Ystävän omakuva 50-luvulta

17.7.2016
Kaarina Valoaalto ja matka Eiffeliin

Kaarina Valoaalto
Einen keittiö, Eines kök
Kaunokirjallisia tunnelmapaloja
Tammi 2002, 148 sivua

Jostain ihmeen syystä minulla on ystäviä ja kavereita, jotka ovat julkaisseet ajatuksiaan ja näkemyksiään kirjan muodossa. Kirjoja on ilmestynyt joiltakin useasti ja toisilta harvemmin. Mutta yhä ystäväni luottavat, tänä IT-aikanakin kirjan käyttöjärjestelmän voimaan. Ja minusta se on vain hyvä ja oikeudenmukainen asenne.

Kaarinan on tuntenut jo hamasta 60-luvun ajasta lähtien. Olemme jopa yhdessä osallistuneet mielenosoituksiin, minulle hyvin, hyvin harvinaista, ja esittäneen näkemyksemme Seppo Kivistön erottamista vastaan. Kaarina oli erinomaisen sitoutunut ns. kolmannen sektorin vapaaehtoistyöhän, jossa Emmaüs-yhteisön muodossa tarjosi hänelle mahdollisuuden toimia. Useat vuoden hän viettikin Jokioisten Emmaüs-yhteisön jäsenenä. Mutta vuodet ovat osittain pirullisia ystäviä, sillä ne erottavat, joskin myös yhteen saattavat. Näin on käynyt minulle ja Kaarina Valoaallollekin.

Mitä tulee teokseen Einen keittiö, Eines kök, niin teos on enemmän kuin kirjoittajansa näköinen ja häneltä se kuulostaakiin, joka sivulta ja joka lauseesta tulee esille Kaarinan hyvin persoonallinen henkilö, jonka luonne ymmärtää jokaista ihmistä ja eläintä. Ottaa herkällä vaistolla huomioon koko elävän elämän.

Keskeiseksi kohteeksi kuitenkin nousee Helsinkiläinen parempien ihmisten kerrostalo, joka sijaitsee Töölöössä, josta kuppa oli lähtenyt jo aikoja ennen kuin tämä kirjan parempi väki sinne asettui suuriin ja tilaviin asuntoihinsa. Kaarina kuvaa omaa 50-luvulle sattunutta lapsuuttaan, jota varjosti hiljattain käydyt sodat ja sodasta kotiin palaneet miehet, joista jokainen oi enemmän tai vähemmän vammautunut, joko fyysisesti tai ainakin henkisesti. Myös näiden parempien ihmisten perheissä koettiin samoja ongelmia kuin maaseudun mökeissäkin. Ehkäpä herraspojat oivat joutunut kokemaan suuremman muutoksen elämässään kuin mokin poika maaseudusta, jolla joka päivä oli taistelua elämästä, elannosta ja jopa julmaa luontoa vastaan.

Kaarina siis lajittelee töölöläistalon kellarista vintille, asunosta toiseen, mutta varsinkin oman asuntona, joka on tilava ja jossa asuu neiti Miettinen keittiön yhteydessä olevassa palvelijanhuoneessa, eli piian kammarissa. Hän voi käyttää esim. vessaa vain, kun se ei isäntäväkeä häiritse. Nyt pitää muistaa, että alivuokralaiset olivat jopa pakollisia suurissakin perheasunnoissa vielä pitkään sodan jälkeen. Asuntopula oli läsnä muiden pulien ohella. Kahvikin vapautui säännöstelystä vasta 50-luvu puolenvälin paikkeilla. Jopa itse muistan asian, olenhan Kaarinan ikätoveri.

Tärkeätä osaa Einen keittiössä edustavat erilaiset hajut, joka ovat peräisin keittiössä köytetystä kaalista, naapureiden paistamista silakoista toi jostain muusta voimakkaalle haisevasta. Myös ihmisten ja varsinkin kirjoittajan vanhempien runsaat ruumiineritteiden hajut ovat runsaasti esillä. Tosin hajut olivat kollektiivisessa asumisessa sotienkin jälkeen todella korostetummin esillä ja vasta aktiivin ilmanvaihdon tuleminen kerrostaloihin vähensi hajuhaittoja. Nykyisin niistä valitetaan kovin kärkkäästi.
Tosin töölöläistalo ei täytä koko kirjaa, vaan välillä käydään koulussa ja jopa kesähuvilalla, kuten paremmissa helsinkiläisperheissä oli tapana tehdä. Nykyisin mennään mökille, eikä oteta kaikkia tavaroita mukaan.

Mutta miten herkästi Kaarina Valtoaalto helskytteleekään samana vuonna syntyneen minäni erilaisia sielun kieliä. Vaikka itse olen asunut hämäläisellä maaseudulla, niin ovat olosuhteet olleet melkoisen yhdenkaltaisia. Puutetta oli kaikesta ja yksinkertaisuudella pärjättiin. Emme edes osanneet toivoa tai odottaa enempää. Se silloinen riitti meille ja itse keksimme leikkimmekin. Ei siinä vanhempia tai teollisuutta tarvittu, ei lioin sähköistä viestintää.

Asioiden tarkeastelu ja eräänlainen syvänäkeminen oli mielestäni yleisempää ja samaa todistaa myös Kaarinan teksti. Meillä oli aikaa katsella, tarkkailla ja tuumailla. Ei ollut valmiita kaavoja tai malleja tuolle toiminnallemme. Mutta tulli meistä silti jotain, ainakin eläkeläisiä uudelle vuosituhannelle!