Arvoisa Visaisäntä. Joskus me suomalaiset olemme hitaita, usein jopa todella hitaita. Varsinkin jos kyse on eri taidemuodoista tai joskus jopa tieteestä. Visakohteen kohdalla ollut toisin. Se kirjoitettiin 1879 ja saatiin suomennettua jo vuonna 1880. Varmaan todella harvoin saadaan todellista taidetta näin nopeasti suomennettua. Tietenkin kaikki hömppä kääntyy suomeksi todella nopeasti, siihen ei varmaankaan suurta perehtymistä vaadita. Päähenkilö on avissa oleva kolmen lapsen äiti. Onneksi elämme toisenlaisessa yhteiskunnassa kuin tuohon aikaan oli vallalla, jopa pohjoismaissa. Saatiinhan suomenkin naisten äänioikeus vuonna 1906 ja vielä enemmän kuin muualla, eli naiset saivat mahdollisuuden olla ehdokkainen eduskuntavaaleissa ja heitä tuli 10% uuden eduskunnan jäseniksi. Ja sitten Miina Sillanpää oli jopa ministerinä Tannerin hallituksessa. Siinä muuten kaksi suomalaisen yhteiskunnan todella suurta rakentajaa! Kirjalla on useita suomentaja. Heistä ainakin Maila Talvio ja Eino ovat saaneet suomennoksilleen painoasun. Ensimmäisen kerran kun tämä näytelmä suomennettiin, niin sen nimi oli Nora, tämä on tietenkin päähenkilön nimi, eli näin siis vuonna 1880. Nykyisin siitä käytetään nimitystä Nukkekoti, joka paremmin varaa alkuperäistä norjalaista nimeä Et Dukkehjem. Kirjoittaja ei varmaankaan kaipaa erityisesti esilletuomista, sillä hän on tietysti ehkä yksi kuuluisimmistä norjalaisista eli näytelmäkirjailija Henrik Ibsen (1828 – 1906). Terveisin ja naisten oikeuksien puolesta
Arvoisa Visaisäntä, Nyt tuli osuma, sillä viimeisi ovat olleet aivan liian vaikeita kuten Marlowekin. Kyse nyt tällä kertaa on todellakin maailmankirjallisuudesta ja samalla itselleni merkittävästä kirjallisuudesta ja juuri tämän kirjalilijan teosten kautta. Kun opiskelin 70-luvulla Brysselissä, niin yliopiston vaatimusten mukaisesti ohjelmassa oli myös pakkoflaami. Nyt tässä astui kuvaan m. tämä teos kirjailijan muiden teosten myötä. Kirja, kuten useat tekijän teokset, oli käännetty flaamiksi, virallisesti hollanniksi. Olin niitä aiemmin lukenut niin suomeksi kuin tankannut ruotsiksi, mutta olivathan ne tuttuja kuitenkin. Siinä minä sitten luin rinnan Laila Järvisen suomennosta, alkuperäistä ruotsiksi kirjoitettu ja flaamin kielistä teosta, niin ja opin kuin opinkin riittävästi pakkoflaamia. Se oli kuitenkin iloinen asia, sillä silloin valaistuin kirjoittajan syvällisestä ja hyvin inhimillisestä filosofiasta. Juuri kirjailijana ja kuvataitelijana esiintynyt kirjailija on minun mielestäni erityisesti syvällinen filosofi, joka on tuottanut kauneinta kuvaa ja upeinta tekstiä, mitä suomalaisessa filosofiassa on tuotettu. Niin tämä minun johdattelijani flaamin kielen salaisuuksiin oli tietenkin Tove Jansson ja hän huikaiseva teoksensa kolmikkona Mumintrollet på kometjakt, Muumipeikko ja pyrstötähti sekä Een komeet boven Moeminvallei. Tulevaa kesää toivotellen ja pysytään terveinä ja uskotaan hallituksen näkemyksiä.
