensa kymmenen vuotta sitten? Ja tuolloin hän oli jo melko iäkäs eli varmaankin nykyisin jo edesmennyt! Kun lisäksi hänen lähes koko tuotantonsa on suomennettu, ensimmäistä lukuun ottamatta. Kirjoja on syntynyt siis 14, joka ei ole mikään valtava luku. Suomentaminen on todella merkittävä saavutus. Sitten vanhuksella välähti. Sitaatin kohta ”Ollessaan sir William Templen sihteerinä Jonathan Swift juoksi monta kilometriä päivässä laskeakseen ulos höyryä”, pani ajatukset liikkeelle. siinä oli tuttua ja pari ristiriitaa. Historiallisesti Jonathan Swift (1667 – 1745) oli todellisuudessa sir John Templen (1600 – 1677) sihteerinä, ei siis Williamin. Toinen ristiriita tulle monen kilometrin juoksusta. Ei tuolloin ylhäinen britti lähtenyt juoksemaan, ei hän olisi siihen oikein edes pysynyt. Juokseminen oli antiikissa sotilaiden tekemistä…
Knut DrakeBurg Hämeenlinna im MittelalterEine baugeschichteliche unterscuchungSuomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja n:o 68Weilin & Göös, Helsinki, 1968, 178 sinua ja 40 liitekuvaa. Kun pitäisi kirjoittaa jotain älyllistä Hämeen alueen historiasta, joka on sidoksissa kotipitäjäni ja naapuripitäjien historiaan, niin tuli hankkineeksi tämän kyseisen väitöskirjan, Lukeminen oli toki vuosien käyttämättömänä pysytelleen saksan kielen osaamattomuuteni tähden kohtuullisen vaivalloista. Mutta jotain kuitenkin sain selville. Kiinnostukseni koskee erityisesti kysymystä Vanain linnoituksesta tai kaupungista, joka mainitaan ns. Novgorodin ensimmäisessä kronikassa, jossa kerrotaan tehdystä tuhoamismatka Hämeeseen, jossa oli poltettu ja hävitetty vanain kaupunki/linnoitus. Kutenkin Knut Drake, joka toimi pitkään Hämeen linnan entisöinnin johtaja nojaa, ja pakosti silloisen tiedon mukaan, vanhaan teoriaan Vanain kaupungin ja Varikonniemen yhteisestä historiasta. Nyt kuitenkin amatöörit, joita muuten Egon Friedell kirjassaan Keskiajan kulttuurihistoria pitää parhaina mahdollisina historian asiantuntijoina, ovat löytäneen ns. Hangastenmäen alueen ja sen olemassaolon. Tämä paikka on hyvin lähellä Hakoisten linnavuorta. Drake kutenkin perustelee näkemystään Varikonniemen soveltuvuudesta Vanain kaupungin rooliin mm. seuraavasti: Verwaltung Aufschluss, die allerding eher für die zentral gelegene Burg Hämeenlinna vorstellbar ist, als für die zu dieser Zeit an der Peripherie der Wohngebiete gelehne Burg Hakoinen. (Hallintotoiminnon, jotka ovat paremmin ajateltavissa keskustassa sijaitsevalle Hämeenlinnan vanhalle linnalle kuin Hakoisten linnalle, joka tuolloin asui alueiden reunalla). Tässä Drake viittaa Mauno Jokipiin teokseen…
Arvoisa Visaisäntä, Sodasta kertovat teokset ovat tämän kirjailijan ehkä parasta tuotantoa. Niin ensimmäinen maailmansota kuin Espanjan sisällissotakin ovat olleet hänen kirjojensa aiheina. Tosin eri Nobelia pelkillä sotakirjoilla voiteta ja niin hänen tuotantonsa sisältää muitakin syvälle ihmiseen ja yhteiskuntaan porautuvia teoksia. Kirjailija osallistui itse ensimmäiseen maailmansotaa ja kuvaa koko sotaa yhden taistelun ja sen tapahtumien ja myös rakkaussuhteen kautta enemmän kuin hienosti ja suurella tarkkuudella. Juuri kuvat Isonzon viimeisen taistelun, eli kahdennentoista, voidaan katsoa olevan eräänlainen pienoiskuva sodasta ja jopa sen seurauksista. Taistelu käytiin 24. lokakuuta ja 12. marraskuuta välisenä aikana vuonna 1917. Taistelualue kuului Itävalta-Unkarin Rannikkomaahan ja nykyisin alueen nimi on Kobaridin ja se kuuluu Slovenian valtioon, mutta kuului myös entisen Jugoslavian valtioalueeseen. Taistelu käytiin keskusvaltoihin kuuluvien itävaltalaisten sotilaiden, joskin heillä oli saksalaisia täydennysjoukkoja, sekä ympärysvaltoihin kuuluvan Italian joukkojen välillä. Taistelu päättyi keskusvaltojen joukkojen voittoon ja noin 100 kilometriä Italian valtionrajojen sisäpuolelle. Taistelulla on tietenkin kolme ns. oikeata nimeä; Casporetto italiaksi, Karfreit saksaksi ja Kobarid sloveniaksi. Taisteluun osallistui 850.000 italialaista sotilasta ja vastustajinaan 400.000 Itävalta-Unkarin ja Saksan sotilaita. Melkoisista miesmääristä on siis kyse. Taistelu vaari lähes 20.000 sotilaan hengen. Kuten alueen nimityksestä käy selville, niin eräs seuraus sodasta oli alueiden omistussuhteiden muutokset, tulivat uuden mahdit ja käskijät. Lisäksi taistelun suuri…