Ossin Blogi

G  Gösta Ågren Tämä Elämä Detta live, suom. Risto Hannula WSOY, Helsinki, 2001, 134 sivua Harvoin näin ulkoisesti vaatimaton ja vähäinen kirja antaa todella runsaasti ajattelemisen aihetta ja herättää todella syvällisiä mietteitä. Mukaani tarttui lähes vahingossa isolta kirkolta ja se vakituisesta kirjakaupastani tämäkin ohut ja vaatimattoman näköinen kirja. Olin joskus kuullut kirjoittajasta mainittava, mutta en ole aiemmin lukenut hänen tuotannostaan ainuttakaan kirjaa. Olihan hän tietysti tuttu, kun tarkemmin tutustuin, sillä hän voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1988 teoksellaan Jär / Tääl, jota tosin en ole vielä ainakaan toistaiseksi ehtinyt lukemaan. Tämän kirjan kautta me tietämättömät pääsemme perehtymään Ågrenin menneisyyteen, sillä sen eräs avoin on kieli. Ågren on syntynyt Uusikaarlepyynsä 1935 ja omaksunut niin oman murteensa kuin suomessa puhutun ruotsin, niin että muut kielet olivat melkein kadoksissa, kun hän saapui aikuistumisen kynnyksellä Helsinkiin. Nopeasti hän kuitenkin opetteli niin suomen kuin englannin, saksan ja ranskan. Tämä Ågrenin aikuistumisriitti alkoi vuonna 1954, kun maamme oli pääsyt eroon niin sotakorvauksista kuin olympian kisoistakin. Mielenkiintoisesti hän kertoo menetelmänsä kielten oppimiseksi, mutta ei kaikilla ole yhtä helppoa ja vaivaton, joten menetelmään kannattaa perehtyä. Vähäisten perusopintojensa jälkeen on seurannut melkoisen kovaa tekemistä ja hän väittelikin Tukholman yliopistossa filosofian tohtoriksi vuonna 1951 aiheen Dan Anderssonin elämä ja runous 1916 –…

Matti Klinge Tuhoutuiko Rooma? Päiväkirjastani 1012 – 2013 Siltala, Helsinki, 2013, 268 sivua Nyt on jo mennyt kolmas päiväkirja, ja aina vaan tuntuu professori Klinge tuoreelta ja todella lukemisen arvoiselta. Minä vaan niin nautin hänen tekstistä sekä tietämyksen todella laajasta skaalasta. Heti kohoaa mieleen professori Klingen toteamukset kielen käytöstä ja eritoten suomen kielen käytöstä. Hän voihkii, ihan kuten minäkin, keskinkertaisen amerikan kielen käytöstä, joka on Suomessa etenkin tietenkin tekijöiden ajatusten ilmaisuun. On todella naurettavaa, kun suomalainen tieteilijä puhuu tönkköamerikkaa, onneksi ei sentään Ahti Karjalaisen tankeroenglantia. Hän tietää, että kaikki kuuntelijat osaavat paremmin suomea, mutta omaa tärkeyttään ja erinomaisuuttaan korostaen hän puhuu amerikaksi. Tosin on minullakin pieneltä osin oma lehmä ojassa. Olen näet itse tehnyt valinnan, vaikka kieli onkin vieras, niin varmasti professori Klinge sen hyväksyisi. Käytän autossani auton omaa navigaattoria, joka varoittaa ylinopeudesta ja ohjaa kartan näyttämään kohteeseen. Se toimi aiemmin suomeksi, mutta en tykännyt suomenkielisestä ohjeistuksesta ”aja ylinopeudella” se tiukasti totesi. Vaihdoin ranskankieliseen ja nyt vieno naisääni toteaa ”Vous depassez vitesse la limite autorisée.” Miten paljon miellyttävämpää on kuin teititellään sinuttelun sijasta. Muutkin ohjeet annetaan ranskaksi aina monikoin toisessa persoonassa, joka on siis ns. teitittelymuoto. Oikeastaan professori Klingen tämäkin teos on täynnä hienoa ja sivistynyttä suomea ja siitä nautin,…

