Toivo Harald Koljonen Helsingin Poliisi 1932

Teemu Keskisarja
Kirves: Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus
Siltala, Helsinki, 2015, 181 sivua
ISBN: 978-952-234-324-6

Kesä ja Keskisarja, joista viimemainitun kanssa vietän aikaa todella mielelläni. Peräkkäin jo kolmas teos hänen kynästään. Pieni on kirja, muihin hänen kirjoihinsa verrattuna, mutta ei mitenkään vähäinen tai edes välityöltä vaikuttava.

Jos pitää sijoittaa nyt käsiteltävä teos johonkin historiantutkimuksen kategoriaan, niin ehdottomasti kyseessä on Italiasta lähtöisin olevan mikrohistoriallinen koulukunta, joka perustuu ranskalaiseen annalistiseen koulukuntaan ja sen periaatteisiin ja tutkimusmalleihin, tätä pitäisi varmaankin kutsua tieteelliseksi paradigmaksi.

Mikrohistoriallinen tutkimus on pääsääntöisesti ja erinomaisesti kiinnostunut erilaisista tavanomaisesta poikkeavista yksilöistä ja joskus vastaavista tapahtumistakin. Kuitenkin pääsääntöisesti kohteena ovat yksilöt, siis melko tavalliset ihmiset. Onhan Keskisarja eräässä TV-ohjelmassa todennut, että: ”Mä tykkään risaisista, rosoisista sankareista, jotka ei ole kiiltokuvia”. Tämä näkyy hienosti tämänkin teoksen aiheen valinnasta.
Tutkimuksen ja tämän teoksen, raportin, kohteena on tavallinen vuonna 1910 syntynyt suomalainen ja hämäläinen mies. Oikeastaan on jo sodan kokenut ja sitten ajautunut osaisuusrikoksiin lähinnä yhteiskuntaa vahingoittavalla tavalla. Ammatiltaan kohdehenkilö on koristemaalari, joka sai työitä itseltään Akseli Gallen-Kallelalta, ja se on jo paljon se!

Toivo Harald Koljonen on oikeastaan nykyisten termien mukaisesti väliinputoaja, kolmannen luokan kansalainen, jolle ei kovin montaa nallekarkkia syntymän myöstä jaettu. Eloisasti Keskisarja toteaakin puhuessaan eräästä aikaisemmasta tapauksesta, että kaveri kohtalo olut: ”Hän oli pienestä pitäen päähän potkittu ja saveen sotkettu tulehen tuijottelija.” Tämä on juuri sitä Aleksis Kivimäistä kielenkäyttöä, joka on Keskisarjan kielelle ja hänen teoksilleen todella tyypillistä. Se varmasti tekee hänen kirjoistaan suosittuja ja luettavia.

Koljosen tarina on kovin tutun oloinen. Nuorena varasteltiin ja yhtä naisihmistäkin pahoinpideltiin, ja kovin heppoisesta syystä. Tosin tässä tulle esille tekijän melko lyhyt vieteri, joka varmaan tuli esille myöhemmin ja voimakkaammin. Oikeus tuomitsi tietenkin linnaa ja varsinkin kun varastaminen oli kohdistunut sota-aikana erinomaiseen tärkeään bensiiniin. Tosin olivat Toivo ja kaverit keksineet oivan ja tuottoisen tavan vähentää junien polttoainelasteja, kun ne satamasta lähtivät. Jos meillä Suomessa luetaan maan lain mukaa melkoisen kovia tuomioita omaisuuteen kohdistuvasta varkaudesta, niin aivan varmasti juuri sota-aikana tuomioiden luenta tekijälle oli vielä entistä ankarampaa. Toisaalta ihmisen fyysiseen koskemista ei rangaista läheskään samassa mitassa ja vielä vähemmän henkiseen vahingoittamiseen suhtaudutaan melko lempeästä. Sota-aika ovat siviilienkin kohdalla voimassa kovennettu laki, ja vaskinkin jos se vaan mitenkään koskee aineellisen sodan käymistä.

Näin siis oli Toivon tie viitoitettu ja koppien ovet kolisivat ja rangaistuksen suorittaminen alkoi. Tosin samaan aikaan Sörnäisissä veljensä kanssa, joskaan eivät samalla osastolla tai edes samassa kopissa. Aikaa kului ja vankien olisi pitänyt tehdä jotain tuottavaa, jota selleissä makailu ei suinkaan ollut. Huittisissa oli varavankia, josta näkyinen terminologia käyttöisi sanaa avovankila.

