Tiikerikissa elokuvan keskeiset näyttelijät Burt Lancaster, Claudia Cardinale ja Alain Delon

Giuseppe Tomasi di Lempedusa
Tiikerikissa
Il Cattopardo
Suomentanut Tyyni Tuulio
WSOY, Helsinki, 1992, 258 sivua
ISBN 951-0-17973-6

Tämä on yksi niistä kirjoista, joista olen jo kirjoittanut, mutta teksti kastosi suuren järjestelmäromahduksen yhteydessä. Lukukerta on toinen tämän vuoden aikana ja varmaankin neljäs kokonaisuudessaan, niin tietenkin suomenkielisen version lukemisesta on kyse.

Teoksen kirjoitti mielenkiintoinen henkikö, hän oli Palman herttua, Lampedusan ruhtinas ja myös Espanjan grande, eli komealta kalskahtavia titteleitä ja arvonimiä. Joskin titteleiden myötä tuli erinaisia etuoikeuksia ja varallisuuttakin, ainakin kohtuulliseen toimeentuloon.

Cattopardoa tarjosi herttua–ruhtinas monelle kustantajalle, mutta aina se tuli hylättynä takaisin. Kustantajat eivät 50-luvun puolivälin paikkeilla uskoneet teoksen menestymiseen avoimilla markkinoilla. Se julkaistiinkin vasta hänen kuolemansa, joka tapahtui 1957, jälkeen ja siitä tuli todellinen myyntimenestys niin kotimaassa kuin monina käännöksinäkin. Suomessakin se julkaistiin jo italiankielisen version ilmestymisen jälkeen vuonna 1958. Siis todella nopeasti ja se kertoo kirjan valtavasta suosiosta. Nyt lukemani kirja on neljäs suomenkilinen painos.

Teoksen kerronnan keskeinen aika on toukokuu 1860 ja sitä välittömästi seurannut aika. Silloin näet Garibaldi tuli pohjoisen Italian eli Savoin poikien kanssa kevätretkelle Sisiliaan, jonka he ensin ottivat ja sitten heti perään koko Molempain Sisiliain kuningaskunnan edustavan ja Burbonien sukuhaaraa kuninkaan Frans II toisiin tehtäviin. Se oli oleellinen lähtökohta Italian valtion muodostumiselle ja erilaisten ruhtinaskuntia lopettamiselle.

Sisilian yhteiskunta oli vuonna 1860 ainoa Läntisen Euroopan feodaalivaltio, jota sen voi katsoa jopa osittain olevan vielä tänäänkin. Ja eräänä keskeisenä kirjan lauseena voidaankin pitää nuoren Falconerin ruhtinaan Tancredin toteamusta enolleen eli Salinan ruhtinaalle Fabriziolle ja kirjan eittämättömälle päähenkilölle:

”Se vogliamo che tutto rimanga come è, bisogna che tutto cambi.”(1)

Kun tämän viisauden muistaa, niin lukeminen luistaa ja kohtaa lukija ikimuistoisen kokemuksen.

Kirja koostuu kahdeksasta luvusta, joista jokainen oikeastaan itsenäinen kokonaisuutensa ja voidaan hyvin lukea erillään kokonaisuudesta. Nämä luvut eli tavallaan pienoiskertomukset ovat:

I. Toukokuu 1860: Rukousnauha ja Ruhtinaan esittely – Puutarha ja kuollut sotilas – Kuninkaan audienssit – Illallinen – Ajo Palermoon – Marianninan luo – Paluu San Lorenzoon – Keskustelu Tancredin kanssa – Hallintohuoneissa: läänitykset, poliittista keskustelua – Tähtitornissa isä Perronen kanssa – Päivällisen rauhaa – Don Fabrizio ja talonpojat – Don Fabrizio ja hänen Paolo-poikansa – Tieto maihinnoususta ja jälleen rukousnauha.

II. Elokuu 1860: Matka Donnafugataan – Pysähdyspaikka – Edellä käyneet vaiheet ja matkan jatkuminen – Tulo Donnafugataan – Kirkossa – Don Onofrio Rotolo – Keskustelua kylpyhuoneessa – Amfitriten suihkulähde – Ennen päivällistä sattunut yllätys – Päivällinen ja erilaisia reaktioita – Don Fabrizio ja tähdet – Käynti luostarissa – Mitä ikkunasta näkyy.

III. Lokakuu 1860: Lähtö metsästysretkelle – Don Fabrizion harmeja – Tancredin kirje – Metsästys ja kansanäänestys – Don Ciccio Tumeo hyökkää – Kuinka syödään rupisammakko – Epilogi.

IV. Marraskuu 1860: Don Fabrizio ja don Calogero – Kihlauneen Angelican ensimmäinen vierailu – Tancredin ja Cavriaghin tulo – Angelican tulo – Lemmen myrsky – Väsymystä myrskyn jälkeen – Muuan piemontelainen saapuu Donnafugataan – Kiertokäynti paikkakunnalla – Chevaley ja Don Fabrizio – Lähtö aamunkoitossa.

