Ossin Blogi

Tellervo Koivisto Päiväkirjan uudet sivut Otava, Helsinki / Keuruu, 1999, 235 sivua Kun luin Mauno Koiviston elämäkerran enimmäistä osaa niin käteeni löytyi kirjakaupasta, jossa hyvä kirjallisuuskin maksaa vain euron kappale, tämä Tellervo Koiviston päiväkirjan omainen muistelufragmenttien kokoelma. Ensinnäkin rouva Koivisto on todella hyvä kertoja ja kirjoittaja. Hänellä on loistava huumorintaju ja sitä tässä kirjassa viljellään onneksi useasti. Kirjan tekstit ovat syntyneet jo viime vuosituhannen puolella ja ne ovat osittain yhteensovitettuja ja osittain jatkoa Suomen Kuvalehdessä pitkään ilmestyneelle Rouva Koiviston päiväkirjan tekstejä. Mutta kokonaisuus on enemmän kuin osiensa sunna, siis mielenkiintoinen. Kirjan alku ja loppu käsittelevät samaa aihetta, jonka rouva Koivisto useiden ällistykseksi ja toisaalta varmaan suuren enemmistön tyydytykseksi nosti esille ja keskeiseksi keskustelun aiheeksi. Kysymyksessä on masennus, joka joskus voi olla hyvinkin tuhoisa. Se ei valikoi uhriaan, se tulee hyvin erinäisistä syistä ja kaikkia siihen vaikuttavia tekijöitä ei edes vielä tunneta. Ihmisen mieli on todella moninainen hahmotettava ja varmaan se pysyy aina osittain tuntemattomana. Itselleni tulee elävästi mieleen sanasta Koivistot, Kristianinkadulla Kruununhaassa asumisen. Usein presidentti ja rouva Koivisto tekivät vanhoilla polkupyörillään lenkkiä, joka meni myös Kristianinkatua pitkin. Tietenkin heillä on mukanaan turvamies modernilla maastopyörällä. Siinä ei ollut tietoakaan luokkaeroista. Niin ja ne Mauno Koivisto ajorukkaset, ne olivat todella suuret ja…

Arvoisa Visaisäntä, En voi olla ihmettelemättä ihmisten hienoa ja laajaa tietämystä kirjallisuudesta. Edellisen kisan teos Ronja Ryövärintytär ei soittanut minkäänmoista kelloa mielessäni, teksti oli kauniin runollista ja kuvailevaa, vaan pysyi tietoisuuteni ulottumattomissa. Vinkeistäkään ei ollut apua, oli asiasta ulkona kuin lumiukko  pakkasella hangessa. Onneksi nyt oli toisin ja suurella riemulla totesin, että onneksi vielä jotain muistan ja jotain on matkan varrella tarttunut minunkin mieleeni. Ensinnäkin jokin häivekuva kohosi kirjoittajasta mieleen, sillä ensinnäkin on noin 100 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutta, siis melko harva siinä on onnistunut. Kuka heistä lopetti kirjoittamisensa kymmenen vuotta sitten? Ja tuolloin hän oli jo melko iäkäs eli varmaankin nykyisin jo edesmennyt! Kun lisäksi hänen lähes koko tuotantonsa on suomennettu, ensimmäistä lukuun ottamatta. Kirjoja on syntynyt siis 14, joka ei ole mikään valtava luku. Suomentaminen on todella merkittävä saavutus. Sitten vanhuksella välähti. Sitaatin kohta ”Ollessaan sir William Templen sihteerinä Jonathan Swift juoksi monta kilometriä päivässä laskeakseen ulos höyryä”, pani ajatukset liikkeelle. siinä oli tuttua ja pari ristiriitaa. Historiallisesti Jonathan Swift (1667 – 1745) oli todellisuudessa sir John Templen (1600 – 1677) sihteerinä, ei siis Williamin. Toinen ristiriita tulle monen kilometrin juoksusta. Ei tuolloin ylhäinen britti lähtenyt juoksemaan, ei hän olisi siihen oikein edes pysynyt. Juokseminen oli antiikissa sotilaiden tekemistä…

