Ossin Blogi

Arvoisa Visaisäntä, vihdoinkin tuli kirjailija, jonka tiesin ja teoksenkin. Viimeisimpinä aikoina ovat olleet vaan niin visaisia visatehtävät, että ihmettelen ja ihailen kanssakilpailijoitani, jotka ovat vastanneet oikein ja pystyneen vielä hienosti perustelemaan ehdotuksensa. Nostan heille hattuani. Jo vinkeistä lähti tietämyksen liikkeelle. Pari kertaa ministeri, seikkailija ja ties vaikka mitä. Suomennoksen, jota en kuitenkaan ole aiemmin lukenut, sanat ”heiluttivat syndikaatin jäsenkorttiaan” olivat tutun tuntuiset ja vain vahvistivat omaa näkemystäni. Olenhan jokunen vuosi kirjoittanut elokuvasta ja tästä merkittävästä historiallisesta tapahtumasta, jonka eräänlainen raportti tämä kirja on. Pohjimmiltaan kirjailija oli seikkailija ja pääsääntöisesti itseoppinut. Hän lähti Indokiinaan, jossa hän osallistui antikolonialistiseen sanomalehden toimittamiseen ja hänet vangittiin vuosiksi 1923-1924. Syynä vangitsemiseen oli Khmerien pyhien jäännösten varastaminen. Hän kirjoitti seikkailuistaan romaanin La Voie royale , joka ilmestyi 1930. Suuremman kuuluisuuden ranskankielisessä maailmassa hän saavutti vuonna 1933 julkaisemallaan teoksella La Condition humaine, joka on seikkailun värittämä romaani ja sen innoittajana olivat Kiinan vallankumoukselliset ja silla teoksella hän voitti Concourt-palkinnon. Kirjailija toimi voimakkaasti antifasistisia aatesuuntauksia vastaan ja vuosina 1936-1937 hän toimi Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten rinnalla. Hänen voimakas sitoutumisensa johti romaani L’Espoire kirjottamiseen ja se julkaistiin joulukuussa1937. Seuraavana vuonna hän valmisti aiheen ja kirjan pohjalta elokuvan L’Espoire, sierra de Teruel. Talvella 1944 hän liittyi ranskalaisten vastarintaliikkeeseen. Sodam jälkeen hån…

Suomalaisessa perinteessä Pihlaja on pyhä puu. Se on usein mukana erilaisissa symbolein ilmaistuissa tarkoituksissa. Näin on myös havaittavissa tässäkin runossa, jossa on puu, ja sen alle on veli haudattu. Siis pihlaja suojelee rakasta ja tärkeätä henkilöä. Lisäksi pihlaja kietoo juurinensa avulla veljen lujemmin menneiden valtakuntaa ja haluaa pitää hänet omanaan ja samalla virota elämään keväällä, siis eräänlaisena veljen uuden olemisen symbolina. Nyt kerrankin tämä vanha äijä tiesi tai luuli tietävänsä, mistä on kyse. Kirjoittaja on vuonna 1965 syntynyt Olli Heikkonen ja hänen esikoisteoksestaan Jakutian aurinko, joka ilmestyi Tammen kustantamana vuonna 2000. Samana vuonna hän sai Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinnon. Olli Heikkonen ei ole mikään runsaasti runoa suoltava skaldi, vaan hänen tuotantonsa on melko niukkaa, mutta sitä voimakkaammin vaikuttavaa. Ehkä juuri se on tehnyt minuunkin vaikutuksen. Vuonna 2017 Heikkonen sai Einari Vuorela -runopalkinnon, joka on todella hieno tunnustus kohtuullisen niukan tuotannon omaavalle runoilijalle.