V. Helmikuu 1961: Isä Perrone saapuu San Conoon – Keskustelu vanhan yrttienmyyjän kanssa – Jesuiitan perhehuolia – Huolten päätös – Keskustelu ”kunnian miehen” kanssa – Paluu Palermoon.

VI. Marraskuu 1852: Lähtö tanssiaisiin – Tanssiaiset: Pallavicinon ja Sedèrain tulo – Don Fabrizion tyytymättömyys – Tanssisali – Kirjastossa – Don Fabrizio tanssii Angelican kanssa – Illallinen: keskustelua Pallavicinon kanssa – Tanssi väsähtää, lähdetään kotiin.

VII. Heinäkuu 1883: Ruhtinaan kuolema.

VIII. Toukokuu 1910: Herra vikaarin käynti – Taulu ja pyhäinjäännökset – Concerran huone – Angelican ja senaattori Tasson vierailu – Kardinaali: pyhäinjäännösten loppu – Kaiken loppu.

Kuten on käynyt ilmi, niin herttua-ruhtinas Guiseppe kirjoittaa oman sukunsa elämästä ja Salinan ruhtinaan esikuvana hänellä on ollut oman isänsä isoisä, jonka elinaikaan tuo Italian yhdentyminen tapahtui. Kyse on eräänlaisesta perhekronikasta, joskin taitavasta ja asiantuntevasti laaditusta.

Ensimmäisessä luvussa tuodaan esille kertomuksen eri osien teemat ja eritoten suhtautuminen ns. vallankumoukseen, joka tietenkin tarkoittaa poliittisesti yhtenäisen Italian syntymistä. Kuitenkin osaa jää elämään samaa elämää, jota on aina eletty. Tosin tiikerikissat eli aristokraatit muuttuvat sakaaleiksi eli porvaristo korvaa myös poliittisesti vanhaa aristokratiaa. Tämä näkyy aristokratian uudessa elämisessä, jossa oikeastaan valta on menetetty, niin poliittinen kuin taloudellinenkin, mutta: ”Perché il significato di un casato nobile è tutto nelle tradizioni, nei ricordi; e lui era l’ultimo a posssedere dei ricordi inconsuenti, distinti sa quelli delle altre famiglie.”(2)

Koko teoksen keskeinen ajatus onki perinteistä kiinni pitäminen. Maailma ympärillä muuttuu, mutta perinteet pysyvät, ne ovat jopa jäätyneet möhkäleeksi tai kivettyneet kallioksi.

Parhaiten tätä perinteiden säilymistä kuvaa Tancredin ja Angelican rakkaustarina. Siinä rahaton ruhtinas ihastuu ja hullaantuu paikallisen mahtimiehen ja nousukkaan tyttäreen. Näin raha ja titteli solmivat allianssin. Angelica tottuu ja oppii erinomaisen nopeasti uuden asemansa ja arvonsa mukaiseen arvomaailmaan, joka enemmänkin kuin hyvin.

Salinan ruhtinas on pettynyt omiin lapsiinsa, joista vanhin poika on karannut työskentelemään Lontoossa. Muut, niin pojat kuin tytötkin, ovat hänelle toivottaman yksinkertaisia ja toimintakunnoltaan vajaita. Hän kuitenkin näkee sisarenpojassaan Tancredissa ainesta enempäänkin ja tukee tätä jopa lähdössä tekemään vallankumousta Garibaldin joukoissa, ja jopa rahallisesti.

Myös uneliaisuus ja toimimattomuus kuvataan yhtenä sisilialaisen yhteiskunnan keskeisenä piirteenä. Ei halut, ei tahdota, ei hyväksytä muidenkaan tekemistä tai tahtomista. Tietenin tulkinta myötäilee erään sosiologian perustajan Max Weberin (1865 – 1920) vuonna 1905 julkaiseman teoksen ajatusta, jossa katolinen usko asetetaan vastakohdaksi protestanttiselle uskonnolle, joka on menestymiseen, työhön, puurtamiseen ja jopa ahneuteenkin kehottava maailmankuva. Lisäksi Sisilian ilmasto on osana tässä unisessa raukeudessa. Tietenkin myös maata ina tuhansia vuosia hallinneet ja määräilleet ulkomaaliset ovat myös antaneet rakennuspuita uneliaisuudelle

Itsekin korkeaa aatelistoa edustava Luchino Visconti, joka kirjan pohjalta ohjasi samannimisen elokuvan, , joka lähes aina luokitellaan yhdeksi maailman parhaista elokuvista, joka jokaisen pitäisi nähdä ennen kuolemaansa. Elokuvassa on tietenkin toisenlaiset keinot tuoda esiin muutosta ja paikallaan pysymistä. Tosin tuo motoksi siteeraama ajatus tulee esiin jopa sanallisesti heti elokuva alussa, Visconti on kuitenkin, vaikka hyvin uskollisesti seuraakin kirjan tapahtumia, jättänyt elokuvasta pois kolme lukua.