Yrjö Niiniluoto Löysin idän Esseitä Kreikasta, Bysantista, Venäjästä ja Suomesta Otava, Helsinki, 1958, 197 sivua Yleensä on innostunut lukemaan kirjoja, joku teoksissaan tai blogikirjoituksissa suosittelee. Tosin jo kirjoituksen pitää olla itsessään mielenkiintoinen ja henkisesti antoisa, että ovat siitä vinkit opikseni ja lukemisekseni. Tällä kertaa vinkki tule Mauno Saaren kirjoittamasta eräänlaisesta haastattelu omaelämäkerrasta nimeltä Mies nimeltä Haavikko, jossa suositeltiin tätä Yrjö Niiniluodon teosta mielenkiintoisena tienä kohden idän tuntemusta. Yrjö Niiniluoto (1900 – 1961) oli pitkäaikainen Helsingin Sanomien päätoimittaja vuodesta 1938 lähtien aina kuolemaansa saakka. Hänen puolisonsa oli saman lehden kulttuuritoimittaja Marja Linturi. Hänen perheensä kokonaisuutta täydentävä lapset, toimittaja Maarit Niiniluoto sekä filosofi ja Helsingin yliopiston kansleri Ilkka Niiniluoto. On siinä ollut melkoinen perhe, mutta kyllä oli perheen isässäkin ainesta moneksi. Esseiden polku lähteen liikkeelle Antiikin Kreikasta, ja niissä jo ensimmäisissä todetaan se heikko yhteys, joka nykyisen ja antiikin Kreikan välillä on, eli se on lähes olematon. Tämän hän kirjassa toteaa ja jopa hän harmitellen. Kuitenkin kirjoittajalla on taito ymmärtää asiat ja nauttia kaikesta sitä mitä on antiikista meille nykyihmisille säilynyt, ja jopa korjattuna ja uudelleenrakennettunakin. Kreikka-teema on esille yli sata sivua eli enemmän kuin muute esille nostetut seikat. Miten monet nykyisenkin kulttuurimme seikat periytyvät meille juuri Antiikin Kreikasta eli Hellasta. Tietysti…
Joseph CzapskiProust contre la déchéanceConférance au camp de GriazowietzNoir sur Balanc, ,Lausanne, 2011, 93 Pages Pieni on kirjan fyysinen koko, mutta en henkinen koko täyttää kokonaisen maailman, ei vain vertauskuvallisesti vaan ihan faktillisesti. Kirjoittaja syntyi 3. Huhtikuuta 1896 Prahassa. Hänen isänsä oli puolalainen kreivi Jerzy Hutten-Czapsi ja äitinsä oli itävaltalainen kreivitär Josépha Thun-Hohenstein. Eli kovin oli fin FR siecle väkeä hänen perheensä ja melkoisen korkealta aristokratiaa, joskin vain puolalaista. Hän sai hyvin eurooppalainen kasvatuksen, mutta kun hänen äitinsä kuoli pojan ollessa vasta kuuden ikäinen, niin tietysti elämään tulee väkisinkin muutoksia. Jo vuosina 1908- 1916 hän opiskeli Pietarissa, jossa suoritti ylioppilastutkinnon ja aloitti opintonsa lakitieteessä ja pianonsoitossa. Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa hän liittyi Venäjän armeijaan, kuten teki vastaavasti paroni Mannerheim. Molempien kotimaa niin kreivin puola kuin paronin Suomi olivat olleet osa suurta Vanajan imperiumia, mutta sodan pyörteissä ne olivat itsenäistyneet. Molemmat siis tekivät samankaltaisen ratkaisun ja palasivat helmikuun 19917 vallankumouksen jälkipyörteissä kotimaihinsa, toinen Suomen ja toinen Puolaan. Sodan ja venäjän vallankumousten jälkeen Czapski asettui asumaan Pariisiin, jossa hän tietenkin kohtasi, ei tosin henkilökohtaisesti Marcel Proustin, joka ehti elää vielä muutaman vuoden ja viimeistellä jättimäistä 1900-luvun ehdottomasti tärkeintä teosta. Olihan Pariisi myös taiteen, kulttuurin ja jopa huvittelunkin pääkaupunki Euroopassa. Mutta puolalainen kreivi Czapski…
