Ossin Blogi

Arvoisa Visaisäntä, Sodasta kertovat teokset ovat tämän kirjailijan ehkä parasta tuotantoa. Niin ensimmäinen maailmansota kuin Espanjan sisällissotakin ovat olleet hänen kirjojensa aiheina. Tosin eri Nobelia pelkillä sotakirjoilla voiteta ja niin hänen tuotantonsa sisältää muitakin syvälle ihmiseen ja yhteiskuntaan porautuvia teoksia. Kirjailija osallistui itse ensimmäiseen maailmansotaa ja kuvaa koko sotaa yhden taistelun ja sen tapahtumien ja myös rakkaussuhteen kautta enemmän kuin hienosti ja suurella tarkkuudella. Juuri kuvat Isonzon viimeisen taistelun, eli kahdennentoista, voidaan katsoa olevan eräänlainen pienoiskuva sodasta ja jopa sen seurauksista. Taistelu käytiin 24. lokakuuta ja 12. marraskuuta välisenä aikana vuonna 1917. Taistelualue kuului Itävalta-Unkarin Rannikkomaahan ja nykyisin alueen nimi on Kobaridin ja se kuuluu Slovenian valtioon, mutta kuului myös entisen Jugoslavian valtioalueeseen. Taistelu käytiin keskusvaltoihin kuuluvien itävaltalaisten sotilaiden, joskin heillä oli saksalaisia täydennysjoukkoja, sekä ympärysvaltoihin kuuluvan Italian joukkojen välillä. Taistelu päättyi keskusvaltojen joukkojen voittoon ja noin 100 kilometriä Italian valtionrajojen sisäpuolelle. Taistelulla on tietenkin kolme ns. oikeata nimeä; Casporetto italiaksi, Karfreit saksaksi ja Kobarid sloveniaksi. Taisteluun osallistui 850.000 italialaista sotilasta ja vastustajinaan 400.000 Itävalta-Unkarin ja Saksan sotilaita. Melkoisista miesmääristä on siis kyse. Taistelu vaari lähes 20.000 sotilaan hengen. Kuten alueen nimityksestä käy selville, niin eräs seuraus sodasta oli alueiden omistussuhteiden muutokset, tulivat uuden mahdit ja käskijät. Lisäksi taistelun suuri…

Hannu SalmiElokuva ja historiaSuomen elokuva-arkistoHelsinki, 1993, 335 sivuaISBN 951-37-1017-3. Akatemiaprofessori ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi on laajalti tunnettu pitkäaikaisesta harrastuksestaan, josta on jopa tullut hänen tutkijanuransa eräs kiintopiste. Tässä kirjassa, joka ilmestyi jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten, hän moninaisin tavoin yhdistää harrastuksensa elokuvan historian kanssa ja varsinkin itselleen ominaisen tutkijamaisesti juuri historian tutkimuksen ja sen ongelmiin elokuvan suhteen. Tämä kirja putkahti julkisuuteen samana vuonna, kun Salmi väitteli aiheesta: ”Die Herrlichkeit des deutschen Namens…” Die schriftstellerische und politische Tätigkeit Richard Wagners als Gestalter nationaler Identität während der staatlichen Vereinigung Deutschlands. Kirja on ollut hallussani jo melkoisen tovin ja usein olen sieltä etsinyt jotain vihjettä tai/ja viitettä omaan kirjoittamiseeni, mutta nyt syvennyin pääsisäisen merkeissä lukemiseen tarkasti ja jopa ns. lähilukua harrastaen. Kaikkeen tähän liittyvät myös alleviivaukset, huomiomerkinnät ja vastaavat muut aiheen keskeisiä – niin luulen ja oletan – seikkoja korostavat tekemiseni. Salmi on ollut hiukan päälle kolmekymppinen kirjoittaessaan kirjaa ja kyllä hän jo silloin osoitti kykynsä historian, etenkin kulttuurihistorian professoriksi, sillä niin pätevää tuo pohdinta ja sen esittäminen ovat. En itse ole ainakaan kotimaisesta kirjallisuudesta löytänyt vastaavan tasoista ja monipuolista tekosta tai edes artikkelia. Kirjassa on kolme päälukua ja ne ovat: Elokuva historiantutkimuksen kohteena, Elokuva historiantutkimuksen lähteenä sekä Elokuva historiallisena…

