Päivi Kosonen: André Malraux, ranskalaiset intellektuellit ja Espanjan sisällissota

Espanjan sisällissodan vaikutukset koki ehkä voimakkaimpana omassa sisäpolitiikassaan naapurimaa Ranska. Maassa oli 1930-luvulla suuresti kannatustaan lisännyt Croix de feu-puolue, joka oli alkujaan perustettu vuoden 1918 veteraanien järjestöksi. Tämän puolueen kannatuksen lisääntymisen pelästyttäminä sosialidemokraatit ja kommunistit sopivat yhteistyötä heinäkuussa 1935. Tämän jälkeen marraskuussa 1935 Léon Blumin johdolla muodostivat Édouard Daladier, Maurice Thorez, Édouard Herriot ja Daniel Mayer liittoutuman tuleviin vaaleihin. Tämä liittoutumaa kutsuttiin kansanrintamaksi.

Kansalliskokouksen vaaleissa toukokuussa 1936 kansanrintama voitti kansalliskokouksessa 40 lisäpaikkaa, eli yhteensä 376 paikkaa. Näin heidän yhteinen kannatuksensa vaalissa nousi 54 prosentista 57 prosenttiin. Uuden hallituksen pääministeriksi tuli sosialidemokraattien Léon Blumista, joka astui tehtäväänsä 5. kesäkuuta 1936. Melkein välittömästi uuden hallituksen suureksi ongelmaksi tuli Espanjan sisällissota ja Ranskan valtion rooli ko. kriisissä.

Brittivetoinen ajatus puuttumattomuudesta tuohon kriisiin pakotti myös Blumin hallituksen osallistumaan puuttumattomuusprojektiin. Samaan aikaan naapurivaltiossa Belgiassa, joka myös oli virallisesti lähtenyt mukaan puuttumattomuusprojektiin, tapahtui todella merkittävä poliittinen siirto, sillä merkittävä sosialidemokraattinen ministeri Emilé Vandervelde erosi hallituksesta maansa poliittisia päätöksiä vastustaakseen. Tämän jälkeen Vandervelde toimi erittäin aktiivisesti Espanjan hallituksen ja tasavaltalaisten auttamiseksi.

Ranskan virallisesti harjoittamasta puuttumattomuuspolitiikasta huolimatta, tai ehkäpä juuri sen tähden, maan älymystö reagoi voimakkaasti tasavaltalaisen ja virallisen hallituksen puolesta. Eräs näitä oli journalisti ja kirjailija, myöhemmin kulttuuriministeriksi de Gaulle tuella kohonnut, André Malraux.

Malraux ei suinkaan ollut ensimmäinen ranskalainen älymystön edustaja, joka lähti toimintaan tasavallan puolesta, mutta hän ei koskaan viehtynyt kommunismiin, kuten todennäköisesti ensimmäisenä kantaa Espanjan hallituksen puolesta ottanut kirjailija Louis Aragon (1897 – 1982), joka jo vuoden 1936 lopulla julkaisi asiaa koskevan esseensä. Kuitenkin Malraux oli ehkä tunnetuin juuri varhaisista Espanjan puolestapuhujista. Ensimmäisten ranskalaisten tasavallan puolustajien joukkoon kuluivat myös Claude Simon (1913 – 2005) sekä juutalaissyntyinen filosofi Simone Weil (1909 – 1943), joka lyhyen elämänsä aika kirjoitti huomattavan kirjallisen tuotannon. Ranskassa myös useat katoliset antifasistit toimivat eri tavoin virallisen Espanjan eli tasavallan puolesta, heistä tunnetuimpia olivat Georges Bernasos (1888 – 1848) ja François Mauriac (1988 – 1970). Luonnollisesti vastapuolellakin eli kansallisten riveissä oli ranskalaisia taistelijoita mm. Paul Claudel (1868 – 1955), Robert Brasillach (1909 . 1945) sekä Pierre Drieu la Rochelle (1893 – 1945), jotka kaksi viimeksi mainittua asuttiin natsien kätyreinä toisen maailmansodan päätyttyä. Drieu la Rochellesta käytetään yhteiskunnallisesti ja kirjallisesti usein määritelmää sosialistinen fasisti.

Malraux’n kirjallinen tuotanto käsitti yli tusinan verran julkaistuja teoksia ennen kuin hän lähti mukaan sotimaan tasavaltalaisten puolelle. Vuonna 1933 hän oli voittanut Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Prix Concourt’n teoksellaan La Condition humainen, joka on ilmestynyt Juha Mannerkorven suomentamana vuonna 1947 ja nimellä Sielujen kapina.

Usein seikkailijaksikin mainittu André Malraux soti tasavaltalaisen joukoissa loppuvuodesta 1936 aina vuoden 1937 puoliväliin saakka, hänen viimeinen sotilasoperaationsa oli kuitenkin Andalusian sotalento 8. helmikuuta 1937. Tästä ajasta on mielenkiintoisesti artikkeleitaan kirjoittanut belgialainen pilotti ja aatelisnuorukainen Paul Nothomb, joka julkaisi 50 vuotta myöhemmin laajat muistelmat, joissa keskittyi André Malraux’n henkilöön ja hänen sotimiseensa. Olihan Malraux itse pitänyt nuorta belgialaista, omassa lentäjäjoukkueessaan toiminutta belgialaista eräänlaisena omana ”poliittisena komisaarinaan”.