Kun talvisodan rauha tehtiin 13. helmikuuta 1940, niin hallituksen ministereistä vain Väinö Tannerille riitti rohkeutta puhua radion välityksellä rauhan tekemisestä ja sen kovista ehdoista koko kansalle. Puheensa lopussa hän totesi moniarvoisen demokraatin ja juuri sosialidemokraatin tavoin seuraavaa: ”Niiden varalta on meidän jatkuvasti pysyttävä yhtenä koossa, yksimielisinä ja sen kautta voimakkaina. Olisi tosin ymmärrettävissä, jos nyt tehdyn ratkaisun suhteen tulisi vallitsemaan eri mieliä. Siksi runsaasti voi toisenkin kannan puolesta esittää näkökohtia. Tämä mielipide-eroavaisuus ei kuitenkaan saisi häiritä aikaansaatua yhtenäistä rintamaa. Sitä tullaan varmastikin tarvitsemaan nyt alkavan rauhan aikana yhtä paljon kuin käydyn sodankin vallitessa. Entisyys on unohdettava. On katsottava tulevaisuuteen.” Miten tämä sopikaan Sanna Marinin johdolla eletyn korona-viruksen aikaan? Miten hän uskaltaa sanoa ja toimia juuri hienon demokraatin, sosialidemokraatin tavoin. Lainaus kirjasta: Lasse Lehtinen: Tanner itsenäisen Suomen miesOtava, Helsinki, 2017, 880 sivua

Mika Waltari Ihmisen ääni toim. Ritva Haavikko WSOY, Helsinki/Juva, 1978/1980, 228 sivua Kustantajalla on ollut ajatus toimittaa erinäisistä vaikuttajista ja muuten merkittävistä henkilöistä kirja, jossa ko. henkilö tavallaan omalla äänellään kertoo itseensä ja ajatuksiinsa ja elämäänsä liittyviä asioita. Waltari oli elinaikanaan todella runsaasti tekstiä tuottanut kirjoittaja. Mikään kirjallisuuden laji tai kirjoittamisen tapa ei ollut hänelle vieras. Jo elinaikanaan Waltari saattoi lukea runsaan määrään itseään koskevaa tekstiä niin populaaria kannanottoa ja kritiikkiä kuin tieteellisempäänkin pohdintaa. Tämänkin kirjan hanki valtavin kustannuksin Ison kirkon kierrätys keskuksesta, joka on nykyisin pääsääntöinen kirjallisuuteni hankintojen paikka. Kyseessä on teoksen seitsemäs painos, joka ilmestyi vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen. Alkuperäinen ehti ilmestymään vuonna ennen kirjailijan poislähtöä. Tämäkin poistuminen eläväisten joukosta, joskaan ei maamme ja maailman kirjallisuuden Parnassolta, antaa enemmänkin ajattelemisen aihetta. Olenhan jo itse reilusti ylittänyt Waltarin saavuttaman iän, mutta miten paljon vaatimattomampi on ollut jalanjälkeni koko elämän mittakaavassa. Myös Waltarin vaikutus niin kirjallisuuteen kuin ihan tavalliseen elämäänkin on ollut valtava. Muistan hyvin erään nuoren ranskalaisen maisterin, joka tuli suorittamaan siviilipalvelua Suomeen toimien opettajana vuoden ajan. Hän kertoi minulle, että sytykkeenä ja innoituksena historian opiskelulle oli hänelle toiminut Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Melkein on uskomatonta, että todella omariittoisen ja itseensä tyytyväisen kulttuurin nuori saa innostuksensa opiskella historiaa ja erikoistua…

Matti Klinge Canicula, päiväkirjastani 2018 – 2019 Siltala, Helsinki, 2019, 212 sivua ISBN 978-952-234-610-0 Nyt on käsillä jo 21. professori Klingen päiväkirjastani. Kuten hän itsekin totea, niin useat asiat, joista hän kirjoittaa, eivät ole vuosien myötä menettäneet ajankohtaisuuttaan. Eli hän ei turhaan kirjoita ajankohtaisista asioista, sillä niillä, juuri hänen mainitsemillaan, tuntuu olevan todella pitkä ja jopa erittäin pitkä elinkaari. Tämä pitkä jatkumo tulee hyvin esiin tässä professori Klingen uusimmassa päiväkirjassa. Tosin hän nyt ei ole mittavalla matkalla, ei edes oppilaidensa kanssa tutustumassa Euroopan kulttuuriin. Kuitenkin koko eurooppalaisuus ja sen monimuotoisuus ovat läsnä, kuten myös brittien tavoite päästä eroon yhdentyvästä Euroopasta ja eristäytyä omaan erinomaisuuteensa. Tosin todella hyvä ja rakas ystäväni, joka toimii suurlähettiläänä Euroopan Unionin eräässä lähetystössä, arvioi hilan sähköpostissaan tilannetta brexitistä. Sitä en saata olla mainitsematta juuri tässä yhteydessä, sillä niin osuva mielipide on, ainakin minun mielestäni. Hänen ylhäisyytensä viittasi brittiläisen Historiantutkijan ja historianfilosofin Arnold J. Toynbeen (1889 – 1975) teoriaan imperiumien ja kulttuurien tuhoutumiseen ja kuolemaan. Hänen mielestään britit ovat jo toisen maailmansodan jälkeen nähneet hienon imperiuminsa tuhoutumisen vain jatkuvan ja jatkuvan. Euroopan Unionin jäsenyys on vähentänyt tuhoutumisen painetta, mutta nyt ovat käsillä viimeiset syvät kouristukset. Kaiken lisäksi kaikki tämä tapahtuu populistisesti organisoudun kansanäänestyksen tukoksena. Todellisuudessa kansa ei…

