Minun elitismini, vaiko Matti Klingen?

11.7.2014

matti_klinge_kadonnutta (1)Matti Klinge
Kadonnutta aikaa löytämässä
Siltala 2012
557 sivua

Tämä on todellakin teos, johon suhtautumiseni on jyrkästi kaksijakoinen. Olen hyvin tyytyväinen teokseen ja nautiskelin sitä lukiessani todella moninaisen runsaasti. Samalla kuitenkin useissa kohdin kiukkuni kuohahti, ja sekin sisällöstä ja kirjoittajan ajatuksista. Mikä teos voi herättää näin erilaisia ajatuksia ja miksi, siitä yritän tehdä nyt selkoa ainakin itselleni.

Kirjoittaja, filosofian tohtori ja professori Matti Klinge on eräällä tavalla makrohistorioitsija ja samalla hän kirjoittaa mikrohistoriaa. Hänellä on myös osittain ranskalaisen Annalistisen historiankirjoituksen koulukunnan mentaalihistoriallinen ote käsittelemiinsä aiheisiin, joskaan ei toki aina. Tämä kaikki on hivenen ristiriitaista, joka varmaan heijastuu Klingen koko tuotantoon ja jossakin tapauksessa hänen arvostukseensakin historioitsijoiden keskuudessa.

Tämä Kadonnutta aikaa löytämässä on eräänlainen omaelämäkerta, joka kattaa ajallisesti Klingen elämän maisteripromootioon saakka eli ajan ennen vuotta 1960. Historiallista perspektiiviä tosin on paljon ajalta ennen Klingen syntymääkin. Se on oikeastaan tärkeätä ja usein jopa keskeisempää kuin oma elämä, sillä erilaiset sukulaisuudet ovat kunniassaan tässä teoksessa.

Mielenkiintoinen osuus on eittämättä kirjan kuvituksella. Se on jopa melkoisen keskeisessä roolissa. Tavanomaisen valokuvien ja muun vastaavan materiaalin lisäksi Klinge on koko ikänsä säilönyt erilaisia lippuja ja lappua. Kaikenlaiset eri näyttelyiden, konserttien, elokuvien jne. pääsyliput on huolellisesti tallennettu. Kaikki on kuin suunnitelmaa muistelmia vasten. Tuon kaiken materiaalin säilyttäminen on jotensakin itsetarkoituksellista ja ehkä suurelta osin tarpeetontakin. Kuitenkin Klinge tässä muistelmateoksessaan hyödyntää tätä materiaalia täysimääräisesti.

Matti Klinge syntyi esikoisena vuonna 1936 Helsingissä perheeseen, jonka isä Paul oli Pietarista emigroitunut vuonna 1919. Hän oli saksalais-balttilaista sukujuurta ja jotenkin epäillen Matti Kilinge onnistuu mutkan kautta löytämään jopa aavistuksen aatelisesta perimästä. Matin Aune –äiti on suomalaista keskiluokkaa, tai jopa sen ylälaitaa edustaneen Ignatius-suvun jälkeläisiä. Uskomatonta kyllä, kummatkaan Matin vanhemmista eivät olleet ylioppilaita, joskin eräänlainen sivistyksellisen porvariston hillitty charmi voidaan perheeseen liittää. Isä toimi siis pankissa ja äiti apteekissa.

Ehkä perheen varattomuus oli ja ehkä edelleenkin on Klingelle jonkinasteinen trauma. Hän ei teoksessaan ole ihan esikuvansa Marcel Proustin kaltainen, tämän näet ei koskaan tuntenut mitään köyhyyteen viittaavaakaan. Klinge teoksessaan eräällä tavalla peitetysti puhuu tästä ongelmasta kun kertoo ”kadotetusta onnesta” tai ”vaurauden kauden menetyksestä”. Oikeastaan keskeistä hänelle eivät ole nykyiset omaisuudet, vaan ne joskus olleet ja menetetyt omaisuudet.

