Olisi Konstantinos Pyhä vai…?

16.9.2016

tie-nikeaanVeikko litzen
Tie Nikeaan
Roomalaisten ja kristittyjen yhteinen matka ajanlaskumme alusta valtionkirkon syntyy

k&h, kulttuurihistoria, Turun yliopisto
Kirja-Aurora, 2009, 425 sivua

Nyt on jälleen vuorossa teos, jonka kirjoittajan voin lukea ystävieni joukkoon, joskin hän siirtyi tähdeksi minuuteni mielenmaisemaan. Siellä hän loistaa kirkkaampana kuin mikään muu, ei edes aurinko pysty hänen kanssaan kilpaamaan. Tämä teos on ollut lukulistallani jo pitkään, mutta en ole pystynyt sitä lukemaan, ei ollut ollut uskallusta tai rohkeutta kohdata entinen opettajani, johdattajani. Mutta nyt jälkikäteen ja teoksen lukemisen jälkeen, voin todeta, että lukeminen kannatti ja sain siitä todella paljon lisää kiilloitetta, jonka avulla kirjoittajan tähti tuikkii entistä kirkkaammin.

Sain nauttia kokonaista viisi vuotta Litzenin opetuksesta ja ohjauksesta, mutta ehkä liioittelen, mutta hänestä tuli myös pitkäaikainen ystäväni, jolla on pysyvä vaikutus elämääni. Hänen ensimmäinen luentonsa kulttuurihistorian uutena professorina oli vaikuttava, mutta eritoten hän esitteli nyt käsiteltävän teoksen keskeiset elementit jo luennollaan antiikin kulttuurihistoriasta. En muista minä opintovuonna sen kuuntelin, mutta se muutti käsitystäni historiasta ja antoi perustan tulevalle tutkimustyölleni.

Hienovaraisesti Veikko johdatti minut ensinnäkin keskiajan tutkimuksen pariin ja toisekseen, tietäen kielitaitoni, hän ohjasi minut annalistisen koulukunnan ja erityisesti sen toisen perustajan Marc Blohin maailmaan. Tämä ohjaus on ollut minulle monella tavalla kuin uusi elämä.
Täytyy ehdottomasti todeta, että Veikko oli todellakin opettaja ja ohjaaja ja hänen tieteellinen tuotantonsa oli melko vähäinen. Mutta vaikuttavia opettajia me tarvitsemme aina, ilman heitä tiede ei pysty kehittymään ja niitä uusia tiedemiehiäkään ei tule riittävästi. Näin tiede ihan mikä tahansa, näivettyy ja kuihtuu.

Mitä tulee nyt esittelemään teokseen, niin siinä minulle tulee heti mieleeni kaksi keskeistä seikkaa. Ensiksi teos on todella kuin Marc Blochin puhtaimpien oppien mukaan rakennettu. Alussa Kirjoittaja esittelee lähteensä, kuten Bloch edellyttää tai opastaa teoksessaan Historian puolustus tekemään. Tätä Marc Blochin perintöä olen Veikon jäljissä pystynyt vaivallisesti taivaltamaan.

Toinen merkittävä asia on tuo Antiikin kulttuurihistorian luentosarja, jonka Litzen oppiaineen professorina piti. Varsinkin teoksen kansikuva, joka on ohessa, on sama joka luennoilla esiintyi. Siinä Konstanius Suuren kolossin pää kertoo meille maailmankuvan muutoksesta, varsinkin katse on oleellinen. Aiemmin patsainen katse kohdistui alaspäin, eteenpäin tai sivuille. Nyt Konstantinus Suuri katsoo ylöspäin ja juuri tuo katse ja sen kohteen muutos kertovat maailmankuvan muutoksesta.
Tässä yhteydessä ei voi olla kertomatta Veikon toista näkemystä maailmasta ja sen hän sijoitti keskiaikaisiin goottilaisiin katedraaleihin. Niiden sisällä, missä kanssa oli, kohtasivat maa, joka oli jalkojen alla ja valo eli ilma, joka oli siinä ympärillä. Tästä voidaan helposti kieleemme saada hienoa sana maailma. Aikaa ja paikkaa tuon hienon ilmaisun esilletuloon Veikon taholta, en osaa sanoa, en edes muististani moista pysty kaivelemaan.

Pitkän henkilökohtaisen jaarittelun ja avautumisen jälkeen lähdetään itse teokseen ja katsotaan miten se toimii ja mitä se on.

