Onko peili ihmisen suurin vihollinen?

25.4.2016

kovalainen heikki
Heikki A. Kovalainen
Mädän elämän alkeet
Kustannusyhtiö Teos Helsinki
2016, 239 sivua

Ovat hyvin harvassa ne kotimaiset kaunokirjalliset teokset, joita jaksan lukea muutamaa sivua pidemmälle. Nyt käteeni sellainen sattui ja yhä ihmettelen, mikä kohtalo ohjasikaan minua tarttumaan juuri tähän teokseen? Jostain oudosta syystä pidin kirjanlukemisesta ja olen valmis suorittelemaan sitä kaikille.

Kirjaa ei ole kirjoittanut entinen suomalainen Formula autojen kuljettaja, vaan aivan toisenmoinen kirjailija, jona on Tampereen yliopiston kaiken maailman dosentti ja vieläpä aate- ja oppihistoriasta. Hän opettaa kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa. Erikoisesti hän on kiinnostunut luovuuden ja ajattelun kohtaamisesta ja niiden limittämisestä. Kirjoittaja on syntynyt 1978 ja kyseessä on hänen ensimmäinen kaunokirjallinen teoksensa.

Kirja on kirjoitettu eräänlaisessa minä muodossa, joskaan ei ole aina varmaa, että kuka se minä oikeastaan on. tumapaikka on automatka kuntoutuslaitokseen ja tapahtumat perillä kuntouttavaa toimintaa tarjoavassa laitoksessa. Kirjassa ei tarkemmin käy ilmi mistä laitoksesta tai kuntoutuksesta on kyse, mutta epävirallisena arviona voisin todeta, että kyseessä on mielenteveyskuntoutujat, joilla on enemmän kuin paljon vaikeuksia yhteiskunnan kanssa.

Kovalainen on tehnyt kirjastaan eräänlaisen päiväkirjan ja raportin päähenkilöä laitokseen vieneelle ns. naisystävälle Karoliinalla. Joskin joukossa on vielä erotellummin suoraa naiselle osoitettuja kirjeitä, joista jutkut ovat merkitty lähettämättömiksi. Eräänlaisena tekstin tehokeinona Kovalainen on jättänyt pois kaikki isot kirjaimet ja varsinaisesta tekstistä ja vain osassa sisäänrakennettuja kirjeitä hän alkaa lauseet kieliopillisesti oikein. Tämä ei ole suinkaan mikään uusi tyylikeino, vaan kansainvälisesti sitä ja siellä ja toisaalla kokeilut toisen maailmansodan ja varsinkin uuden kertovan kirjallisuuden piirissä. Minusta henkilökohtaisesti paljon vahvempi tyylillinen kuva synty kirjoittajan lyhyistä lauseista, lähes päälauseiden varaan rakentuvasta tekstistä, tämä tekee tekstistä iskevää ja jopa helposti luettavaa. Eräs nykyiselle kirjallisuudelle ominainen tyylipiirre on murteella kirjoittaminen. Kyseessä ei ole mikään perinteinen murre vaan lähinnä helsinkiläisten nuorten puhekielestä muokkaantunut pohjalainen slangi. Sitä ei ole vaikea ymmärtää ja sen antaa oman pittoreskin paikallisen värinsä teoksen tekstiin.

Erääksi keskeiseksi tämän romaanin ilmiöksi kohoaa peli, se mitä siellä näkyy, mitä siellä ei näy tai mitä siellä tulisi näkyä. Peilistä tulee ylivoimainen vastustaja, joka tietenkin säretään ja sen seurauksena on verinen nyrkki ja rangaistus öisin valvotulla osastolla. On todella vaikeata olla näkemättä edes jommoistakin heijastumaan omasta minästä, sillä koko ajan meillä on ympärillämme erilaisia minää heijastavia asioita, ikkunoita, vettä jne., Ehkäpä tästä syntyy Petruksen, eli minäkirjoittajan halu luoda eräänlainen toinen minä. Tällaiseksi muodostuu eräs kirjan aivan Petruksen laitoksessa olon alkuvaiheessa nähty Aaron tai Mikael tai Aaron Mikael, ota hänestä selvä kuka mikä, sinä vain minä hän oikeasti on.