Arvoisa Visaisäntä, Tämän viikon lainaus on mielenkiintoinen valinta, joka palauttaa minut noin 15-vuotiaan tasolle tai ainakin tuo ikäkauden vaiheisiin. Olin näet kuullut tai ainakin jotain kuullut, että oli eräs ranskalainen runoilija, joka on aivan hurja, kirjoitta mielenkiintoisia runoja, jotka repäisevät maailmani. Soin tietooni, että ruot oli käännetty suomeksi ja niin sitten vaan lukemaan. Pettymys oli suuri, sillä runot eivät olleet mitenkään erilaisia tai räjähtäviä. Mutta seuraukset olivat pitkälle kantavia. Päätin näet opetella kielen, jotta voisi lukea runoja alkukielisin. Tuota kieltä ei koulussa opetettu. Niin myöhemmin tuon vieraan kielen taito pelasti minut kielettömyydeltä, kun infarktissa meni äidinkielen puhuminen. Runot, eli Charles Baudelairen Pahan kukkia, oli suomentanut Yrjö Kaijärvi (1896 – 1971) ja näin hän teki suuren palveluksen minulle. Kun tutustuin vähän hänen oman runouteensa, niin huomasi sen olevan melkoisen konventionaalista ja pliisua, kuten tämäkin sitaatti osoittaa. Runo Joulu, on Kaijärven vuonna 1959, Otavan kustantamana ilmestyneestä runokokoelmasta Kaikki on toisin (runoja). Näin olen elävä, toistaiseksi, todiste siitä, että joskus tyytymättömyys saa aikaan voimakkaan reaktion, joka on suureksi hyväksi niin henkiselle kuin sivistyksellisellekin hyvinvoinnille.

Arvoisa visaisäntä, nyt meni kisa mielenkiintoiseksi, kun kohteeksi osui maamme merkittävin runoilija, joka käytti kuitenkin runoissaan sitä toista kotimaista. Hän on varmaan myös kansainvälisesti tunnetuin runoilijamme. Kun pieneen harrastusteni piiriin kuuluu myös Wikipedian erikielisten ja samaa asiaa käsittelevien artikkeleiden lukeminen, niin tämä runoilijamme on päässyt osaksi 30 eri kielialueen wiki-kulttuuria. Hyvinkin erikoisilla kielillä, ns. suurten kielten lisäksi, on artikkeleilla kohteesta kirjoitettu. Mainitaan esimerkkeinä baski, arabia, etelä Azerbaidžan, katalaani, länsi mari, malaji, oksitaania, zazaki jne. Kuitenkin lähteet mainitsevat, että runoilijan hengentuotteita olisi Suomen itsenäisyyden aikana käännetty yli 40 eri kielelle. Jostain kumman syystä ruotsalaiset ovat pääsääntöisesti omineen kirjailijan omakseen, tosin myöntävät hänen olevan finlandssvensk poet. Tätä asennetta kuvaa hyvin myös ruotsinkielinen wikiartikkeli, joka on todella lähes täydellinen kertomus kirjailijasta, hänen elämästään ja tuotannostaan. On mahdollista, että runoilijan suomen taito oli kohtalaisen heikko, mutta ruotsiksi hän kirjoitti runonsa ja koulussa oli opittu niin venäjä kuin saksakin. Usein hänet mainitaan ensimmäiseksi modernistisen suunnan runoilijaksi Suomessa, mutta hänet tosi luetaan myös ensimmäisten modernistien joukkoon myös Ruotsissa. Hänen runoudessaan on voimakkaita vaikutuksia ranskalaisesta symbolismista, saksalaisesta expressionismista sekä venäläisestä futurismista. Yhdessä Hagas Olssonin kanssa runoilijamme toi taiteeseen oalta osaltaan käsityksen ”nya arten”. Hänen tuotantonsa on varsi rajattu, joka tietenkin johtuu varhaisesta, vuonna 1923 tapahtuneesta kuolemasta. Pitkään…