Teoksen tekijä on jakanut kahteen lähes saman kokoiseen osaa. Ensimmäinen on nimeltään Credo, jossa uskomukset kohtaavat. Ei kait tarvitse olla koulutettu latinisti kun tietää mitä Credo tarkoittaa, siis uskomista johonkin tai johonkuhun tai sitten ne monikossa. Mielenkiintoista onkin sana uskomukset, eikä uskonnot, kuten helposti voisi ajatella. Itse olisin valmis käyttämään aina termiä uskomus, sillä sen vastakohtana on tieto, joka ei mitenkään edes sivua uskomusta. Voi tietenkin lähteä olettamuksesta, että kun uskomus tai uskomukset ryhtyvät organisoitumaan ja dogmatisoitumaan ja niin niistä muodostuu uskonto. Itse kyllä pitäisin niin kristinuskoa, islamia kuin muitakin entisiä ja nykyisiä vain uskomuksina, joilla on erilaiset perusteet ja erilaisen taustat.

Toinen osa teoksessa on nimeltään Dominus et Deus, jossa keisari valitsee jumalansa. Jälleen Litzenille tyypillinen otsikko, sillä Deus saattoi olla myös Dominus ja usein jopa Dominus ja Deus. Kun lisäksi olisi pitänyt valita uskomus, joita olen ylen monia tarjolla. Voidaankin siis kysyä, että tapahtuiko valinta todella ja oikeana valinta, vai oliko se osa vain poliittista peliä ja/tai sotilaallista strategiaa?

Liikkeelle lähdetään teoksen otsikonkin mukaisesti Nikea kirkolliskokouksesta ja sen päätösasiakirjasta vuodelta 325. Kyseessähän on asiakirja, jota yleisesti pidetään ensimmäisenä kristillisenä uskontunnustuksena. Kun pidän itseäni agnostikkona, niin en ole koskaan kokenut mitään uskontunnustusta minulle otollisena. Mutta tämän lukijan onneksi pian päästä kuitenkin siihen tuttuun perushistoriaan. Kun itse opin vahingossa lukemaan joskus 45 vuotiaana, niin se tapahtui Brandesn Kaius Julius Caesarin elämä teoksen avulla. Jotenkin tuos melko massiivinen kaksiosainen teos kiehtoi pienen pojan mieltä, mutta opetti ainakin lukemaan.

Juuri Konstatinus suuri nousee teoksen keskeiseksi toimijaksi. Olemme tottuneet pitämään häntä ensimmäisenä kristittynä keisarina, mutta oli hän sitä todellisesti ja oikeanlaisesti? Litzen näyttä meille oikeastaan kristittyjen eräänlaisen hyväksikäytön ja samalla tehokkaan sekoituksen perinteiseen roomalaiseen auringon palvontaan, joka oli yleistä muuallakin Lähi-idässä toimineiden erilaisten uskonnollisten ilmiöiden keskuudessa.

Tämä asioiden sekoittaminen kuvastaa keisarin todellista reaalipoliittista asennetta. Hän tavallaan hyväksyi kristillisen maailmankuvan ja samalla ei myöskään loukannut Rooman valtakunnan perinteisiä uskonnollisia käsitteitä. Tämähän on tavallaan vallankäyttöä ankarimmillaan, eli hyväksytään erilaiset ilmiöt, vaan ei anneta kenellekään selkeästi ensimmäistä tai toista sijaa. Kaikki ovat samalla viivalla, kun kilpaillaan kolmannesta tilasta. Ensimmäinen ja toinen sija on tietysti annettu jo etukäteen itse keisarille.

Kaikessa tuttuudessaan Lizenin Tie Nikeaan on mielenkiintoinen tutkimus ajankohdan reaalipolitiikasta ja sen toteuttamisesta erilaisten ryhmien avulla ja myötävaikutuksella. Kannattaa siis kantaa kotiin kirjastosta ja lukea nautiskellen ja kirjoittajan tekstistä nauttien.

Suosikkiblogistini Jukka Kemppinen kirjoittaa otsikolla Tie Ikeaan tästä Litzenin teoksesta seuraavasti:

Kuvasta käy ilmi, että otsikossa voi olla lyöntivirhe. Olin jo aloittanut sangen mielenkiintoisen kirjan Ikean erinäisistä tihutöistä ja sen omistajan Ivar Kampradin luonnevioista. Aivan yllättäen silmääni sattui Veikko Litzenin ”Tie Nikeaan”.

