Monimuotoinen purjehdus

20.10.2019

Annusca Palme, Göran Schildt, Christine Schildt ja Roberto Sambonet Daphnen kannella vuonna 1963.

Göran Schildt
Lainasiivin, Nuoruudenmuistelmat
Med lånade vingar, suomentanut Raija Mattila
Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki, 1995, 256 sivua
ISBN: 978-951-1-23047-2

”Vanheneminen on kavala mutta usein armelias osa elämää. Elämänvirran traaginen ehtyminen näkyy vain joskus, kun jokin dramaattisempi muutos kuten sydämen äkillinen konstailu tai potenssin yllättävä pettäminen katkaisee tapahtumien normaalin kulun. Uutta harmaata hiusta tai kokematta jäänyttä ilontunnetta ei helposti huomaa. Vanhenemisesta tulee kannanottoa vaativa realiteetti vasta mietiskelyn hetkinä, kun ihminen yrittää tarkastella tilannetta kokonaisuutena ja muistaa sen mikä on mennyttä. Kaksi synkkää lähdettä ruokkii hänen tuskaansa. Hän ajattelee sitä mitä on rakastanut mutta menettänyt, ja hän muistaa myttyyn menneet yrityksensä ja väärät valintansa.”

Tällaisen määritelmän kirjoittaa filosofian tohtori, kulttuuritoimittaja Göran Schildt (1917 – 12009), joka teki keskeisen työuransa Ruotsissa, mutta taisteli ja haavoittui vaikeasti Talvisodassa. Hän on tullut tunnetuksi mielenkiintoista ja minun erääseen elämänvaiheeseen kuuluvista tekosista, joissa hän kertoo purjehduksestaan Välimeren maailmassa Daphne nimisellä purjeveneellään.

Ei Schildt saata olla mainitsematta tässäkään teoksessa Daphnea. mutta missään keskeisessä roolissa se ei ole, oikeastaan edes sivuroolissakaan.

On vaikea arvioida sen totuuden määrää, jona on teoksen perusasetelman rakenne. Aganippe-niminen nuori nainen, joka opiskelee feminismiä yhdysvaltalaisessa yliopistossa tunnettujen feministiteoreetikkojen johdolla, on tekemässä tieteelista opinnäytettä kirjailijasta. Tämä nuori nainen on hyvin läheisten ystävien jälkikasvua, taitaa olla jo kolmannessa polvessa, sillä hän haastattelee vanhentunutta kirjailijaa, kuten varmasti alussa olevasta lainauksestakin voi päätellä.

Kuitenkin hyvin useissa kohdissa teosta lukija joutuu pohtimaan toden ja epätoden rajapintaa ja miten se liittyy tähän teokseen. Onko Aganippe todellinen henkilö, onko kyseessä edes tieteellinen opinnäyte ja mikä on kuka ja onko kirjailija vai tehokeinonaan käyttänyt Aganippeä? Vai onko kyseessä kirjailijan omaelämäkerta, joka on mainiosti laadittu haastattelun ja eräänlaisen vuoropuhelun varaan? Kirja on kuitenkin hieno osoitus älykkäästä ja erilaisesta tavasta kirjoittaa minästä. Mitä muuta voisimmekaan odottaa Göran Schildtiltä, joka on pitkään toiminut toimittajana ja kirjoittanut useita menestysteoksia.

Kirjan melkein keskeinen teema lienee isä tai oikeammin isän kaipuu ja isän puute. Göran Schildt menetti isänsä kirjailija Runar Schildtin (1870 – 1926) hyvin nuorena ja kun isän elämä päättyi vielä itsemurhaan, niin sen syvät vaikutukset nuoren pojan mieleen ovat vain heikosti arvattavissa. Pitkin kirjaa tämä puute tulee hyvin esille ja usein se korvautuu, kun kirjoittaja hakeutuu lähelle vanhempaa miestä tai jopa melkein saman isäistä toveriaan.

Toinen merkittävä tekijä on tietenkin lähes kaikkien ennen vuotta 1925 syntyneiden miesten elämän tavoin Suomi toisessa maailmansodassa tai ainakin osana sen tapahtumia. Itsekin sotien jälkeen suurten isäluokkien edustajana olen kokenut sodan läheisesti omassa elämässäni, sillä oma isäni kärsi koko lopun elämäänsä vaikeista sotatraumoista, joista vasta viimeisimpinä vuosina on alettu keskustella ja niitä tutkia.

Sotien vaikutus suomalaiseen on ollut erittäin vahva. Menetimme yli 90 000 sotilasta kaatuneina, lukematonmäärä miehiä vammautui pysyvästi ja osa jopa parani, mutta sotatrauma oli varmaankin todella monen veteraanin mukana joka päivä ja varsinkin joka ikinen yö. Täytyy vielä muistaa sotalesket ja sotaorvot, joita kohtalo ei aina kohdellut silkkikäsinein ei edes rukkasresujen kanssa.

Göran Schildt haavoittui todella vakavasti talvisodan loppuvaiheessa, mutta hänellä on onnea enemmän matkassa kuin monella muulla sodassa vammautuneella. Sukulainen oli ensimmäisen sotilassairaan lääkäri ja loppuhoito järjestyi Diakonissalaitoksen sairaalassa, jonka kirjoittajan kummisetänsä Helsingin kaikkivoipa kaupunginjohtaja Erik von Frenckell (1890 – 1990) järjesti ja kustansi.