Elena Carcano Il banchetto del Gattopardo A tavola con l’arisstocratia siciliana Edizioni Il leone verde, Torino, 2005, 83 pagine Questo piccolo libro crea un’immagine di se stesso su una questione più ampia. Non si può sfuggire alla consapevolezza che è strettamente connesso alle opere con lo stesso nome del principe di Lampedusa e del regista Luchino Visconti. Parzialmente in particolare un film per un’incredibile scena di danza di 45 minuti. Certo, il libro ha un legame con queste due gigantesche opere, ma è davvero superficiale e leggero. La domanda si pone se la scrittura vuole deliberatamente creare un contesto comune con il lavoro e il film di Gattopardo con il suo lavoro. Ma Elena Carcano crea un’immagine interessante la nobiltà siciliana que è stata l’ultima aristocrazia feudale dell’Europa occidentale Singolaremente sua sopravvivenza, fino alla metà del XX secolo, nell’epoca dell’affermarsi della società moderna. Sua raffinatezza quasi eccessiva che ne caratterizza gli ultimi bagliori è divenuta essa stessa un classico. Grazie soprattutto al romanzo di principe Giuseppe Tomasi di Lampedusa, che ha descritto meglio di chiunque altro gli individui, le consuetudini,  gli scenari. Il principe de Lampedusa so conosso sua classe e  i cibi. Le ricette sontuose ed elaborate tratte dalle…

Peter Kravanja Visconti, Proustin lukija Visconti, lecteur de Proust suom. Osmo Pekonen Kustannus Oy Minerva, 2006 85 sivua Kun kaksi suurta suosikkiani, eli Marcel Proust ja Luchino Visconti kohtaavat tavalla tai toisella, niin minuun on saatava selville kohtaamisen tulos. Voiko siis elämältä enää enempää edellyttää kun kirjallisuuden ehdoton suosikkini Marcel Proust ja hänen teoksensa Kadonnutta aikaa etsimässä törmäävät elokuvien suosikkimestariini Luchino Viscontiin. Olen lukenut toki kirjasen aiemminkin eli kesäkuussa 2012, eli vuosia sitten. Mutta se nyt vaan sattui käteeni pitkän aikaa vieneen Tarmo Kunnaksen teoksen lukemisen jälkeen, kirjasta tulee arviointi läheisinä aikoina. Nämä kaksi mestaria kohtaavat toisensa tässä Peter Kravanjan kirjassa, joka aluksi on ilmestynyt ranskaksi. Kirjan on pieni ja sen sivumäärä vähäinen ja niistä vähäisistäkin sivuista parisen kymmentä on omistettu erilaisilla Proustia ja Viscontia käsitteleville biografioille ja muilla liitetiedostoille. Kirjassa on Eric van Hoven piirroskuvitus, hänen tekoaan on myös kirjan kansi. Tämä pieni teos koostuu oikeastaan neljästä melko lyhyestä esseestä sekä yhdestä henkilöhaastattelusta. Tämän lisäksi en eräänlainen tekijän esipuhe, jossa hän käsittelee Marcel Proustin suurteoksen erilaisin filmatisointeja tai erilaisia aikomuksia niiden tekemiseksi. Useathan ovat todellakin jääneet käsikirjoituksen tasolla ja monet eivät olet edes tuolle tasolle edenneet. Näin saadaan toteutuneiden elokuvien lukumääräksi kolme ja samoin kolme käsikirjoituksen asteelle jäänyttä. Syystä…

Vincent Lowy Guère à la guerre ou pacifisme dans le cinema française (1936 – 1940) Madeleine Rebériouc (preface) Raymond Chirat (postface) L’Harmattan Paris, 2006, pages 228 ISBN : 2-296-00838-0 Ensimmäinen maailmansota 1914 – 1918 jätti melkoiset arvet ranskalaiseen yhteiskuntaan, varsinkin sen henkiseen selkärankaan. Olivat todella suuret ja satoja tuhansia ihmishenkiä vaatineet taistelut riehuneet pohjoisen Ranskan alueella. Vieläkin ovat hyvin esille Chemin des Dames’in eli Naisten tien (http://fr.wikipedia.org/wiki/Chemin_des_Dames) valtavat mäkilinnoitukset, joiden vanhoihin kalkkikiviluoliin saksalaiset vetäytyivät ja josta he tulittivat tasangolla ryntääviä ympärysvaltojen joukkoja. Se oli julmaa teurastusta. Sodan selvittelyissä Ranskan kansallinen trauma vaati Saksan nujertamista ja siinä he jopa osittain onnistuivatkin. Joskin tätä voittoa on usein pidetty keskeisenä syynä toiseen maailmansotaan, joka kauheudessaan ylitti kaiken aiemmin nähdyn. Ranskalaiset myös kääntyivät tai oikeastaan sulkeutuivat omaan minäänsä ja sen turvallisuuden takaamiseen. Tästä kaikesta syntyi itärajan puolustukseksi Maginot-linja (http://fi.wikipedia.org/wiki/Maginot-linja) eli valtava puolustusprojekti, joka esti Ranskan talouden kehityksen. Se myös tuli olemaan perusta, joka romahdutti Ranskan toisessa maailmansodassa. Kun tuo valtava puolustusprojekti saatiin noin suunnilleen valmiiksi, niin ranskalaiset saivat vihdoinkin mahdollisuuden ajatella ja toimia, toimia toisin kuin ensimmäisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Juuri tähän aikakauteen, ennen uutta räjähdystä, toista maailmansotaan olleisiin vuosiin keskittyy Lowyn teos. Joskin aikakausi ei ollut konflikteista vapaa, sillä esimerkiksi Espan sisällissota 1936…