Matti Klinge Onko omaisuus varkautta? Päiväkirjastani 2008 – 2009 Siltala, Helsinki 2009, 328 sivua Tämän jo perinteiseksi muodostuneen päiväkirjan ehkä mielenkiintoisinta antia ovat risteilymatka jokilaivalla Moskovasta Astrakaaniin sekä juuri kirjoittamisen aikoihin äkisti yllättänyt voimakas taantuma, joka muodostui todella pitkäaikaiseksi lamaksi. Jokilaivaristeily Volgalla kestää yli kaksi viikkoa, sillä onhan matkaakin tehtävä useita tuhansia kilometrejä, ja kyseessä on hidastempoinen ja usein yli yön pysähdyksissä oleva risteily, niin viivähdys on ymmärrettävä tai oikeastaan jopa ihan välttämätön. Kun siihen liittyy useita pysähdyksiä jokivarren kaupungeissa, joissa tutustutaan oleellisiin kohteisiin ja kun Klinge on kyseessä, niin kohteet ovat ei tavalliselle turistille tyypillisiä. Kun omakehu on sitä parasta kehua, niin tulee eittämättä tämän kirjan lukemisessa mieleeni sana sivistys. Eräs ystäväni yöpyi hiljattain luonani ja hän totesi ennen nukkumaan menoaan, tämä tapahtui työhuoneessani, jossa hän joutui nukkumaan, että täällä tuntee olevansa sivistyneessä kodissa. Juuri syvä sydämen sivistys tulee esiin myös Tässä professori Klingen kirjassa. Hän on nähnyt todella paljon vaivaa etukäteen matkalle lähtiessään. Hän on etsinyt runsaasti mitä erilaisinta historiallista ja sivistyksellistä ja kulttuurista tietoa eri matkanvarren kaupungeista. Juuri hän tyyliin pitkä ja hidastempoinen matka on omiaan. Hän saattaa tuoda esille ajatuksiaan ko. kaupungeista. Tuon pitkän, niin ajallisesti kuin maantieteellisestikin, matkan aikana professori Klinge ui kuin sampi Volgassa,…

Matti Klinge Niin siinä kävi Päiväkirjastani 2017 – 2018 Siltala, Helsinki, 2018, 251 sivua Taas tuli lainattua ison kirkon kirjastosta Klingen teoksia. Jotenkin tuntui siltä, että jokin oli muuttunut, olisiko muuttuja Klinge vaiko ihan vaan minä itse. Tämä kysymys tuli eteeni ihan heti ensimmäisten sivujen lukemisen yhteydessä. Kun jatkoin lukemistani, niin kyllä vain, se olin minä, joka oli muuttunut ja en saanut aluksi yhteyttä Klingen tyyliin ja tapaan kirjoittaa. Asia korjaantui melkoisen nopeasti ja saatoin jatkaa nautiskeluani ja tämä tapahtui melkoisessa yhteisymmärryksessä Matti Klingen kanssa. Kyseessä on siis toiseksi uusin Klingen päiväkirjamerkintöjen julkaiseminen ja sen järjestyksessään jo kahdeskymmenes. Uusin eli 21. nide on nimeltään Canicula. Koska Klinge on edelleenkin Klinge, niin häntä ei tarvitse esitellä eikä myöskään hänen merkintöjensä keskeistä sisältöä. Kirjoittajahan on tunnettu kriittisestä ja arvostelevasta asenteestaan meidän suomalaisten kielitaidon yksipuolisuuteen. Lisäksi vähäisen kielitaidon suuntautuminen eräänlaiseen bastardi amerikkaan, jota on oikeasti minunkin tuskallista kuunnella. Varsinkin kun suomalainen henkilö, yleensä jonkinmoinen tieteentekijä, käyttää sitä puhuessaan täysin suomenkieliselle yleisölle. Tästä asiasta on valitettavasti useita omakohtaisia kokemuksia. Laaja ja monipuolinen kielitaito on Klingen mielestä tarpeellinen jokaiselle, mutta eritoten tieteentekijöille. Ilman usean vieraan kielen taitoa tutkimuksesta puuttuu laajempi ulottuvuus ja näkökulma yksinkertaistuu. Ehkäpä joku oleellinen tietokin jää uupumaan. Mielenkiintoista tekstiä Klinge tuo esille…