Erään tekijänä menetetyssä omaisuudessa toimii tietenkin vanhempien tragediat, sillä kuten Klinge toteaa: ”Molempien vanhempieni koti oli hajonnut, Isän hänen isänsä kuolemaan ja Venäjän vallankumoukseen, Äidin hänen vanhempiensa eroon. Sosioekonominen taso oli jyrkästi laskenut.” Jos nyt haluaisin heittää lisää löylyä Klingen kiukaalle, niin voisin lohkaista, että esi-isäni toimi jo 1600-luvulla Turun akatemian historian- ja yhteiskuntatiedon professorina, lainkäytön professorina, perusti yliopiston kirjaston, joka tänään on Kansalliskirjasto. Lisäksi hän oli Akatemian Rector Magnificus, eli yliopiston rehtori. Kuitenkaan minulle ei suvun myöhempi talonpoikaistuminen ja sosiaalinen lasku ole ollut koskaan ongelma, se on ollut vain oikeanlaista säätykiertoa.

Mistä lienee peräisin Matti Klingen hyvin yritteliäs ja systemaattinenkin halua luoda porvarillinen ja jopa korkea koulutuksellinen asema. Hänen vanhempansa ovat kirjan mukaan jopa rentoja ja vähät välittävät Matin itsellensä luomasta tiukasta minäkuvasta. Klingeä kiinnostavat erilaisen porvarilliset tavat, niiden jäykkä noudattaminen olipa kyseessä sukujuhlat tai ihan tavallisen elämän pienet asiat.

Tietysti voidaan eräänä rakennuspalikkana pitää Helsingin normaalikoulun kaltaista opinahoa, joka pyrki kasvattamaan eräänlaista elitististä etujoukkoa kansakunnan keskuuteen. Kirjassaan Klinge korostaa monin tavoin eräänlaista pyhää kolminaisuuttaa, eli ystävyyttään Anto Leikolan ja Pentti Saarikosken kanssa. Miten Norssi onnistui kouluttamaan tuon kolmikon? Klingestä tuli tuottelias ja samalla snobistinen historian professori, Leikola Palandereiden suuren kulttuurisuvun jälkeläisenä omaksui ihan tavallisen professorin roolin. Pentti Saarikoski, porukan nuorin ja erikoisin, ryyppäsi itsensä hengiltä ja muodostui kiintotähdeksi suomalaisen runouden taivaalle.

Melkoinen osa kirjasta, eli lähes 130 sivua on omistettu Norssille ja se kautta parhaalle mahdolliselle koulutukselle. Tosin perinteet, jotka toimivat Norssissakin, olivat lähes samanmoiset Hämeenlinnan Lyséekartanossa kuin varmaan muissakin vastaavissa oppilaitoksissa. Klinge korostaa ansaitusti latinan ja ranskan oppimisen sivistyksellistä voimaa. Tämähän on tietty totta ja omat poikansa Klinge sijoittikin todelliseen kielikouluun eli Helsingin Ranskalais-Suomalaiseen kouluun. Mikä ei ollut kielen oppimisen kannalta lainkaan huono vaihtoehto. Samalla opittiin kulttuuria ja hyvää käytöstä oikeiden ranskalaisten opettajien johdatuksella.

Kirjasta toki suurimman osan täyttää yliopisto, joka on Klingelle eräänlainen onnen ja auvoisuuden Eden. Mitään parempaa ja tärkeämpää ihmisen, siis sivistyneen ja valistuneen, elämässä ei voi olla kuin juuri yliopisto ja etenkin Helsingin yliopisto. Joskin kyseessä on minun mielestäni vain venäläisen kuvernementtikaupungin pahainen korkeakoulu. Vanhassa akatemiakaupungissa Turussa se sijaitsi ja yhä sijaitsee, siis se oikea yliopisto.

Yliopistoura alkaa Matti Klingellä todella myönteisesti. Hän saa tutorikseen dosentti Eino E. Suolahden eli Nennon, joka on Anto Leikolan eno, ja omana aikanaan merkittävä henkilö ja historioitsija. Tietenkin Nennolla on silmä nuorille näppärille pojille ja tämä tuli hyvin esiin hänen toimiessaan Akateeminen kirjakaupan toimitusjohtajana. Kaupan henkilökunnasta melkoinen osa koostui komeista nuorukaisista. Mutta Matti Klingelle Nennon tuki ja yhteiskunnalliset ja akateemisen suhteet olivat todella avain opintoihin. Onhan näet hyvä ja osaava tutorointi merkittävä tekijä opintojen sujumisessa.