Tässä tulee erinomaisesti ilmi Suomen ruotsinkielisen väestön yhteisöllisyys, heillä todella oli vakaana ja ensiarvoisena tarkoituksena, että toveria ei jätetä, jos tämä oli kielellisesti samaa joukkoa ja varsinkin jos oli jopa sukulainen, kuten hyvin useat sivistyneet Suomen ruotsinkieliset yleensä olivat. Olisi todella toivottavaa ja ihanteellista, jos koko Suomen kansa, nykyiset ja tulevat, voisivat toimia vastaavanlaisessa yhteishengessä ja hyväksyä isotkin erilaisuudet suomalaisuudessa.

Yhtenä merkittävänä nimittäjänä kirjassa toimii Välimeri ja tietenkin kirjoittajan purjevene Daphne. Oikeastaan ensimmäinen suuri ja kaikkeen myöhempään vaikuttava kokemus oli Schildtin ja George Henrik von Wrightin (1916 – 2003) pitkäkestoinen matka vuonna 1947, jonka keskeisenä kohteena oli Italia ja sen lukemattomat kulttuurimuistomerkit ja niiden edustamat arvot. Oli Schildt tehnyt jo matkan Ranskaan, jossa hän oli opiskellut kieltä ja ranskalaista kulttuuria. Tästä pääsen hyvinkin lempiaiheeseeni eurooppalaisten kielten taitamiseen, joka tuntuu nykyään olevan enemmän kuin hakusessa. Me osaamme vain amerikkaa ja kaikki tulee meille amerikasta ja jopa eurooppalainen tiedekin ja sen kirjallisuus on usein amerikaksi ja sitten sitä yritetään välikäden kautta siteerata. Valitettavasti! Tämä on eräänlainen rappio, sillä Euroopan kansat ovat olleet ja ovat vieläkin hyvin luovia niin tieteellisesti kuin erilaisissa humanistissakin tieteissä ja kirjallisuudessa.

Sodan jälkeen valinta, sillä Schildtille tarjottiin Helsingin yliopiston taidehistorian professuuria, josta hän kuitenkin hetken emmittyään kieltäytyi ja valitsi toimimisen kulttuurivaikuttajana Ruotsissa. Tämä oli näin jälkikäteen hyvä ratkaisu, sillä virkamiehensä hän ei olisi koskaan voinut kirjoittaa matkakirjojaan, joka ovat olleet mm. minun mielilukemistani. Vapaan kirjoittajan rooliin tuollainen matkustelu yhdessä kirjoittamisen, niin lehtiin kuin kirjoiksikin, oli mahdollista.

On myös ehdottomasti mainittava arkkitehti Alvar Aallon (1898 – §976) rooli Göran Schildtin elämässä ja vaikutus hän kirjalliseen tuotantoonsa. heidän ystävyytensä oli moninainen ja osittain Schildtin puolelta myös isähakuinen. Lopputulemana ystävyydestä on useamman osainen laaja Alvar Aallon elämäkerta ja Tammisaaressa sijaitseva Villa Schildt, jonka Aalto suunnitteli ja josta on tulevaisuudessa suunniteltu kotimuseota.

Mielenkiintoisesti kaksi erittäin keskeistä Göran Schildtin ystävää kohosi todella suureen maailmanmaineeseen ja oman alansa huippuosaajina eli Alvar Aalto arkkitehtinä ja funktionalismin asiantuntijana sekä George Henrik von Wright filosofina, joka peri Ludvig Wittgensteinin professorin paikan Gambridgen yliostossa.

Vain yhdessä kohtaa kirjan loppupuolta tulee esille katkeruus sotaa kohtaan. Tämä tapahtuu siinä yhteydessä, kun on puhe lapsista, joilta sota riisti syntymisen oikeuden, sillä kirjottaja haavoittui vaikeasti juuri siihen kohtaa ruumiissaan, joka olisi sallinut lasten syntymisen.

Itsestään selvää on, että varsinaisesta työurasta ei paljoa kirjassa kerrota. Tietenkin siinä on luku työhön siirtymisestä Ruotsiin, mutta se palvele vain Daphe-filosofiaa ja sen erilaisia variaatioita. Toimi Ruotsissa mahdollisti purjehduksen ja työ ei haitannut harrastusta. Siksi meillä on madollisuus lukea tuon purjeveneen matkoista niin jokiveneenä Ranskan halki jokia ja kanavia pitkin kuin eri puolilla Välimerta ja jopa Mustaa merta, varsinkin sitten kun Göran Schildt oli asettunut toiseen asuntoonsa Kreikassa olevalle Leros-saarelle.

Tuosta Kreikassa asumisesta hän sai osakseen kovaakin kritiikkiä, koska hän jatkoi ns. lomiaan Leroksella Kreikkaa hallitsevan sotilasjuntan toiminnankin aikana. Kuitenkin hän piti itseään niin epäpoliittisena henkilönä, että hänelle ei kuulut ottaa kantaa lomamaansa hallinnolliseen järjestelmään.

Vanhaa ja kalkkeutunutta tämä Göran Schildtin kirja miellytti suunnattomasti. Eritoten sen suuri sivistys, joka on ehkä tyypillisempään meidän ruotsinkieliselle väestöllemme kuin suonenkieliselle. Tämän sivistyksen tähden varmaankin esimerkiksi maahanmuuttajien on ollut helpompi asettua esim. Pohjanmaan ruotsinkielisille pikkupaikkakunnille kuin esimerkiksi Hämeeseen.

Tämäkin kirja oli todellinen löytö ison kirkon kierrätyskeskuksen myynnistä ja hintaa teokselle on osattu laittaa kokonaista 50 senttiä. Sivistys ei ole kallista, se on kaikkien saatavissa ja halvalla hinnalla.

No Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.