Oikeiston kapina

24.3.2019
Mäntsälän kapinan johtajat

Ville Okkonen ja Ville Laamanen
Kansalaisuus, politiikka ja laillisuus Mäntsälän kapinan jälkeen
Historiallinen Aikakauskirja T1, 16:1 (2018). s. 15 – 28.

Eräänlainen historian ajankohtaisia virtauksia ilmentävä Historiallisen Aikakauskirjan uusi numero, tämän vuoden ensimmäinen ilmestyi postista eilen. Oletin siinä käsiteltävän ajankohtaisia vuoden 1918 tapahtumia ja eritoten sisällissotaa ja siihen liittyviä asioita. Vankileirit ja niiden kauheus tulisi esille vasta seuraavassa numerossa.

Pettymykseni oli melkoinen, kun mitään odottamaani ei sisällössä ollut. Tietenkin hyvin lyhyttä artikkelia, jonka on kirjoittanut Heidi Kurvinen eli ”Tamperelaisten tavoitteena paradigman muutos”. Liittyyhän asia jotenkin Tampereeseen, jonka keväthangilla ja turuilla ja toreilla taisteltiin sata vuotta sitten.

Kuten kirjoittajat toteavat, niin Mäntsälän kapina jälkeistä tilannetta maamme politiikassa on tutkittu hyvin vähän ja ei oikeastaan lainkaan kansalaisuuden ja laillisuuden näkökulmista. Tämä on varmaankin sitä professori Heikki Ylikankaan esille tuomaa ns. valkoista valhetta, eli halua vaieta kaikista valkoisille negatiivisista asioista. Presidentti K. J. Ståhlbergin kyyditys vuonna 1930 sai kohtuullisesti julkisuutta kuten myös Mäntsälän kapina sekä sen päättymiseen johtanut Tasavallan Presidentti Pehr Evind Svinhufvudin radiopuhe. Se jälkeen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain jokunen vasemmistolainen mielipide ja uutisointi vasemmiston omissa lehdissä.

Oma näkemykseni perustuu tuosta aikakaudesta isäni äidin kertomuksiin. Esimerkiksi hän kertoi kuin vasemmistolaiseksi tiedettyjä henkilöitä yritettiin menemästä äänestämään juuri vuoden 1033 eduskuntavaaleissa. Tässä ilmeisesti ei kovin hyvin onnistuttu, sillä sosialidemokraattien paikkaluku kasvoi 12 paikalla ja oli uudessa eduskunnassa siis 78 sosialidemokraattia. Kuitenkin äärioikeisto, johon kuuluivat Kokoomus ja IKL yrittivät kaikin tavoin estää eduskunnan demokraattisen toiminnan ja saada sieltä ulos koko sosialidemokraattien ryhmän. Osittain tässä toimessa he saivat tukea Maalaisliiton, eli nykyisen Keskustan useita jäseniltä.

Aiemmin olen kirjoittanut Väinö Tannerin elämänkerrasta, jonka on kirjoittanut Lasse Lehtinen. Tämänkin tieteellisen ja vertaisarvostellun artikkelin valossa Tannerin rooli tulee entistä kookkaammaksi. Hän omalla jäyhällä tavallaan onnistui kesyttämään nuo äärioikeistolaiset hihhulit! Joskus tuota aikakautta on nimitetty Tannerin tasavallaksi, ja hyvin oikeutetusti.

Osallistuessani jo monia vuosia sitten Ranskassa järjestetylle kesäkurssille, joka oli tarkoitettu historianopettajille, niin eräs osanottaja esitti todella vakavissaan minulle kysymyksen, että miten me Suomessa opetamme koulussa lapsille ja nuorille 1930-luvulla maassa vallinneen Mannerheinin diktatuurin? Kysymys oli hätkähdyttävä ja yritin selittää, että meille toimi normaalit demokraattiset valtioelimet, eikä Mannerheimille oikeastaan ollut mitään todellista valtiollista asemaa.

Nyt kuitenkin kysymys asettuu lähes oikeisiin uomiinsa, mutta Mannerheimin sijasta voidaan hyvin puhua vähemmistön koohottajista kokoontuneista Kokoomuksen ja IKL:n kannattajista vaatimuksineen oikeiston diktatuurista, joka puhdistaa kansakunnan vääristä kansalaisista. Tässä toiminnassa ei laillisuudella ollut mitään tekemistä, ja yllättävän monet ns. älymystön edustajat huusivat tuossa äärioikeiston kuorissa.

Lienee kohtuullista laina tutkijoiden omaa teksti lähes artikkelin lopusta:

Tutkimuskirjallisuudessa kansallisen eheytymisprosessin tarkastelu on tavallisesti aloitettu viimeistään heinäkuun 1933 vaaleista, ja toisinaan konsensuskehityksen alku on kytketty jo Mäntsälän kapinan kukistumiseen ja radikaalin äärivalkoisen aktivismin kauden päätökseen. Havaintomme kuitenkin osoittavat, että viittaaminen kansallisen eheytymisen alkamiseen ylimalkaisesti vuonna 1933 tai edes vuonna 1934 voi olla harhaanjohtavaa. Vielä keväällä 1934 kolme eduskuntaryhmää oli valmiina puuttumaan suomalaisen demokratian perusteisiin. Erityisesti Maalaisliiton aktiivisuus SDP:n legitimiteetin ja kansanvaltaisuuden kyseenalaistamiseksi tilanteessa, jossa Kokoomus oli vielä ILK:n liittolainen, osoittaa ettei parlamentti vielä ollut valmis sovintoon sen enempää vuodesta 1918 kuin vuodesta 1932, vaikka poliittinen väkivalta oli torjuttu.

Tämä on kansan kiellä sanottuna selvää pässinlihaa. Mielenkiintoien on johtopäätös, joskin se on vielä erinomaisen kiltti ja tasoitteleva.

No Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.