Karo Hämäläinen Kansalliskirjailija Romaani Väinö Linnasta WSOY, Helsinki, EU, 2020, 409 sivua Noin pääsääntöisesti en ole erityisen innostunut romaanitaiteesta, enkä sen nimeen vannovista teoksista. Tietenkin on luettu pakolliset ja jopa melkoinen määrä ei pakollisiakin teoksia. Kun vielä Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on ehdoton suosikkini, niin taidan olla melko ihmeellinen ja erilainen? Tietenkin luettujen listassa ovat tämän ”romaanin” kohdehenkilön tuotanto, siltähän ei voi kukaa välttyä, siis niiden lukemiselta. Kuitenkin Karo Hämäläinen on nimennyt kirjansa romaaniksi, ja sen on tarkoitus kertoa kansalliskirjailija Väinö Linnasta. Noin yleisesti on todella mielenkiintoista, että miten todellisesta kansallisesta monumentista, kuten Väinö Linna eittämättä on, voi kirjoittaa romaanin, joka noin pääsääntöisesti on enemmän ja vähemmän puhtaan mielikuvituksen tuotetta. Tämän yksittäisen romaanin tekee mielenkiintoiseksi se, että se kertoo kuvitteellisen dokumentin tekemisestä ja tuottamisesta. Tämän dokumentin kohteena on tietenkin Väinö Linna. Dokumenttihan on mitä useimmin sukeltamista nykyisyyden kautta menneisyyteen. Tämäkin dokumentti alkaa Urjalasta eli Linnan syntymäkodin vähäisiltä raunioilta. Ja tässä oma henkilöhistoriani liittyy Väinö Linnaan. Hänen vanhempansa olivat lähes samaa vuosikertaa oman isäni äidin kanssa. Kun asuinpiirin oli lähes samalla kylällä, niin pakostihan pienen pitäjän ja saman kyläpiirin asukkaat toisensa tunsivat ja muksuina leikkivät yhdessä, siis mikäli vakavimmilta tekemisiltään ehtivät. Tämän yhteisen perimän tähden Väinö Linna kirjoitusten hämäläismurteiden vaikutus…
Arvoisa Visaisäntä, En voi olla ihmettelemättä ihmisten hienoa ja laajaa tietämystä kirjallisuudesta. Edellisen kisan teos Ronja Ryövärintytär ei soittanut minkäänmoista kelloa mielessäni, teksti oli kauniin runollista ja kuvailevaa, vaan pysyi tietoisuuteni ulottumattomissa. Vinkeistäkään ei ollut apua, oli asiasta ulkona kuin lumiukko pakkasella hangessa. Onneksi nyt oli toisin ja suurella riemulla totesin, että onneksi vielä jotain muistan ja jotain on matkan varrella tarttunut minunkin mieleeni. Ensinnäkin jokin häivekuva kohosi kirjoittajasta mieleen, sillä ensinnäkin on noin 100 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutta, siis melko harva siinä on onnistunut. Kuka heistä lopetti kirjoittamisensa kymmenen vuotta sitten? Ja tuolloin hän oli jo melko iäkäs eli varmaankin nykyisin jo edesmennyt! Kun lisäksi hänen lähes koko tuotantonsa on suomennettu, ensimmäistä lukuun ottamatta. Kirjoja on syntynyt siis 14, joka ei ole mikään valtava luku. Suomentaminen on todella merkittävä saavutus. Sitten vanhuksella välähti. Sitaatin kohta ”Ollessaan sir William Templen sihteerinä Jonathan Swift juoksi monta kilometriä päivässä laskeakseen ulos höyryä”, pani ajatukset liikkeelle. siinä oli tuttua ja pari ristiriitaa. Historiallisesti Jonathan Swift (1667 – 1745) oli todellisuudessa sir John Templen (1600 – 1677) sihteerinä, ei siis Williamin. Toinen ristiriita tulle monen kilometrin juoksusta. Ei tuolloin ylhäinen britti lähtenyt juoksemaan, ei hän olisi siihen oikein edes pysynyt. Juokseminen oli antiikissa sotilaiden tekemistä…