Osallistuin muutama viikko sitten Demari-lehden perinteiseen kirja-visaan, joka taasen alkoi. Ohessa vastaukseni kirjaan, ja sitä siteerattiin ihan ensimmäiseksi kisaan tulleiden vastausten joukosta. Arvoisa Visaisäntä, Jos vuodesta 1968 jotain muistan, niin ne ovat kaksi asiaa. Ensimmäinen on tietty Pariisin opiskelijamellakat, joissa opiskelutoverini yrittivät parempaa maailmaa. Ja osittain jopa onnistuivatkin siinä. Itse on uskaltanut arkailijana lähteä mukaan, vaan katselin riittävän etäältä. Mutta se oli uskomatonta ja se varmasti kypsytti näkemykseni vasemmistolaisuudesta. Toinen oli elokuva, jonka syksyllä katsoin. Yhteiskunta tietenkin oli tasaantunut, mutta kuitenkin pinnan alla kävi kone vielä melkoisella värinällä. Se elokuva oli Pier Paolo Pasolinin ohjaama ja kirjoittama Teorema. Siinä huomattavasti hienotunteisemmin, kuin kevään tapahtumissa, esitettiin yhteiskuntaa muuttavat voimat. Olin jo kotisuomessa innokas elokuvakerholainen ja siksi elokuvat kiinnostivat. Jossain yhteydessä oli onnistunut näkemään Pasolinin Matteuksen evankeliumin, joka oli järisyttävä kokemus. Tosin taisi olla senkin näkeminen Pariisissa, en kuitenkaan ole varma. Ja ainakin Kuningas Oidipuksen näin opiskeluaikanani Pariisissa. Yksinkertaisesti sähkeen, ah – tuo aika entinen ei koskaan enää palaa, saapumisen jälkeen tulee myös itse vieras. Hän on eräänlainen jumalallinen rakkauden lähettiläs. Kukaan ei häntä tunne ja toisaalta jokainen tuntee hänet. Vieraan kohteena on rikas milanolainen teollisuusjohtajan perhe, siis ylempää keskiluokkaa. Perheessä oleskelunsa aikana vieras solmii seksisuhteen kaikkiin perheenjäseniin, isään, äitiin, poikaa, tyttäreen…

Hannu Salmi: Espanjan sisällissodan elokuvallinen muisto Elokuvaesitys – Roman Karmen: Granada, Granada, Granada (Grenada, Grenada, Grenada moja, 1967) Professori Hannu Salmi alusti seminaarin lopuksi nähtävän dokumenttifilmin. Tuskin kukaan seminaari ideoijista osasi edes nähdä unta seminaarin aikana vallitsevasta todellisuudesta. Olimmehan juuri parhaillaan elävässä elämässä todistamassa Venäjän propagandakoneen par-haita yrityksiä selitellä Ukrainan tapahtumia, Krimin valloitusta ja kaikkea muuta mahdollista Ukrainan alueen sisäisiin asioihin sekaantumista. Alustuksessa todettiin, että Roman Karmenin dokumenti Granada, Granada, Granada on oikeastaan kaksi eri dokumenttia, vanhempi kertoo Espanjan sisällissodasta ja uudempi elämästä Francon diktatuurin aikana 1960-luvulla. Mutta eritoten se on kuvaus kaikesta siitä mitä apua ja tukea Neuvostoliitto on aiemmin antanut ja yhä edelleen antaa kaikille sorretuilla ja vähä-osaisille, asuvatpa he missä maailmankolkassa tahansa. Jo opiskeluaikoinani tenttimässä historian metodikirjassa L’Histoire et se méhtodes tuodaan mielenkiintoisesti erille dokumentin käyttö historiantutkimuksen apuvälineenä. Kirja kuvaa esimerkillä dokumentin käyttöä. Jos ja kun otetaan dokumentti, jossa kuvataan Aadolf Hitlerin vuonna 1938 pitämää puhetta, ja vieläpä ilman minkäänmoisia kommentaareja tai leikkauksia. Näin me nykyisyydessä osaamme sijoittaa tuon Hitlerin puheen, sitä ennen tapahtuneiden ilmiöiden kontekstiin, ja myös puheen jälkeisten, aina nykyisyyteen asti ulottuvaan tapahtumien ketjuun. Näin meillä on paljon enemmän tietoa tuon puheen mahdillista taustasyistä tai sen jälkiseurauksista. Siis, tietenkin sillä edellytyksellä, että seuraamme tapahtumia emmekä…