Yliopistossa Klinge tutustuu tulevaan filosofiin ja monipuolisesti lahjakkaaseen maalaispoikaan S. Albert Kiviseen ja saa näin tavallaan tuta, että muuallakin osataan ja olla fiksuja kuin vain parissa Helsingin keskustakorttelissa. Lukiessa kirjaa tuntuu usein siltä kuin koko maailma olisi vain noiden muutamien keskustakortteleiden suuruinen ja kesänviettopaikatkin ovat kuin kuut, maata kiertävällä radallaan. Tosin Danskarby Kirkkonummen kunnassa saa melko merkittävän rooli, joskin se johtuu omistajan vauraudesta ja sosiaalisesta asemasta.

Seuraava kosketus tavalliseen rahvaaseen muodostuu alokasajasta Lappeenrannassa. Läsnä on jopa muuta melkoisen fiksu kaverikin, joskin maisteriksi valmistunut Klinge tuntee ylemmyyttä tavallisen rahvaan suhteen. Onnistuuhan hän sosiaalisessa kiipeämisessään armeijassakin. Kielenopetusta sotaherran lapsille ja rukkia ja näsäviisasta lehdentekoa, siinä se on maisterismiehen kokemusmaailma.

Kirja päättyy suureen hurmiaan, saahan Klinge olla ultimus-maisteri promootiossa. Sen ohessa avioliitto ja ensimmäinen työpaikka ylioppilaskunnan historiankirjoittajana jäävät varjoon.

Kirja onkin eräänlainen perheyritys ja tiimituotanto. Matti on sen kirjoittanut, vaimo Marketta tarkastanut kielen ja poika Yrjö suorittanut merkittävän tehtävän kuvatoimittajana. Kuvitus on toki merkittävä kulttuurihistoriallinen suoritus.

Tämä teos on melko ristiriitaisia tunteita herättävä, ainakin minun kohdallani näin on. Pidän eräänlaisesta teoksen proustimaisuudesta. Se tuntuu hyvin tutulta. Kun lisäksi Klinge puolustaa eurooppalaista kulttuuria kaiken köyhdyttävää amerikkalaisuutta vastaan, niin voin vain olla samanmielinen hänen kanssa. Lisäksi runsas ranskankielisten sitaattien viljely on suunnaton nautinto kaltaiselleni francofonille.

Kaikki ei ole kultaa ja kulttuuria. Kirja on herättänyt myös ansaittua kritiikkiä ja varsinkin Klingen asenne tavallisia ihmisiä kohtaan. Oheen olen liittänyt erään Helsingin Sanomissa julkaistun kirjoituksen, joka liittyy juuri Klingen teokseen.

Valtiotieteen tohtori ja historioitsija Veli-Pekka Leppänen, kirjoittaa Helsingin sanomissa eräänlaista vastinetta Klingen kirjasta tehtyyn arviointiin. Tässä siis Leppäsen teksti:
Sivistyneistöä ja kirvesmiehiä

Sivistyneistöä ja kirvesmiehiä

”Matti Klinge etsii valtaa ja varsinkin loistoa. Yhtä avointa on se sosiaalinen ylenkatse, jonka hän ajoittain sinkoaa päin sivistymättömiä massoja. Se risoo minua, tavistohtoria, mutta tartuin kirjaan toiveikkaasti: josko historian paino jo peittäisi tölväisyt?

Jotain tarttui silmiin: puhetta taustaltaan ja kyvyiltään ”heikoimmasta elementistä” Norssin pörssissä, vastakohtanaan Klinge & Co:n tiedollisesti ja yhteiskunnallisesti ”ylin kerrostuma”.

Pääsin sivulle 142. Klinge kertoo käyneensä 13-vuotiaana sipoolaisen kirvesmiehen perheessä, jossa oli keskikoulua käyvä tytär (’uutta ja poikkeavaa hänen sosiaalimiljöössään’). Perheen isä lausahti nimen ”Gottfrid av Bouillon” – ja Klingen valtasi häpeäntunne: ”Eikö ole jotenkin väärin opettaa – siis välittää tyttären kautta – keskiajan ristiretkien historiaa sipoolaiselle kirvesmiehelle?”

Kirja meinasi jäädä kesken. Muistui mieleen oma isäni, kirvesmies hänkin. Aloitti pikkupoikana 1932 Lahden lyseon – luokan priimus, jonka koulutie katkesi pula-ajan raakaan köyhyyteen. Hän kyllä iloitsi minun opintiestäni.

Kuulostavat kauheilta nämä klingeläiset pohdinnat ”sivistyneistön tehtävästä ja velvoituksesta”. Tyttöä Sipoossakin kylmäisi.

On monenlaista sivistystahtoa.”

No Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.