VISAISÄNTÄ, En ole Väyrysen tavoin tehokas ja nopea lukija, kaukana siitä. Lukeminen tuli tosi hitaaksi, kun tuhoutui kolmas puhekeskus, jossa sanotaan äidinkielen oleskelevan. Onneksi tuli jo ennen moista luettua erilaista ja tietenkin klassista. Suuret venäläiset kertojat ovat osa yleistä eurooppalaista kulttuuriperintöä, vaikka jotkut poliittiset vinosuuntaukset moista vastaustavatkin. Kun vielä oman versioni on kääntänyt kotimainen kulttuurin moniottelija eli Arvid Järnefelt 1800- ja 1900-lukujen vaiheessa, jolloin Suomi oli kansainvälisempi kuin itsenäistyminen jälkeisinä monina vuosikymmeninä. Silloin suomentaja oli noin nelikymppinen. Arvid Järnefeltin oma henkinen kehitys oli voimakkaasti sidoksissa hänen vanhempiensa maailmankuvaan, mutta myös kirjailijaan, jonka tekstiä hän suomensi. Häntä on varmaan syystä pidetty aluksi fennomaanina, mutta myöhemmin hän siirtyi tolstoilaisuuteen ja kristilliseen anarkismiin. Jokainen suomalainen tunteen, tai ainakin hänen pitäisi tuntea venäläistä kulttuuria, jonka suuria kirjailijoita tämän sitaatin kirjoittaja on. Ilmeisesti jokaisella meistä on eri aikakausia, jolloin me syvennymme jonkin maantieteellisen tai kielellisen alueen kirjallisuuteen. Näin oli minullakin ja onneksi osasin hankkia jo silloin divarista nyt käsiteltävänä olevan teoksen, ja juuri Järnefeltin käännöksenä. Tämä kirjallisuuden järkäle on tietenkin Leo Tolstoi, joka lienee todella tunnettu ja hänen ansioitaan ei varmasti tarvitse julistaa, ne ovat vaan todella mahtavat. Kyseessä on Tolstoin laajan tuotannon viimeinen suursomaani, sillä edellisen, eli Anna Kareninan ilmestymisestä oli kulunut jo yli…
Arvoisa Visaisäntä, Kyllä ihmisen, siis varsinkin minun kaltaiseni, teot ja tiet ovat todella ihmeellisiä. Maaliskuun 12. päivä eli torstaina jouduin iltapäivällä omien lääkäreiden määräyksestä karanteeniin. Valtioneuvosto julisti vanhusten karanteenin vasta seuraavana maanantaina. Kuitenkin oli aamupäivällä, kaikesta tulevasta tietämättömänä, lähtenyt kirjaostoksille Kanta-Hämeen parhaaseen kirjakauppaan, eli ison kirkon kierrätyskeskukseen. Tulevasta karanteenista tietämättömänä oli haalinut todella ison kasan historiaa, elämänkertoja, kaunokirjallisuutta ja muutakin todella mielenkiintoista luettavaa. Ja kaikilla oli hinta 50 centtiä, eli ei oikeastaan mitään. Ja onnellisena raahasin ostoskärryllisen kirjoja kotiin, Mukaani lähti niin tuntemiani kirjailijoita kuin vähemmän tuntemiani, toki olin kaikista jotain kuullut ja lukenut. Tämän nyt kyseessä olevan kirjoittajan kirjat olivat jostain syystä jääneet minulle vieraiksi. Oikeastaan ihmettelen asiaa, sillä hän kirjoittaa mm. kielellä, joka on mielenkiintoinen kokoelma eri kielten todella voimakkaita vaikutuksia. Ehkä hän oli silloin ilmestymisen aikoihin minulle liian populaari ja massojen suosikki, väärin siis ajattelin tuolloin. Keskeisenä vaikutekielenä ovat hollanti ja flaami, niihin sekoittuvat voimakkaasti saksa, ranska ja englanti. Tosin ruotsin kielestäkin on apua, sillä minusta hollanti/flaami ovat niin lähellä ruotisin kieltä. Kirjoittaja on kuitenkin työskennellyt englannin kielen ja kirjallisuuden professorina, joten sekin kieli lienee hänellä hyvin hallinnassa. Kirja on alkuperäiseltä nimeltään ”Die muur van die pes”- Sen keskeinen teemä on varmaankin saanut vaikutteita ranskalaisen filosofin ja…
