Stalinin tappamat ja Tuominen

15.9.2019

Arvo (Poika) Tuominen
Myrskyn aikaa
Tammi, Helsinki 1970, 226 sivua

Olen tavoilleni uskollisena vieraillut jälleen suosikkikirjakaupassa. Ei se ihan perinteinen kirjakauppa ole, mutta valikoima on mielenkiintoinen ja todella monisävyinen ja runsas. Kirjakauppani on siis ison kirkon kierrätyskeskus, jossa kaikki kirjat maksavat 50sentiä kappale ja joskus on alennusmyynti, kuten oikeassa kirjakaupassakin ja silloin hinta on 20 senttiä kirjalta.

Menneen viikon lämpimillä suoritin taas valtinoja ja päädyin joukkoon kirjoja, niistä kaksi oli Arvo Poika Tuomisen kirjoittamia. Kyseessä olivat 1970 julkaistu Myrskyn aikaa ja samana vuonna julkaistu Myrskyn mentyä. Molemmissa on vielä tekijän omistuskirjoitukset, vaan ei valitettavasti minulle.

Karkeasti arvioiden 150 sivun verran Tuominen käsittelee Stalinin Venäjää, jota Neuvostoliitoksi on kutsuttu, ja sen suhdetta Suomeen ja Venäjälle menneisiin suomalisiin ennen Talvisotaa ja jatkosodankin aikana. Tämän osuuden viimeinen kulu on nimeltään Mannerheimin ”maanpetos”. Loppu kirjasta käsittelee Stalinia Lenin perinnön vaalijana ja heidän merkittäviä erojaan.

Kirjan lukeminen tulee oikeastaan todella hyvään rakoon, sillä ystäväni on juuri saanut valmiiksi kirjan, joka käsittelee Kuolan niemimaan suomalaisia ja heidän kohtaloon, eli ”Stalinin tappamat”. Tapahtumia Moskovassa seurannut ja sieltä onneksi ajoissa Tukholmaan pelastunut Tuominen arvelee kirjassaan Stalinin tappamien lukumääräksi 20 miljoonaa. Tässä valossa herra Hitler vaikuttaa kiltiltä kuoropojalta, joka ei onnistunut saamaan hengiltä kuin murto-osa tuosta Stalinin ennätyksestä. Ja voimme vain arvailla millaisiin lukemiin pääsi täinen suurvisiiri Mao omalla urallaan.

Stalinin ja Leninkin keralla Tuomisen keskeinen henkilö on Otto-Ville Kuusinen, tuo korkeimpaan kansainväliseen valta-asemaan koskaan päässyt suomalainen. Olihan hän jäsen mm. eräänlaisessa jumalten neuvostossa eli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen keskuskomitean puheenjohtajistossa. Tuominen pitää Kuusista eräänlaisena opastajanaan ja oppi-isänään, josta ei ole suuresti pahaa sanottavana, Talvisodan aikaisen ns. Terijoen hallituksenkin selvittää Tuominen sirosti sivuttain hypellen ja pistää koko homman Stalinin ja muiden hänen huonojen neuvonantajiensa piikkiin. On kuitenkin ihme, miten Kuusinen säästyi Stalinin puhdistuksilta, sillä kyllähän teloitettujen joukossa oli erilaisia Leninin tovereita ja puolueen keskeisiä toimihenkilöitä. Tätä selviytymistarinaa ihmettelee myös Tuominen, joka kirjan lopussa kertoo Kuusisen hautajaisista, jossa oli koko silloin eli 60-luvun alun poliittinen eliitti ja kehut sen mukaisia. Lisäksi Tuominen arvelee Kuusisen kirjoittaneen suuren osan Nikita Hruštšovin kuuluisasta puheesta vuonna 1965 kommunistisen puolueen XX puoluekokouksessa, jossa tuomittiin Stalinin ajan teot ja tavat toimia.

Jotenkin perverssillä tavalla Tuomisen kuvaama Stalin tuo erinomaisen hienosti mieleeni Venäjän nykyisen johdon. Tosin vainoharhaisuus ei ole yhtä pitkälle vietyä, mutta opposition ääni pyritään tukahduttamaan tehokkaasti ja välittömästi. Tuominen ei todellakaan ollut tietoinen Venäjän nykyjohdon toimista, ei edes henkilöistä, jotka johdossa toimivat.

Erittäin mielenkiintoinen ja paljolle jossitellulle tilaa ja mahdollisuuksia antava on luku Mannerheimin ”maanpetos”, jossa Tuominen käsittelee mille tuntemattomaksi jääneen saksalaisen toimittajan näkemystä Mannerheimin toiminnasta sodan aikana ja juuri sitä ennen. Tuominen toteaa ja hän perustaa asiansa tuon toimittajan näkemyksiin, että Mannerheim syyllistyi maanpetokseen tehden yhteistyötä Britannian sotaministeri Winston Churchillin kanssa ketoa tälle aikeistaan ja tavoitteistaan. Juuri tämän kautta tiedot olisi vuodatettu Neuvostoliittoon, joka tiesi mitä tuleman piti.

Juuri Leningradin piiritykseen osallistumisen laistaminen kuten myös Muurmanskin radan katkaisematta säilyminen sekä eritoten asemasodan vaihe, joka antoi Stalinille mahdollisuuden joukkojen vetämiseen paljon keskeisimpiin taisteluin mm. Stalingradissa. Tämä olisi ollut näet syynä siihen, että Mannerheimistä saattoi tulla presidentti, joka vei sotivan kansan rauhaan ja häntä ei vaadittu sotasyyllisenä tuomittavaksi.

Tämä kaikki tietenkin tuntuu melkoiselta fabulalta eli sadun kerronnalta, mutta miksi Tuomisen olisi pitänyt kertoa asioita, joista hänellä ei olisi varmuutta tai jonkinlaista aavisteltua tietoutta?

Kuitenkin, aiemmin kirjoitin tänne arvioinnin Vilho Tahvanaisen kirjasta Erikoistehtävä, jossa hän kertoi toimistaan välittäjänä Mannerheimin ja Stalinin välisessä viestien vaihdannassa. Minusta kirja oli melkoista sadunkerrontaa, mutta kun lukee Tuomisen saksalaisilta saamasta näkemyksestä, niin tulee uudelleen pohdintaan se mahdollisuus, että jos sittenkin yhteys Staliniin toimi, kun se toimi Churchilliinkin. Jonkun nuoren ja ennakkoluulottoman tutkijan olisi syytä katso miten asiat todella olivat ja mikä näissä kahdessa kirjassa on totta ja mikä myöhemmin kehiteltyä ja vilkkaan mielikuvituksen tuotetta,

Arvo Poika Tuomisesta tuli eräänlainen reliikki, jota kuuntelivat herrat ja lukivat jopa narritkin. Hänestä paras maa asua ja toimia on kuitenkin Suomi, joka ei tosin kohdellut häntä mitenkään silkkihansikkain, vaan piski vääränlaisesta ajattelusta vuosiksi vankilaan. Tämä tietenkin oli 20- ja 40 lukujen musta sivu maamme historiassa äärioikeiston harjoittaman terrorin myötä.

Klassikoita siis kannattaa lukea, ne antavat ajattelemisen aihetta ja ehkä korjaavat pahimpia virheitä omassa ajattelussani.

No Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.