Arvoisa Visaisäntä, olipa jälleen kinkkinen tehtävä. Piti yrittää tietää, saada vihjeistä johdatusta, etsiä ja hikoilla tuskasta ja samalla onnesta. Se onni tuli lopulta kun tehtävä ratkaistiin. Onneksi nykyisin ison kirkon kirjasto on sunnuntaisi avoinna omatoimikäyttäjälle. En niin hienosti kuin meidän oma kyläkirjastomme, jossa ei ole kuin käyttäjiä iltaisin ja viikonloppuisin. Vaan ei ole kyläkirjastossa runokirjojakaan. Vihjeet luin huolella, sillä jos runoilija on tehnyt varsinaisen läpimurtonsa 1980-luvun alussa, niin hän on varmasti ollut tuolloin jo jonkin verran yli 20 vuotias. Ja kuollut maaliskuussa ei niin kauan sitten, eli sekin on lähtökohta. Teksti kertoi lähes selvästi sen, että runoilija on elänyt kaupunkiympäristössä ja peräisin näin täkäläiseltä ja helsinkiläiseltä kielialueella, josta kertoo sanan mä käyttö jopa neljä kertaa melko lyhyessä runossa. Termi tulee tekstinkorjauksessa punaisella merkityksi ja virheelliseksi. Etenkin termit bummattiin, jonka tavallinen ei helsinkiläinen taapero kirjoittaisi työväen p-kirjaimella ei herrojen b:llä. Samoin tripissä, kyttiksellä, budjaa ovat juuri helsinkiläisen slangin tuotosta. Tosin runo ei ollut puhdasta slangia, eli osaaja ei ole vanhan polven Stadin Arska. Mutta mitä runoilija tarkoitta sanalla kikkasi säkeessä mä oli menettänyt kikkani ja kämppäni? Olen moisesta aivan äimän käkenä! Siis noin 50-luvulla syntynyt ja mahdollisesti helsinkiläinen runoilija, joka on kuollut hiljan helmikuussa, oli varmasti hakusessa. Syntyi poispudotusten leikki. Melleri…

Arvoisa Visaisäntä, ei ole itsetyytyväisempää ja omaan minäänsä uskovaa henkilöä, kuin on visan uuden tehtävän lukenut ja itsevarmasi kirjoittajan tunnistanut visailija! Riensin asiaa enempää tarkistamatta kertomaan veljenpoikani tyttärille juttua hienosta runoilijasta, jota kannattaa ehdottomasti kaikkien lukea ja vaikkapa ihan ulkoa oppia. Olin jo kirjoittanut muistiinkin tämän runon ja tietenkin innoissani pikkuneideille ( 8, 10 ja 12 v.) ääneen lukemaan. Kaikki kolme tunnistivat runoa ja ilmoittivat, että heillä on jo se kirja, jossa tuo runoa on. Pyysin hakemaan kirjan, jotta voidaan enemmänkin lukea ja keskustella. Näppärin tytöistä, siis Norppa, lähti hakemaan ja takaisin tultuaan aiheutti isosedälle vähintään uuden aivohalvauksen. Kirjan kannessa luki että Laura Ruohonen, ALLAKKA PULLAKKA, loruja lyyrisille lapsille, Erika Kovanen. Julistin kaikkitietävästi, että nyt neiti Noppa erehtyy, kirjan ja runo ovat ihan toisin hienon riimittelijän tuotantoa. Kyllä se siellä vaan on, totesivat neidit. Ja toden totta, siellä se MAHTIMUMMELI MÄÄRÄÄ –runo todellakin oli. Minä väärässä ja nuoret neidit olivat oikeassa. Sitten me luimme yhdessä ne kaikki muutkin runot ja lopuksi vielä lainasi kirjan kotilukemiseksi. Näin joutui suuri ja mahtava kirjallisuudentuntija taipumaan neitosten tahtoon.