Aion kirjoittaa molemmista, Litzenin kirjasta enemmän. Oikeastaan aloitin jo, pohtiessani keskustelemista idiootien kanssa. Yhtymäkohta on tämä: ”Tie Nikeaan” on paljon muun ohella kirja, joka jokaisen ateistin tulisi tuntea. Se on aivan täynnä asiaa, joka vaikuttaa kenen tahansa käsityksiin kristinuskosta ja sen kehityksestä. Nimi viittaa keisari Konstantinokseen, jota jostain syystä sanotaan Pyhäksi, ja Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 312.

Kysymyksessä on oikeastaan kertomus tunnetun historian merkillisimmästä organisaatiosta, joka on katolinen kirkko. Kiinalaiset viittaavat mielellään keisareihinsa, mutta Kiinan hallitsijaketjussa oli useita täydellisiä katkoksia. Katolinen kirkko selvitti jopa dynastisen ongelman, sen joka yleensä kaataa kuningaskunnat ja dikatuurit – eräässä kirkolliskokouksessa keksittiin vaatia papeilta siveyttä eli selibaattia. Kirkkoa ei tietenkään kiinnostanut pätkääkän, mitä papisto puuhasi taloudenhoitajattarien ja vastaavien kanssa. Sitä enemmän sitä kiinnosti hoitaa asia siten, että papilla – edes paavilla – ei voinut olla laillista perillistä, bastardeja vain. Jolloin nopeasti valtavan suureksi paisunut rahoitus- , vaihto- ja käyttöomaisuus säilyi kirkon hallussa ja kuppikuntien ulottumattomissa.

Tunnen siis Veikon, olen hänen oppilaansa ja kun väittelin, hän oli toinen opponentti. Toinen oli juristi, Aarnio.

Kirjan aiheista luulen keskustelleeni hänen kanssaan ensimmäisen kerran Turun Uittamolla 1970-luvun lopussa. Hän oli Suomen ensimmäinen ja ainoa kulttuurihistorian professori, väitellyt Ruusujen sodasta. Myöhemmin hän oli Villa Lantessa johtajana ja sitten Kansallisarkiston nokkamiehenä.

Kirja aiheutti joukon kysymyksiä: miten tämä kirja, jonka monikaan ei uskonut koskaan valmistuvan, on nyt tässä, valmiina ja viimeiteltynä? Kuinka ankarastai rouva Aulikki on pakottanut? Kai tämä käännetään englanniksi ja ilmestyy koko maailman riemuksi?

Viimeksi sanottu ei ole vitsi. Kirja on paras tutkimus Roomasta ja kristinuskosta, mitä minä olen nähnyt, enkä ole edes kuullut etevämmästä.

Teos on kriittinen. Sekä Rooman historian että kristinuskon omat kertomukset alistetaan ankaralle lähdekritiikille, ja kirjoittaja esittää jatkuvasti pelottomasti huomautuksia siitä, miten tämä tai tuo kristinuskon termi, merkki tai perinne tunnetaan jo ajalta ennen kristinuskoa, tai miksi ja millä tavoin suuret klassikot, kuten Plinius, ovat harrastaneet poliittista tarkoituksenmukaisuutta kuvatessaan isänmaansa vaiheita.

Henkistynyt lukija ottakoon kuitenkin huomioon, että tämä kirja ei ole kevyttä kesälukemista, vaan uskomattomasta sujuvuudestaan huolimatta vaativaa asiaa. Jotta siitä saisi irti pintaa enemmän, täytyisi oikeastaan olla tuollaiset historian lehtorin tiedot kreikkalais-roomalais-kristillis-juutalaisesta antiikista ja tietysti sujuva latinan ja riittävä kreikan taito. Koska hallitsijalla (kyrios) on vallantäyteys (pleroma), ”kuningas” on riittämätön käännös.

Hyvä paimen esitetään myös kuvana – Merkurius kantamassa karitsaksi kuvattua sielua tuonpuoleiseen.

Kyrie eleison!

Kristittyjen vainot on eräin poikkeuksin perätön tarina. Jos rooman keisarit olisivat ottaneet vainotakseen toisuskoisia, siinä olisi riittänyt työtä, koska tuohon aikaan muutkin mysteeriuskot, kuten mazdaismi ja Kybelen kultti sekä ajoittain kielletyt versiot Bacchuksen menoista olivat hyvin suosittuja.

Juutalaisten vainoaminen ja temppelin hävitys liittyi keskeisesti kapinaliikkeisiin, joista tulee murheellisesti mieleen, ettei Lähi-Idän auringon alla ehkä ole kovin paljon uutta – varsinkaan ellei uskonnollisia ja poliittisia opinkappaleita ota kirjaimellisesti todesta.