Koske nykyaikaisen romaanin pitää olla suvaitsevainen, niin tässä on onnistuneesti yhdistetty tuo suvaitsevaisuus kirjan kokonaisuuteen. On varsin luonnollista, että Petruksen eräänlainen ihailu Aaron Mikaeliin muuttuu voimakkaaksi seksuaaliseksi haluksi, jopa intohimoksi. Näin jo kirjan keskivaiheilla he kokevat voimallisen seksuaalisen tynnevyöryn ja suorittavat vuorottaisen yhdynnät toisiinsa. Petruksen omakuva, jota jopa ikkunat heijastavat, saa kyytiä ikkunan läpi heitetystä tyhjästä ja käyttämättömästä hetekasta. Ylimääräistä ja käyttämätöntä hetekaa ei tarvita huoneessa, sillä ovat pojat seksi kautta yhtyneet ja siten yhdeksi tulleet.

Minäkirjoittaja Petrus, joka alun pienen passiivisuuden jälkeen toimii enemmän kuin aktiivisesti seksiaktissa, selviää oikeastaan vähällä. Kärisijäksi joutuu Aaron Mikael, joka yrittää itsemurhaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Tästä kerronta saa kuitenkin uutta verta, sillä Petrus tapaa järven rannalla Jasminen ja tämän pojan Pekan. Yhdessä soudellen he viettävät hetken ja käy ilmi, että Jasminen on mitä suurimmalla todennäköisyydellä Aaro Mikaelin puoliso ja tullut hakemaan tätä kotiin. Pekka taitaa olla, Petrus ei oikeastaan koskaan saa asiasta varmuutta, ehkä Aaron Mikaelin poika, vai onko sittenkään, ja kenen poika hän sitten oikeastaan on?

Jotta kertomus tulisi vielä monimutkaisemmaksi ja hankalammaksi ymmärtää, niin kertoja ns. naisystävä, jolla koko teksti on tarkoitettu, tutustuu tässä vaiheessa Aaron Mikaeliin, Jasmineen ja Pekkaan. Viimeistään tässä vaiheessa lukija voi tulla siihen johtopäätökseen, että kuka on kuka ja mikä on mikä? Käänteet kerronnassa ovat siksi monimutkaisia ja mielenkiintoisia, että lukijan oma mielikuvitus pääsee laukkaamaan todella rajusti ja ainakin minä koin Petruksen olevan niin Aaron Mikaelin, Jasminen, Karoliinan sekä jopa Pekankin. Kyse on vain henkilön moninaisuudesta ja erilaisten roolien omaksumisena.

Peilin raju rikkominen heti laitoksen olon alussa särkee samalla myös Petruksen minäkuvan. Kun mukaan ovat tulleet todella voimakkaat tunteet Aaroa tai Mikaelia kohtaan, niin kyse voi olla vain henkisen tasapainon järkkymisestä ja yrityksestä korjata se ns. yhteiskuntakelvolliseksi. Mutta voiko ihminen yleensä parantua tai muuttua enemmän ihmiseksi+ tietysti ihmisyytensä voi kadottaa tai tuhota, vaan tästä ei kirjassa ole kyse.

Ja sitten kertoja lähteet kotimatkalle, samalla tavoin kuin hän saapuikin laitokseen, jossa vain harvat henkilöt nimetään. Yleensä he ovat äijiä, muuten melkoisen homoseksuaalinen termi miehistä – noin yleensä käytettynä.

Mikä tässä kirjassa koukutti? Se on hyvin vaikea analysoida, mutta tärkein koukuttaja on ilmeisesti kokonaisuus ja ennakkoluulottomuus niin tekstin sisällön kuin ulkoisen ja kielellisenkin asun suhteen. Usein tekstin pitää minulle olla hyvin perinteistä kuten tieteellisissä teoksissa pääsääntöisesti on. Tai sitten tekstin pitää olla täynnä erilaisia yllätyksiä, että se jaksaa ylläpitää mielenkiintoani, joka muuten herpaantuu hyvin nopeasti nykyisten kaunokirjallisten teosten suhteen.

Kaikkineen lukukokemus oli kutkuttava ja mielenkiinto pysyi yllä, vaikka en vieläkään osaa sanoa kuka kukin oli tai ei ollut, sillä olemattomuuden mahdollisuus on yhtä suuri kuin olemisenkin.