Pitkää olen joutunut kirjaviisaassa toteamaan, että en tiedä, ei ole edes aavistusta. Siis kirjoittajasta, jolta katkelma on. Nyt kuitenkin osio oikea kohdalle. Kuten tekstissä totea, niin ei kovin suuresti kotimainen nykyproosa kiinnosta´, joskaan ei kovin ulkomainenkaan. Mutta antaa vastaukseni puhua. Tosin tuon viikon perustelupalkinto tuli osakseni. Joskaan en tiedä mitä olen voittanut! Arvoisa Visaisäntä Vihoinkin kolahti! Olen täysin osaamaton kotoimaisen ns. kertovan kirjallisuuden tuntemisessa. Mieluimmin luen 800 sivua SAK:n historiaa kuin jonkun melkein huumoripitoisen ns. kertomakirjallisuuden 150 sivuisen teoksen. Se onneksi on vain minun omakohtainen rajoittuneisuuteni, joka näin pääsee kukoistamaan. Ranskalaisilla on Pléiade kirjastonsa (Bibliothèque de la Pléiade), johon ei Nobelin kirjallisuuden palkinto suo pääsyä. Nämä lähes 2000 sivua laajat niteet ovat ranskankielisen kirjallisuuden huippua, mutta kyllä sinne jotkut vieraskieliset käännöksinä pääsevät. Kirjaston alkoi ilmestyvä vuonna 1931 ja jatkuu edelleenkin. Niteitä on ilmestynyt noin 700 nimikettä. Meillä Suomessa Jarl Hellemann perusti vuonna 195 Tammen Keltaisen kirjaston, jossa ilmestyy vain maailman huippua olevaa kirjallisuutta käännettynä. Listassa on ainakin noin 30 Nobel-palkittua. Useiden teokset ovat ilmestyneet sarjassa jo ennen palkintoa. Haettuun kirjailijaan tutustuin juuri Keltaisen kirjaston kautta, ilmestyihän Jorma Kaparin kääntämä Pieni yhdentekeviä väärinkäsityksiä vuonna 1989. Alkuteos oli ilmestynyt vähän aiemmin vuonna 1985. Tammen keltaisessa kirjasto on julkaistu jopa 5 kirjailijan teosta,…

Osallistuin pitkästä aikaa Demari-lehden kirjavisaan. Tässä esitykseni visaisännälle, joka kirjoittaa aina vastausten kokonaisuudesta. ”Aivoverenkierron häiriö on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että se kohtelee lähes kaikkia kohteitaan hyvin eri tavoin. Joku menettää äidinkielensä kun kolmas puhekeskus menee toimintakyvyttömäksi ja joku toinen muistinsa joku osa, puhekyky menee osittain tai jopa kokonaan, menettää liikuntakyvystään kaiken tai osan jne. Mutta usein luonto on armahtavainen, sillä vielä vanhuudessakin aivot etsivät uusia mahdollisuuksia löytää uusia reittejä vikakohdan kiertämiseksi. Näin kokemusta omaavana totean. Nyt kyseessä olevalla ruotsalaisella psykologilla oli aivoverenkierron häiriö vuonna 1990 ja se vaikeutti hänen itseilmaisuaan puheen avulla. Joskaan se ei estänyt hänen runotuotantoaan, joka kruunattiin Nobelin kirjallisuuspalkinnolla vuonna 2011. Kyseessä on siis ruotsalainen nobelisti Tomas Tranströmer, jonka kootuissa teoksissa tuo runo Mustia maisemakortteja esiintyy, Tammen julkaiseman Keltaisen kirjaston niteessä Kootut teokset 1954 – 2004, runot on suomentanut Caj Westerberg. Teos ilmestyi vuonna 2011, ja pitää tuota runoaan sivulla 309. Erityisen säväyttävä henkilökohtaisella tasolla on tietenkin tämän runon toinen osa:” ”Kesken elämän kuolema käy ottamassa ihmisestä mitat. Vierailu unohtuu, ja elämä jatkuu. Mutta puku ommellaan hiljaisuudessa”. ps. 26. maaliskuuta runoilijamme jätti taakseen maallisen vaelluksenssa. Otamme osaa omaisten suruun.