Mika Waltari Ihmisen ääni toim. Ritva Haavikko WSOY, Helsinki/Juva, 1978/1980, 228 sivua Kustantajalla on ollut ajatus toimittaa erinäisistä vaikuttajista ja muuten merkittävistä henkilöistä kirja, jossa ko. henkilö tavallaan omalla äänellään kertoo itseensä ja ajatuksiinsa ja elämäänsä liittyviä asioita. Waltari oli elinaikanaan todella runsaasti tekstiä tuottanut kirjoittaja. Mikään kirjallisuuden laji tai kirjoittamisen tapa ei ollut hänelle vieras. Jo elinaikanaan Waltari saattoi lukea runsaan määrään itseään koskevaa tekstiä niin populaaria kannanottoa ja kritiikkiä kuin tieteellisempäänkin pohdintaa. Tämänkin kirjan hanki valtavin kustannuksin Ison kirkon kierrätys keskuksesta, joka on nykyisin pääsääntöinen kirjallisuuteni hankintojen paikka. Kyseessä on teoksen seitsemäs painos, joka ilmestyi vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen. Alkuperäinen ehti ilmestymään vuonna ennen kirjailijan poislähtöä. Tämäkin poistuminen eläväisten joukosta, joskaan ei maamme ja maailman kirjallisuuden Parnassolta, antaa enemmänkin ajattelemisen aihetta. Olenhan jo itse reilusti ylittänyt Waltarin saavuttaman iän, mutta miten paljon vaatimattomampi on ollut jalanjälkeni koko elämän mittakaavassa. Myös Waltarin vaikutus niin kirjallisuuteen kuin ihan tavalliseen elämäänkin on ollut valtava. Muistan hyvin erään nuoren ranskalaisen maisterin, joka tuli suorittamaan siviilipalvelua Suomeen toimien opettajana vuoden ajan. Hän kertoi minulle, että sytykkeenä ja innoituksena historian opiskelulle oli hänelle toiminut Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Melkein on uskomatonta, että todella omariittoisen ja itseensä tyytyväisen kulttuurin nuori saa innostuksensa opiskella historiaa ja erikoistua…
Arvoisa Visaisäntä, Tosin se kesti, aikansa otti, kunnes tajusin, että mistä lähden etsimään. Omalta tietokoneelta tietenkin. Avaimina olivat alpumi, Työmies ja työväenlehdistön terävin kynämies. No, tietenikin pään heiluminen pilvissä on herkullinen vinkki. Muistin ulkoisella kovalevylläni olevat tallennukset juuri eräästä alpumista. Sitten vaan tekemisiin ja selaamaan Kansalliskirjaston nettisivuilta tallentamani alpumin numeroita, sivu toisena jälkeen. Mitä ihminen ei tiedonsaannin tähden tekisi, ja kun on niin mielenkointoinen kohde kuin tuo alpumi eri numeroineen, niin aikaahan siinä meni, ja teetä kului. Pienenä välihuomautuksena totean vaan yksinkertaisesti, että sanoma- ja aikauslehtien sekä vanhan kirjallisuuden digitalisointi on todella hieno asia koko kansaa palveleva asia. Pitäisi vaan saada oikeus digitalisoida kaikki materiaali ainakin toisen maailmansodan lopulle asti. Tiedän, että kirjailija Ernst Hemingway kirjoitti artikkeleita Ilta-Sanomiin Espanjan sisällissodasta, mutta ne tavoittaakseni ne, minun pitäisi lähteä venäläiseen kuvernementtikaupunkiin ja viettää aikaa asioiden kopioimisessa. Muutosta olisi syytä saada aikaiseksi. Niin ja maailma muuttuisi paremmaksi elää ja olla! Löytyihän se tietenkin ja nimenä oli Vuossadan kynnyksellä: Suomen työväen alpumi vuodelta 1898, eli ihan ensimmäinen laatuaan. Seuraavana vuonna eli 1899 se ilmestyi nimellä Uuden ajan kynnyksellä, Suomen työväen alpumi. Tuolla nimella se jatkoi ilmestymistään aina vuoteen 1811 saakka, tällöin nimeksi tuli Suomen työväen joulualpumi seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Tuossa ensimmäisessä alpumissa, jota myytiin…