Erkki Tuomioja
Kukkaisvallasta Kekkosvaltaan
Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki 1993
131 sivua

Kirjan kirjoittaja lienee kaikille tuttu. Jotkut häntä kait vihaavatkin, mutta itse suhtaudun ikätoveriini kunnioituksella ja ihailulla. Syyt moiseen suhtautumiseeni ovat hyvin yksinkertaiset, hän on aina edustanut demokratiaa, yhteiskunnan muutosta rauhanomaisesti ja huolellisesti perustellen ja valmistellen. Myös eräänlainen radikalismi, uusien aatteiden ja näkemysten keskusteluun tuominen ja niiden puolesta toiminen, ovat olleet aina Erkki Tuomiojan hienoja piirteitä.

Olen tietenkin lukenut tämän kirjan jo aiemminkin, muistaakseni heti ilmestymisen jälkeen, mutta nyt lukemisen takana ovat aivan toiset syyt. Pitäisi näet kirjoittaa Ranskan opiskelijaliikehdinnästä Yhdysvaltoja vastaan vuosin 1965 – 1968. Ja pitäisi olla jotain tietoa mitä me Suomessa tuolloin teimme. Tietenkin olen itse elänyt nuo vuodet, joskin melko vähän yhteiskuntaa tiedostavana yksilönä. Lisäksi tuon viimeisimmän vuoden vietin Pariisissa, jossa sain kokea tuon manifestaatioaallon päättymisen ja muuttumisen omaa ranskalaista yhteiskuntaa kritisoivaksi eräänlaiseksi kapinaliikkeeksi.

Olin tietysti arka maalaispoika suuressa kaupungissa ja pääsääntäisesti tuon vuoden 1968 merkittävät tapahtumat menivät ohitseni. Ei tosi jälkiä jättämättä, mutta en kuitenkaan olisi ikinä voinut kuvitella osallistuvani mihinkään lakkoliikehdintään tai manifestaatioon, en vaikka kuinka vähäiseen tai pieneen tahansa.

Nyt sitten pitää korjata aikaisempi arkailu ja tietää ainakin jotain 1960-luvustä ja nuorison toiminnasta Suomessa. Tässä osaltaan auttoi Erkki Tuomiojan kirja. Teos, joka oikeastaan on hyvin ajankohtainen, sillä vuonna 1966 pidetyissä eduskuntavaaleissa tapahtui merkittävä poliittinen käännös ja voimakkaasti maata velkaannuttanut Johannes Virolaisen hallitus muuttui Rafael Paasion vetämäksi hallitukseksi. Tosin vielä ei tullut Tuomiojan aika. Vuoden 1970 eduskuntavaaleissa Tuomioja kuitenkin valittiin ensimmäisen kerran kansanedustajaksi.

Toki Tuomioja mainitsee 1960-luvun puolivälin tapahtumia ja hän kirjoittaa sivulla 56 mm. seuraavaa: ”Vietnamin sodan eskaloituminen vuoden 1965 jälkeen radikalisoi nuorisojoukkoja 6imperialisminvastaisen tunnusten ja marssilinjan taakse. Sadankomitean maltillisuuteen tyytymättömät marssilinjalaiset perustivat vuonna 1966 Vietnamin ystävyyden komitean”.

Eräässä toisessa yhteydessä olen pohtinut, jopa melko tieteellisestikin, että voiko musiikki, runous tai laulu muuttaa maailmaa. Kohteena oli 1954 ranskalaisen monitaiturin Boris Vianin kirjoittama jä säveltämä runo Le Déserteus eli käpykaartilainen, kuten ehkä meillä suomeksi sanottaisiin. Tämän laulunesitti Vietnamin sodan vastustajien eräänä äänitorvena toiminut Joan Baez ja hän saavutti sillä valtaisan menestyksen. Tuomioja toteaakin s. 58 seuraavaa: ”Dylanin merkitystä ja arvoa artistina eivät heilauta poliittiset suhdanteet tai vähennä miehen omien ajatusten ajoittainen häilyvyys”. Tässä yhteydessä hän siteeraa Joan Baezia.

Tässä kirjassaan Erkki Tuomioja paljastaa myös vuotaneensa julkisuuteen vuonna 1972 Zavidovo-muistion eli presidentti Kekkosen Zavidovossa Neuvostoliiton puoluejohtaja Leonid Brežnevin kanssa käymästä keskustelusta tehdyn muistion. Ei kuitenkaan tiedetä, kuka ministereistä tai muista vastuullisista alun perin vuoti muistion Tuomiojalle. Tämä oli varmasti koko 70-luvun suurimpia skandaaleja. Jotkut tosin arvelivat, että vuotaja olisi ollut jopa Kekkonen itse ja Tuomioja oli vain eräänlaisen viestiviejän tai sanansaattajan roolissa.

Vaikka kirja on ilmestynyt yli 20 vuotta sitten, niin sillä on paljon kerrottavaa menneen vuosisan viimeisten vuosikymmenten tapahtumista ja henkilöistä, siis historiasta. Lisäksi teoksen loppuun loistavana historiantutkijanakin toiminut Tuomioja on sijoittanut henkilöhakemiston, joka lisää teoksen käyttöä referenssiteoksena.