Osallistuin muutama viikko sitten Demari-lehden perinteiseen kirja-visaan, joka taasen alkoi. Ohessa vastaukseni kirjaan, ja sitä siteerattiin ihan ensimmäiseksi kisaan tulleiden vastausten joukosta. Arvoisa Visaisäntä, Jos vuodesta 1968 jotain muistan, niin ne ovat kaksi asiaa. Ensimmäinen on tietty Pariisin opiskelijamellakat, joissa opiskelutoverini yrittivät parempaa maailmaa. Ja osittain jopa onnistuivatkin siinä. Itse on uskaltanut arkailijana lähteä mukaan, vaan katselin riittävän etäältä. Mutta se oli uskomatonta ja se varmasti kypsytti näkemykseni vasemmistolaisuudesta. Toinen oli elokuva, jonka syksyllä katsoin. Yhteiskunta tietenkin oli tasaantunut, mutta kuitenkin pinnan alla kävi kone vielä melkoisella värinällä. Se elokuva oli Pier Paolo Pasolinin ohjaama ja kirjoittama Teorema. Siinä huomattavasti hienotunteisemmin, kuin kevään tapahtumissa, esitettiin yhteiskuntaa muuttavat voimat. Olin jo kotisuomessa innokas elokuvakerholainen ja siksi elokuvat kiinnostivat. Jossain yhteydessä oli onnistunut näkemään Pasolinin Matteuksen evankeliumin, joka oli järisyttävä kokemus. Tosin taisi olla senkin näkeminen Pariisissa, en kuitenkaan ole varma. Ja ainakin Kuningas Oidipuksen näin opiskeluaikanani Pariisissa. Yksinkertaisesti sähkeen, ah – tuo aika entinen ei koskaan enää palaa, saapumisen jälkeen tulee myös itse vieras. Hän on eräänlainen jumalallinen rakkauden lähettiläs. Kukaan ei häntä tunne ja toisaalta jokainen tuntee hänet. Vieraan kohteena on rikas milanolainen teollisuusjohtajan perhe, siis ylempää keskiluokkaa. Perheessä oleskelunsa aikana vieras solmii seksisuhteen kaikkiin perheenjäseniin, isään, äitiin, poikaa, tyttäreen…

Arvoisa Visaisäntä, joskus 7-luvun alkuvuosina, silloin kun vielä kirjoittelin Suomen Sosialidemokraattiin juttuja Brysselistä, ostin erään kerran pääsiäislukemiseksi Boris Vianin kirjan L’Automne à Pèkin. Tosin kirja ei kertonut mitään Pekingistä tai sen keväästä. Toisekseen meillä kaikilla on kirjoja, jotka luemme ahmien ja jopa useaan kerran vuosin kuluessa. On niitäkin, jotka luemme pakolla koska se mukaa pitää lukea. Tämän viikon kisakysymyksen kirja on juuri opuksia, joita ei ole kunnolla jaksanut lukea edes kerran loppuun. saati tarttua siihen toisen kerran. On tietysti hienoa, että kirjailijalle on ehdotettu Nobelin palkintoa, mutta varmasti ehdotukset ovat tehdyt huumorin säestyksellä. En voisi millään kuvitella häntä Nobel-palkittuna. Yksinkertaisesti hänen kirjansa eivät ole iskeneet minuun ja tämän hankin ympäristön sosiaalisten paineiden takia, sillä pitäähän se lukea, jos haluaa olla ajan tasalla. Yksinkertaisesti kyseessä on Sofi Oksasen kirjan Stalinin lehmät ja lainaus sivulta 115. Tosin juuri tästä kirjasta joku on todennut, että siinä se kerrota Stalinista eikä Lehmistä. Ja varsinkin yksi ainoa sana sai minut teosta selaillessani todellisen kiukun valtaan. Isukki on Oksalle kuin pakkopullaa, jokaisella sivulla useasti ja aina yhtä ärsyttävän. Ehkäpä yksikin sana ja sen käyttö voi aiheuttaa todellisen negatiivisten tunteiden vyöryn.