Ensimmäisenä on pois jäänyt luku V, jossa jesuiitta Perrone käy kotikylässään. Hän on vakituisena ruhtinaan kotipappina ja uskottuna. Hänen käyntinsä tavallisen rahvaan parissa tuo esille sen mielenkiintoisen seikan, että perheen sisällä taloudelliset seikat menevät ohi kaiken muun ja varsinkin jos se on jotain henkiseen tai tunteeseen liittyvää. Tyttären yllättävä raskaus on muuten tappamisen paikka, mutta kun jesuiittaisä lupaa oman perintöosuutensa asian hyvittämiseksi, niin asia on sillä pienellä taloudellisella seikalla selvitetty.

Toinen elokuvasta puuttuva on luku VII eli ruhtinaan kuolema. Tämä luku on kirjan herkimpiä ja siinä kerrotaan ylväästä kuolemasta, joka ei erottele herroja ja narreja tai tiikerikissoja ja sakaaleja. Tietenkin kuoleman jälkiselvittelyt ovat erilaisia ja taas on kyse perinteistä, ja kuten todetaan, aateluus on oikeastaan vain perinteitä. Voi vetää linjaa nykyiseen Suomeen, jossa perinteiden merkitys on jatkuvasti vähentynyt ja joka kadonnut. Onko meidän poliittinen elämämme esim. perinteetöntä? Johtuuko populismin voittokultu perinteisen vähenemisestä tai jopa unohtamisesta ja tuhoamisesta?

Kolmas pois elokuvasta jäänyt on VIII, jossa vietetään Italian yhdentymisen viiskyppisen olemassaolon vuosijuhlaa. Silloin vielä elossa olevat Fabrizion kolme tytärtä joutuvat luopumaan keräämistään pyhimysreliikeistä, eräänlaisena paavin puhdasoppisuuden puuskan aikana. Angelica, joka on leskeksi jäänyt sivistynyt ja kirjallisuuteen ja historiaan perehtynyt ruhtinatar, yrittää suhteillaan auttaa sisarusten oman kappelin koskemattomuuden säilyttämiseksi.

Sen sijaan Visconti on tehnyt kirjassa noin sivun mittaisesta tanssikohtauksesta keskeisen osan omaa elokuvaansa. Koska elokuvassa on vaikea pohdiskella monimutkaisia ongelmia, jotka kirjan sivuilla toimivat hyvin, niin juuri tuossa tanssikohtauksessa Salinan ruhtinas näyttää hyväksyvänsä sisarenpoikansa Tancredin suhteen ns. tavalliseen tyttöön Angelicaan.

Tämä teos koskettaa melko henkilökohtaisellakin tavalla, sillä sen seitsemäs luku Ruhtinaan kuolema, tuo mieleeni vähän yli vuosi sitten tapahtuneen oman äitini kuoleman ja sitä edeltäneen tilanteen. Äitini oli valmis lähtemään ja hän oli jo jonkin aikaa tuntenut kykyjensä katoavan ja elämän normaaliuden muuttavan enemmän hankaluudeksi. Heti luvun alussa ruhtinas toteaakin:

” Don Fabrizio quella sensazione le conosceva da sempre. Erano decenni che sentiva come il fluido vitale, la facoltà di esistere, la vita insomma, e force anche la volontà di continuare a vivere andassero uscendo da uno ad uno, senza fretta e senza soste, dinanzi allo stretto orifizio di un orlogio a sabbia.”(3)

Tietenkin kirjan suomentamisessa on käytetty 1950-luvun lopun suomea. Jotkut termit hivenen särähtävän korvaani, mutta kyllä niistä todella hyvin saa selkoa. Tancredi ja myöhemmin myös Angelica käyttää Salinan ruhtinaasta diminutiivia zione. Tyyni Tuulio, jonka käännös on kuitenkin herkullista luettavaa, kääntää termin sanalla enopoika. Itse kokisin termin kääntyvän muotoon enonen, joka on myös eräänlainen diminutiivi. Mutta kyllä enopojallakin toimeen tulee ja se oikeastaan häiritsee vain kaltaisiani pilkun fiilareita!

Kirja kannattaa lukea useaan kertaa, silla siitä kuoriutuu esiin se hieno asia kuin sipulista sen parhaat osat. Kannattaa myös katso elokuva, jossa mahtava näyttelijäjoukko saada työskentelemää todella hienolla tavalla, tietysti upean ohjaajan toimesta
_ _ _ _ _ _ _ _ _

(1) Jos tahdolle kaiken pysyvän ennallaan, kaiken on muututtava.

(2) Sillä aatelisuvun arvo on kokonaan perinteissä, elintärkeissä muistoissa, ja hän oli viimeinen, jolla oli epätavallisia muistoja, erilaisia kuin toisten perheiden muistot.

(3) Don Fabriziolle tuo tuntemus oli vanhastaan tuttu. Jo vuosikymmeniä hänestä oli tuntunut siltä kuin elämän neste, olemassaolon kyky, sanalla sanoen elämä ja ehkä myös elämän jatkamisen halu olisivat poistuneet hänestä hitaasti mutta jatkuvasti, kuten hiekkajyväset, jotka ahtautuvat yhteen ja yksitellen, kiireettömästi ja keskeytymättä, liukuvat tuntilasin ahtaaseen.