Varsinaisiin sotatoimiin Malraux osallistui everstin arvoina johtaen omaa lentolaivuettaan. Kuitenkin hänelle keskeisempi rooli oli hankkia lehtokoneiden varaosia eri puolilta maailmaa ja ostaa tasavallan joukoille valmiita lentokoneita, eritoten pommituslentoihin kykeneviä laitteita. Tässä toiminnassa hän saavutti kohtuullista menestystä. Sotatoimien aikana ja omiin sotakokemuksiinsa perustuen Malraux kirjoitti kirjansa L’Espoir (Toivo). Myöhemmin hän teki kirjansa filmatisoinnin nimellä L’Espoir, sierra de Teruel, joka valmistui vuonna 1938, mutta sai ensi-iltansa Ranskassa vasta toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 yksinkertaistetulla nimikkeellä L’Espoir.

Koska L’Espoir-teos oli osaltaan aloittamassa runsasta kaunokillisuuden tulvaa, jonka Espanjan sisällissota synnytti, varsinkin tasavaltalaisen puolesta kantaa ottaneiden keskuudessa, niin siksi sitä on mielenkiintoista valottaa hivenen tarkemmin.

Kirja käsittelee siis Espanjan sisällissodan eli francolaisen kapinan keskeisiä alkuvaiheiden tapahtumia 18. heinäkuuta 1936 lähtien ja aina Guadalajaran taisteluun maaliskuussa 1927 saakka. Tämä taistelu päättyi tasavaltalaisten voittoon. Kaikki teoksen tapahtuma fokusoidaan tasavaltalaisen puolelle ja kuvaa miten he järjestyivät ja rakensivat erilaisista ja erimielisistä Espanjan vasemmistolaisista (sosialisteista, kommunisteista, anarkisteista jne.) koostuvat taistelevan armeijan. Sen lisäksi kuvataan kansainvälisten prikaatien ja Neuvostoliiton taktisen saamista.

Kirja jakautuu kolmeen osioon:

I. Lyyrinen illuusio (L’Illusion lyrique), jossa kuvataan tasavaltalaisten melkoisen organisoimatonta ja rohkeata innostusta, joka kumpuaa ajatuksesta vihollisen nujertamisesta. eli kuten Päivi Kosonen totesi: Tankkeja ei voiteta runoilemalla.

II. Manzanares (Manzanarès), jossa kuvataan jokea, jonka takana tasavaltalaiset voittivat nationalisti ja ottivat uudelleen haltuunsa Madridin. Tämän jälkeen fasistien armeija piiritti kaupunkia, pommittivat sitä lentokoneilla ja hyökkäsivät maavoimilla, jotka hävisivät uudelleen tasavallan armeijalle.

III. Toivo (L’Espoir), kertoo lentokoneiden operoinnista, kansalaisten paosta, ja Teruelin sankarillisesta pelastusoperaatiosta, jota johti Magnin, Jonka kohtalo sinetöi tasavaltalaisten voiton Guadalajaran taistelussa.

Kirjan keskeiset henkilöt ovat:

• Manuel, jota voidaan syystä pitää kirjan keskeisenä henkilönä. Hän on entinen ääni-insinööri ja kirjassa kommunistisen puolueen jäsen. Kirjan alussa hän on edelleenkin melkoinen yksityisajattelija ja hän ei kuitenkaan ole edes täysin rinnoin mukana sota-toimissa. Hän kuitenkin joutuu vähitellen oppimaan vaikean johtajan roolin, joka hänelle uskotaan. Jopa anarkistit, jotka ovat vastustaneet kaikkea organisoitua ja yhteiskunnallista, suostuvat hänen johtoonsa.

• Magnin, On ehkä henkilöhahmo, johon Malraux on laittanut eniten omaa itseään. Kuitenkaan elämäkerralliset tiedot eivät ole yhteneviä. Madridin yliopiston tutkija André Bénit uskoo kuitenkin, että osa Maginin henkilöstä kuvaa belgialaispilotti Paul Nothombia. Kuitenkin rooli, jossa Mangin kirjassa on, muistuttaa suuresti sekä Malraux’n omaa että myös Nothombin roolia tuossa sodassa.

• Sils, eli lisänimeltään Négus, on anarkististen arvojen kannattaja. Hän on tyypillinen proletaari, joka on jo aiemmin lähtenyt mukaan väkivaltaiseen poliittiseen toimintaan, ja tästä hänet on tuomittu useiden vuosien vankeusrangaistukseen. Hänen vihamielisyytensä ja jopa ylenkatseensa kaikenlaiseen kuriin kerrotaan tarkasti. Hänen mielestään kaikenlainen järjestys, hierakkia ja vastaavat ovat fasistia arvoja. Hän arvostaa, muiden anarkistien tavoin, että ihmisen tulee erottautua vihollisistaan jopa elämäntavan mukaisesti.

André Malraux sai elinaikanaan kaikesta elämäntyöstään useita kirjallisuuspalkintoja ja hänen palkittiin kaikilla korkeilla kunniamerkeillä. Kuitenkin hänen kuoltuaan Ranskan tasavalta antoi hänelle suurimman mahdollisen tunnustuksen, sillä vuonna 1996, kuoleman 20-vuotispäivänä hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin tasavallaan pyhimpään paikkaan, eli Pantheoniin. Hänen jälkeensä vain Alexandre Dumas (2002) on saanut vastaavan kunnian (kaikkiaan 10 viidennen tasavallan aikana).