Tarja Lappalainen Fra finske skoger til Ishavet, Ruijafinnenes historie og fortellinger Ruijansuomalaisten elämää – historiaa ja tarinoita Jäämeren rannoilta Norjaksi kääntänyt / Oversatt til norsk av Tellervo Laine Siirtolaisinstituutti Institute for Migrants, Hämeenlinna, 2011, 304 sivua / sider Valitettavan harvoin on meillä mahdollisuus lukea norjankielistä kirjallisuutta. Minua sellainen on kohdannut ja olen nauttinut suuresti kirjan norjankielisestä tekstistä kuin myös kuvituksesta. Kirjoittaja Tarja Lappalainen on tehnyt merkittävän työn kootessaan kirjan aineiston ja saattaessaan sen painokuntoon. Myös kirjan kuvitus on todella erinomainen ja kuvaa todella hyvin tekstin etenemistä. Tekijä on paneutunut harvinaisella intensiteetillä juuri kuvitukseen. Muuttoliike Suomesta Norjan Ruijaan on erityisesti paremman elämän hakemista. Yleensä syy on juuri oman kotiseudulla elämisen niukkuus ja suorastaan nälkä. Näin Ruijakin on saanut osansa Suomesta tulleista elintasopakolaisista, sillä Ruija tarjosi työtä ja sen myötä elämisen edellytykset. Suomalaisethan ovat lähteneet milloin Amerikkaan ja Kanadaan, milloin Australiaan, Neuvosto-Venäjälle, Ruotsiin ja tietenkin Norjan Ruijaan. Lähes aina on ollut syynä toive paremmasta elämästä ja jopa liikkeelle on pannut suoranainen nälkä. Erityisen merkittävä muuttoliike Ruijaan tapahtui suurten nälkävuosien aikana 1867 – 1868, jolloin noin 8 prosenttia suomen silloisesta väestöstä kuoli nälkään tai kulkutauteihin, jotka olivat osa nälän mukana tulleita vitsauksia. Tämä muuttoliike ja sen syyt tulevat hyvin esille kirjan teksteissä. Kuvat…

Arvo (Poika) TuominenMyrskyn aikaaTammi, Helsinki 1970, 226 sivua Olen tavoilleni uskollisena vieraillut jälleen suosikkikirjakaupassa. Ei se ihan perinteinen kirjakauppa ole, mutta valikoima on mielenkiintoinen ja todella monisävyinen ja runsas. Kirjakauppani on siis ison kirkon kierrätyskeskus, jossa kaikki kirjat maksavat 50sentiä kappale ja joskus on alennusmyynti, kuten oikeassa kirjakaupassakin ja silloin hinta on 20 senttiä kirjalta. Menneen viikon lämpimillä suoritin taas valtinoja ja päädyin joukkoon kirjoja, niistä kaksi oli Arvo Poika Tuomisen kirjoittamia. Kyseessä olivat 1970 julkaistu Myrskyn aikaa ja samana vuonna julkaistu Myrskyn mentyä. Molemmissa on vielä tekijän omistuskirjoitukset, vaan ei valitettavasti minulle. Karkeasti arvioiden 150 sivun verran Tuominen käsittelee Stalinin Venäjää, jota Neuvostoliitoksi on kutsuttu, ja sen suhdetta Suomeen ja Venäjälle menneisiin suomalisiin ennen Talvisotaa ja jatkosodankin aikana. Tämän osuuden viimeinen kulu on nimeltään Mannerheimin ”maanpetos”. Loppu kirjasta käsittelee Stalinia Lenin perinnön vaalijana ja heidän merkittäviä erojaan. Kirjan lukeminen tulee oikeastaan todella hyvään rakoon, sillä ystäväni on juuri saanut valmiiksi kirjan, joka käsittelee Kuolan niemimaan suomalaisia ja heidän kohtaloon, eli ”Stalinin tappamat”. Tapahtumia Moskovassa seurannut ja sieltä onneksi ajoissa Tukholmaan pelastunut Tuominen arvelee kirjassaan Stalinin tappamien lukumääräksi 20 miljoonaa. Tässä valossa herra Hitler vaikuttaa kiltiltä kuoropojalta, joka ei onnistunut saamaan hengiltä kuin murto-osa tuosta Stalinin ennätyksestä. Ja voimme vain…