Göran Schildt Lainasiivin, Nuoruudenmuistelmat Med lånade vingar, suomentanut Raija Mattila Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1995, 256 sivua ISBN: 978-951-1-23047-2 ”Vanheneminen on kavala mutta usein armelias osa elämää. Elämänvirran traaginen ehtyminen näkyy vain joskus, kun jokin dramaattisempi muutos kuten sydämen äkillinen konstailu tai potenssin yllättävä pettäminen katkaisee tapahtumien normaalin kulun. Uutta harmaata hiusta tai kokematta jäänyttä ilontunnetta ei helposti huomaa. Vanhenemisesta tulee kannanottoa vaativa realiteetti vasta mietiskelyn hetkinä, kun ihminen yrittää tarkastella tilannetta kokonaisuutena ja muistaa sen mikä on mennyttä. Kaksi synkkää lähdettä ruokkii hänen tuskaansa. Hän ajattelee sitä mitä on rakastanut mutta menettänyt, ja hän muistaa myttyyn menneet yrityksensä ja väärät valintansa.” Tällaisen määritelmän kirjoittaa filosofian tohtori, kulttuuritoimittaja Göran Schildt (1917 – 12009), joka teki keskeisen työuransa Ruotsissa, mutta taisteli ja haavoittui vaikeasti Talvisodassa. Hän on tullut tunnetuksi mielenkiintoista ja minun erääseen elämänvaiheeseen kuuluvista tekosista, joissa hän kertoo purjehduksestaan Välimeren maailmassa Daphne nimisellä purjeveneellään. Ei Schildt saata olla mainitsematta tässäkään teoksessa Daphnea. mutta missään keskeisessä roolissa se ei ole, oikeastaan edes sivuroolissakaan. On vaikea arvioida sen totuuden määrää, jona on teoksen perusasetelman rakenne. Aganippe-niminen nuori nainen, joka opiskelee feminismiä yhdysvaltalaisessa yliopistossa tunnettujen feministiteoreetikkojen johdolla, on tekemässä tieteelista opinnäytettä kirjailijasta. Tämä nuori nainen on hyvin läheisten ystävien jälkikasvua, taitaa olla jo kolmannessa…

Armi Hirsimäki Kuin kuun kuvajainen BoD. Helsinki 2012 90 sivua Kirjailija Hirsimäki on tehnyt pienen kirjan, joka kuitenkin on painava ja suuri. Kirjan sanoma tarttuu ihmiseen kuin takiaispallo ihmisen vaatteisiin. Ajatuksista, joita kirja herättää, on vaikea päästä eroon, sillä niin ne liittyvät jokaisen päivää, niin arkeen kuin juhlaankin. Kolme proosateosta aiemmin kirjoittanut, jo melko iäkkääksi ehtinyt kirjailija, on nyt tarttunut ehkä kaikkein herkimpään kirjallisuuden lajiin eli aforismeihin. Noin lauseisiin on saatava aina sisältymään kokonainen pienoismaailma. Tosin lukijoiden ei suinkaan tarvitse ymmärtää niitä samalla tavoin eikä samoin kuin kirjoittaja on ymmärtänyt. Jokainen lukukertomus ja lukukokemus voi olla erilainen ja antaa erilaisen tunteen ja tietoisuuden. Tämän on hyvän aforismin ominaisuus, että se elää ajassa ja on joustava niin ajan, paikan kuin lukijansakin suhteen. Teos jakautuu useisiin kokonaisuuksiin, jotka jo nimillään ovat hyvin puhuttelevia. Kirjan aloittaa kokonaisuus Hienosäätöinen mestariteos, joka ei kuitenkaan tarkoita m itään hilavitkutinta tai älypuhelinta, vaan ihmistä ja sen elämää. Hieno kiteytys tässä osiossa on aforismi ”Ihmisen arvo – olla ihminen” kertoo hienotunteisella tavalla iän mukanaan tumasta seestyneestä maailmankuvasta, jossa ei enää tarvita muuta kuin olla ihminen. Osa Puheen ollen sisältää aivan alussa, eräänlaisena osviittana tulevalle aforismin ”Puhumattomuus puheista pahin – lähisuhteissa.” Näin todetessaan aforistikkomme toteaa hiljaisuuden olevan puhumista pahemman…