Matti Salminen
Yrjö Kallisen elämä & totuus
Like kustannus Oy, 2011 kolmas painos
271 sivua

Olen toki ollut tietoinen Yrjö Kallisen merkityksestä suomalaisen yhteiskunnan ylösrakentajana. Olen tiennyt hänen roolinsa ns. kävelevänä paradoksina, jolla tarkoitetaan sodanjälkeistä tilannetta, jolloin vuonna 1945 jollain vakaumuksellisesta pasifistista tehtiin tasavallan puolustusministeri. Kuitenkin voidaan hyvin todeta, kuten kirjoittaja Matti Salminekin tekee, että ei Yrjö Kallinen ollut paradoksi, vaan elämä ja yhteiskunta hänen ympärillään olivat paradokseja.

Pitkän elämänsä (1886 – 1976) aikana Kallinen ehti kokemaan ja näkemään paljon ja erityisesti kehityksen niin meillä Suomessa kuin koko sitä ympäröivässä maailmassakin. Kuitenkin hän jo alta kaksikymppisenä nuorukaisena omaksui koko pitkän elämänsä perustaksi teosofian, sosialidemokratian ja osuustoiminnan aatteet. Niistä hän ei luopunut, vaikka elämä häntä kuljetti monenlaisissa tilanteissa. Näistä suurista ajatuksista voidaan ehkä tehdä yhteenveto, jonka Kallinenkin varmasti hyväksyisin. Kyse on tietenkin teemasta, että kaveria ei jätetä, ja me teemme yhdessä tästä yhteisöstä ihmiselle paremman yhteisön elää ihmisenä.

Näin tästä vain kansakoulun käyneestä nuorukaisesta kehittyi eräs meidän 1900-lukumme johtavia intellektuelleja ja voimakkaasti aatteelleen omistautunut ihminen.

Merkittäväksi kokemukseksi Kallisen elämässä muodostui vuoden 1918 tapahtumat. Hän yritti kaikkensa, jotta valkoisten ja punaisten yhteenotto olisi Oulussa vältetty. Pasifismi ei sisällissodan raakaan ilmapiirin sopinut ja niin Kallinen sai kuolemantuomion. Tämä osoittaa kaikessa järkyttävyydessään sen, että kuin helposti ja umpimähkäisesti valkoinen puoli noita kuolemantuomioitaan jakeli. Niitä pantiin toki täytäntöön yhtä kevein perustein, joskin Kallisen tuomio muutettiin elinkautiseksi kuristushuonetuomioksi.

Vuoden 1921 lopulla Kallinen kuitenkin vapautettiin. Hän oli kuitenkin osallistunut muiden tuomittujen tavoin Tammisaaren yliopiston toimintaan ja siellä hänen uskonsa oikeanlaiseen pasifismiin ja ihmisyyden suureen aatteeseen. Hänen todeltaan sanoneen juuri tuolla vankeuden loppuvaiheessa, että hän ei usko enää koskaan mitään ulkopuolista tai ylhäältä tulevaa määräystä tai käskyä, vain hänen omatuntonsa toimii tekojen ainoana pohjana. Tämä hieno periaate aiheutti Kalliselle monta myöhempää konfliktia vallanpitäjien tai niiksi aikovien kanssa.

Mutta itse kirjaan. Kirja antaa hienon kuva Kallisen harvoin korostetusta teosofisesta ajattelutavasta. Samoin ajattelun vaikutuksen, joita hän sai kansainvälisestä kirjallisuudesta ja matkoiltaan, jotka ulottuivat aina Intiaan saakka. Useimmat kirjat, joita Kallisesta on kirjoitettu melkoisen runsaasti, keskittyvät hänen poliittiseen toimintaansa ja unohtavat kaksi muuta eli teosofian ja osuustoiminnan.

Kirjoittaja on käyttänyt runsaasti lähdemateriaali, jota eivät aiemmat kirjoittajat ole osanneet edes etsiä. Tämä tekee kirjan tuoreuden ja suuren kiinnostavuuden. Kirja on uusi osoitus Kallisen merkittävästä roolista lähes vuosisadan ajan.

Mielenkiintoisesti Kallinen antaa myös ohjeen tai neuvon sosialidemokraattiselle puolueelle kun hän toteaa:

”Työväenliikkeen ja sen kaikenkaltaisen toiminnan perusehtona ja voimanlähteenä on ollut, on ja tulee olemaan vielä sosialistisessakin yhteiskunnassakin, jos sellaiseen joskus päästään, inhimillinen solidaarisuuden tunto, veljesvastuu, tahto nostaa ja vahvistaa heikompia.
Ilman tätä tuntoa työväenliike rappeutuu sekä ryhmien että yksilöiden yritteliäisyydeksi, oman edun ja menestyksen tavoitteluksi.”