Teemu Keskisarja Tolvajärven jälkeen Suurtaistelun ihmisten tarina Siltala, Helsinki, 2014, 303 sivua ISBN 978-952-243-253-253-9 Minulla on varmasti oma ja melko suuri ongelma joidenkin kirjojen lukemisessa? En pystynyt lukemaan tätä kirjaa kuin muutaman kymmenen sivua. Sitten tuli stoppi, kun kirjassa ryhdyttiin kuvaamaan talvisosan taisteluja. Sen muutaman kymmenen sivua kestin, kun oli puhe ihan yleisellä tasolla. Kun en vaan pystynyt lukemaan etempää. Jotenkin olen pystynyt analysoimaan itseäni ja saanut näkemyksen mistä moinen henkilökohtainen ongelma on peräisin. Ymmärrän itsestään selvästi, että sotaa käsittelevässä kirjassa puhutaan taisteluista. Kun nyt on kyseessä kirja, jossa katsotaan ihmisten historiaa, eli mennään taistelussa syvälle yksilöiden kohtaloihin. Toisaalta pystyn lukeman jopa sisällissotaan käsitteleviä teoksia ja tietenkin vaikka satavuotisen sodan tapahtumia ja kaikkea niihin liittyvää, olen jopa kirjoittanutkin tieteellistä tekstiä juuri satavuotisesta sodasta. Mutta Suomen viimeisimmät sodat ovat minulle ylipääsemätön paikka. Ongelma lienee geeneissä, jota isäni kautta ovat osa minua. Kun isäni vähää enne 18 vuotispäiväänsä keväällä 1943 sai kutsun sotaan, niin tietenkin lähti. Tuo seitsemän vanhemman sisaren hemmottelema kakara joutui kokemaan Kannaksen tulimyrskyt ja kaiken helvetillisen. Kun sota karjalassa syksyllä 1944 päättyi, niin isäni sai siirron osallistumaan Lapin sotaan. No, soti hän senkin sodan ja keväällä 1945 piti tapahtua kotiuttamisen. Vai ei se niin mennyt, joku näet huomasi, että…

Teemu Keskisarja Suomen ainoa sarjamurhaaja: Juhani Adaminpojan rikos ja rangaistus Jyväskylä: Atena, 2008. 280 sivua ISBN 978-951-796-538-5. Keskisarja teemalla jatketaan. Ja mikäs on jatkamisessa, kun kirjat ovat hienoa työtä ja niitä lukee enemmän kuin innostuneesti. Tämäkin kirja on tuttua Teemu Keskisarjan super laatua, niin jakamansa tietomäärän kuin hyvän kielenkäytönkin suhteen. Erityisesti haluan korostaa kahden pääluvun alkuun lainatut Jaakko Jutenin runotekstit, oikeastaan kyse on eräänlaisesta suuremmasta runomuotoon kirjoitetusta tekstistä. Tämän hattulalaisen suurmiehen teksti sopii hyvin tähän yhteyteen, kun aihe liittyy keskeisesti Eteläisen-Hämeen tapahtumiin 1800-luvun keskivaiheilla. Kirja koostuu alkusanojen jälkeen neljästä luvusta: 1) jossa käydään henkilön taustaa ja olemista ennen keskeistä tapahtumaa, 2) nyt tehdään selvää kahdestatoista murhasta, jotka tapahtuivat todella lyhyen ajan sisällä ja kuitenkin melko eri puolilla eteläistä Suomea, 3) käsitellään oikeusjärjestelmää ja varsinkin sen suomalaista versiota, joskin haetaan vertauskohtia muistakin maista, 4) selvitellään syitä suomalaiseen rikollisuuteen ja varsinkin henkirikosten määrään ja laatuun. Pääsääntöisesti en ole mitenkään erityisesti mielistynyt rikos- tai sotakirjallisuuteen. Ne eivät vain innosta omaa ajatteluani. Kuitenkin Teemu Keskisarjan teksti on niin innostavaa ja upeata, että hänen teoksiaan lukee mielellään. Kun lisäksi hänen historian kirjoituksena perustuu mikrohistorialliseen paradigmaan, jota hän vielä voimakkaasti suuntaa kohden annallistien mentaalihistoriallista tutkimustapaa, niin kaikki on kohdallaan ja minäkin pystyn ja jaksan hänen teoksiaan…