Siellä miehet pääsivät ulkotöihin melko vähäisellä vartioinnilla. Ja tietenkin pako on aina vankien mielessä, kuinka muuten. Ja niin Toivokin sopi pakomatkasta, jota avittivat kaksi kaveria Pohjanmaalta.
Sitten lähdettiin ja kun ei ollut muuta tekemistä, niin pyrittiin tapaamaan ihmisiä ja tarvittaessakin tappamaan.

Pakomatkalla Huittisissa, josta se kuuluisa hullumieskin oli kotoisin, tapahtui maalaistalossa veriteko ja samalla voisi sanoa, että lahtaus, jonka toimeenpanija oli Toivo Koljonen. Myllerryksessä menettivät henkensä talon isäntä ja emäntä, sekä heidän kolme lastaan, yksi pojista oli sotahommissa, elettiin näet vuotta 1943. Lisäksi yksi perheeseen kuulumaton aina osio heiluvan kirveen tielle. Jostain kumman syystä kirves jo puukko ovat olleet meidän suomalaisten tappoaseet. Puukko on ollut käytössä silloin, kun on pienemmästä kahakasta kyse tai ihan vaan puukkohippasista, kahden kaverin kesken. Kirveellä on päästy suurempaa ja jopa varmempaan lopputulokseen, mutta silloin on aina tullut useita uhreja.

Yhtä yleinen kuin kirves ja puukko on tietenkin paloviina. Miten lukuisa, varmaan lähes kaikki, surmat ja monilukuisat sumat on tehty paloviinakännissä, joko vähemmän tai enemmin nautittuna. Oikeastaan enemmän kuin paljon nautittuna. Tai sitten on kova tarve saada lisää ja on pakottava kankkunen, joka on tosi kiukkuista laatua. Niin on Koljosenkin tapauksessa.

Ei siinä kestä kuin muutama tunti, kun kyläläiset ihmettelevät ja uteliaina ryhtyvä selvittämään talonväen outoa käyttäytymistä ja sen syitä.

Koljonen pakenee tekoaan ja jättää puskaradiolle hyvän toimintaedellytykset. Vaikka sota-aikana on tiukka lehdistösensuuri, niin toki radio ja lehdet toitottavat tapahtumaa. Kyseessä on tapahtuma, jossa ajankohdan sosiaalinen media on tiukasta mukana ja vaatii kovia toimenpiteitä. Oikeastaan Keskisarja tuo hyvin esille yleisen mielipiteen vaikutuksen tapahtumiin. Vaikka sodassa kuolee miehiä ja pommeista saavat osuman myös viattomat, syyttömät ja lapset, niin kovien seurausten vaatimukset vain kasvavat ajan myötä.

Tietenkin Koljonen jää kiinni. Onhan Suomi vielä sotiemme aikana valtio, jossa naapurit tunnetaan ja oudot kulkijat herättävät aina huomataan. Näin on yleensä aina ollut, mutta kyläkontrolli on tosin suuresti vähentynyt ja outoihin kulkijoihin on totuttu enemmän tai vähemmän.

Nyt seuraa Keskisarjan perusteellinen tuomiopöytäkirjojen lukemin ja niiden kääntäminen ymmärrettävälle kielelle. Tässä kirjoittaja on ehkä parhaimmillaan. Perusteellinen rikoksen tapahtumien selvittely sekä tuomioistuimen käsittelyt ovat hienoa luettavaa. Tämä noudattelee mikrohistoriallisen koulukunnan parhaimpia perinteitä. Lisäksi monipuolinen syiden pohdinta on hienoa historiallista analyysia, parasta mihin asiakirjojen perusteella pystyy,

Lopputulos on kaikissa kolmessa oikeusasteessa sama – kuolemantuomio. Sitä ei voinut enää muuttaa karkotukseksi Siperiaan, kuten oli vielä tehty Suuriruhtinaskunnan aikana. Turun Kakola oli toimeenpanopaikka tälle suomen historian viimeiselle teloitukselle, jonka syynä oli siviilirikos, joskin tavanomaista monin kerroin vakavampi luonteeltaan. Samaan aikaa teloitettiin myös kaksi suomea osaavaa neuvostodesanttia, ja heille se itsestään selvä tuomio.

Yksinkertaisesti pienehkö Keskisarjan teos on henkisesti ja tiedollisesti todella suuri ja antoisa lukijalle, joka ei yleensä ole mitenkään kiinnostunut rikoskirjallisuudesta. Samalla se on mitä mainioin oppikirjan mikrohistoriallisen tutkimuksen tekemiseen. Tämä kirja pitää todellakin lukea ja kiitoksen kustantajalle, että on ottanut teoksen kustannusohjelmaansa.