Teemu Keskisarja Kirves: Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus Siltala, Helsinki, 2015, 181 sivua ISBN: 978-952-234-324-6 Kesä ja Keskisarja, joista viimemainitun kanssa vietän aikaa todella mielelläni. Peräkkäin jo kolmas teos hänen kynästään. Pieni on kirja, muihin hänen kirjoihinsa verrattuna, mutta ei mitenkään vähäinen tai edes välityöltä vaikuttava. Jos pitää sijoittaa nyt käsiteltävä teos johonkin historiantutkimuksen kategoriaan, niin ehdottomasti kyseessä on Italiasta lähtöisin olevan mikrohistoriallinen koulukunta, joka perustuu ranskalaiseen annalistiseen koulukuntaan ja sen periaatteisiin ja tutkimusmalleihin, tätä pitäisi varmaankin kutsua tieteelliseksi paradigmaksi. Mikrohistoriallinen tutkimus on pääsääntöisesti ja erinomaisesti kiinnostunut erilaisista tavanomaisesta poikkeavista yksilöistä ja joskus vastaavista tapahtumistakin. Kuitenkin pääsääntöisesti kohteena ovat yksilöt, siis melko tavalliset ihmiset. Onhan Keskisarja eräässä TV-ohjelmassa todennut, että: ”Mä tykkään risaisista, rosoisista sankareista, jotka ei ole kiiltokuvia”. Tämä näkyy hienosti tämänkin teoksen aiheen valinnasta. Tutkimuksen ja tämän teoksen, raportin, kohteena on tavallinen vuonna 1910 syntynyt suomalainen ja hämäläinen mies. Oikeastaan on jo sodan kokenut ja sitten ajautunut osaisuusrikoksiin lähinnä yhteiskuntaa vahingoittavalla tavalla. Ammatiltaan kohdehenkilö on koristemaalari, joka sai työitä itseltään Akseli Gallen-Kallelalta, ja se on jo paljon se! Toivo Harald Koljonen on oikeastaan nykyisten termien mukaisesti väliinputoaja, kolmannen luokan kansalainen, jolle ei kovin montaa nallekarkkia syntymän myöstä jaettu. Eloisasti Keskisarja toteaakin puhuessaan eräästä aikaisemmasta tapauksesta, että kaveri…

Laurent Binet Kuka murhasi Roland Barthesin La Septième Fonction du Langage suomennos Lotta Toivanen Gummerus 1981, Jyväskylä, 389 sivua ISBN 9789512403370 Kun tämä on niitä bittiavaruuteen kadonneita kirjoituksia, joista en ollut säilyttänyt itselläni jälkeäkään. Nyt kuitenkin on uutta tietoa ja näkemystä, aikaa kun on kulunut, niin se ehkä parantaa laatua, joskin sitä suuresti uskallan epäillä. Ensin olin kritikoimassa kirjan nimeä. Miten kustansa, joka tekee nimipäätökset, eikä suinkaan kääntäjä, on päätynyt niin kovasti Mika Waltarilta omattuun nimimuotoon? Onko kyse vain suomalaisen yleisön houkuttelusta tutulla teemoituksella? Kysymyksiä kuitenkin moinen valinta herätti. Sitten kun tilasin Amazon.fr -netistä saman teoksen ranskankielisenä, niin johan tuli yllätys. Kyseessä oli teoksen ensimmäinen painos ja perinteisessä Grasset-kustantamon romaanikannet. Kuitenkin oli myös kansapaperit ja kirja oli todella käyttäytymätön, siis kuin uusi kaikkine nisineen. Kansipaperissa, ei siis itse teoksen kannessa, oli tietenkin ranskankielinen nimi La septième fonction du langage, mutta kansipaperilla oli myös teksti Qui a tué Roland Barhes? Eli kyseessä oli sama teksti ranskaksi kuin kirjan nimeksi on valittu suomalaiseen painokseen. Se siitä nimen kritiikistä! Ranskankielisen kirjan tilasin kuitenkin tarkistaakseni eräitä yksityiskohtia ja niiden kääntämistä. Nyt tapahtui juuri kuten oli olettanutkin. Ensinnäkin tämän kirjan kääntäminen on todella haasteellista ja todella vaativaa tekemistä. Kyse on tietenkin niin miehisestä alasta kuin…