Kapinalliset fasistit ottavat kylän hallintaansa

Osallistuin Turussa 11.4.2014 Turun yliopiston kulttuurihistorian laitoksen järjestämään seminaariin, jonka aiheen olen otsikkoon laittanut. Ohjelma oli todella monipuolinen ja antoisa, nautin paivasta syntisen paljon.

Tietenkin kirjoitin kuulemastani ja uutta oppimastani muutaman sivun ja julkaisen erikseen jokaisen kirjoittamani jutun. Tässä ensimmäinen eli Professori Jukka Kekkosen esitelmä.

Jukka Kekkonen: Espanjan sisällissodan väkivalta ja rankaisutoimet vertailevasta näkö-kulmasta

Harvoin saa olla läsnä yhtä innostuneella luennolla, kuin oli professori Jukka Kekkosen luento. Syynä oli tietenkin aiheen ajankohtaisuus luennoitsijalle, jolta on tulossa, ensiksi suomeksi ja myöhemmin englanniksi ja espanjaksi, juuri Espanjan sisällissotaa käsittelevä teos, joka käyttää hyväkseen komparatiivista oikeushistoriallista tutkimustapaa. Tietenkin, kuin itsestään selvästi suomalaisella tutkijana keskeisenä vertailumateriaalina toimii Suomen sisällissota vuodelta 1918.

Yleisesti tiedetään, että komparatiivisen tutkimusmenetelmän tieteellisenä kehittäjän pidetään tanskalaista Rasmus Raskia, joka vuonna 1815 toteutti menetelmään eurooppalaisten kielten tutkimisen puitteissa. Myös saksalainen Franz Bopp kuuluu ensimmäisiin menetelmän käyttäjiin, sillä hän laajensi tutkimusta myös sanskritin kielen alueelle. Tästä voidaan katsoa sekä sanastollisen että kieliopillisen vertailevan kielentutkimuksen lähteneen. Suomalaiset ovat erityisen onnistuneesti soveltaneet komparatiivista tutkimusotetta suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukseen.

Tämän jälkeen menetelmää on sovellettu eri tieteissä, myös historiatieteissä. Ranskalainen annalistihistorioitsija Marc Bloch (1886 – 1944) piti vertailevan tutkimuksen tärkeimpänä tehtävänä sen tutkijan omaa mieltä ja näkemyksiä puhdistavaa vaikutusta. Vertailussa kun yleensä tulevat ilmi erilaiset tutkijan omasta kulttuurista ja ajasta juontuvat, mutta tehtävän tutkimuksen kannalta väärät ajattelutavat, jotka ovat alati uhkana historiantutkimuksessa, ja etenkin sen objektivisuudelle.

Blochin mukaa on historiantutkimuksen kannalta järkevää ja hyödyllistä tarkastella jotain määrätty sosiaalista ilmiötä laajemmin ja eri ympäristöissä. Näin esimerkiksi feodalismi tulee esiin hyvin erilaisina ilmiöinä, ei paikoissa ja eri aikoina. Vain yhteen paikkaan ja aikaan tiukasti keskittyneet tutkimukset luulevat usein ilmiötä ainutkertaiseksi paikalle ja ajalle ominaiseksi erikoisuudeksi. On siis hyödyllistä perehtyä aiheeseen laajemminkin.
Yleensä historiantutkimuksessa on harrastettu jossain, joskin melko vähäisessä, määrin vertailevaa tutkimusta. Suomessa professori Heikki Ylikankaan teos Tie Tampereelle (1993) kuitenkin painotti selvästi vertailevaa menetelmää ja osoitti se edut. Ylikangas käytti valkoisten suorittaman Tampereen valtauksen väkivallantekojen ja vastaavien tarkastelussa vertailua eri si-sällissotien kanssa sekä yleensä hyökkääjän ja puolustajan tekojen ja toimintojen suhdetta toisiinsa sekä menetyksiä suhteessa muihin vastaavanlaisiin tapahtumiin.

Professori Kekkonen on ottanut uuden teoksensa lähtökohdaksi kysymyksen, miksi Suomen 1918 ja Espanjan 1936 – 1938 sisällissodat olivat poikkeuksellisen verisiä konfliktien uhrien lukumäärillä mitaten? Ja tietenkin kysymyksen miksi niin oli.

Tutkimus keskittyy pääsääntöisesti laillisuuden haaksirikkoihin, joita näissä kahdessa vertailun kohteena olevassa sisällissodassa oli enemmän kuin runsaasti. Esiin tulevat samalla oikeuden ja politiikan rajapinnat eli kysymys siitä mikä oikeus on politiikkaa ja mikä oikeutta ja milloin politiikka tekee oikeutta? Juuri näissä kysymyksissä Suomen ja Espanjan sisällissotien vertailu tulee varmasti tehokkaasti esiin ja kun siihen otetaan vertailua mm. Yhdysvaltain sisällissodasta, niin vertailu tulee rakentavasti mielenkiintoiseksi.
Antony Beaver käsittelee teoksessaan Taistelu Espanjasta merkittävästi niitä taustoja, jotka johtivat sisällissodan syttymiseen. Kuitenkin professori Kekkosen esityksestä tuli keskeisesti esille kolme mielenkiintoista seikkaa:

1. Poliittisen väkivallan kasvu, Asturian kapinan 10/1934 brutaali kukistaminen,

2. Mikään poliittisen projekti, vasemmistolainen, tasavaltalais/keskustalainen, tai fasistinen ei onnistunut saavuttamaan hegemonista asemaan tasavallan valtioalueelle.

3. Sotilaskapina 18/7. 1936, joka kohdistui lailliseen ja demokraattisesti muodostettua hallitusta vastaan. Kapina sai jotenkin ”epäluonnollisen” legitimaation, jolloin siitä tuli ristiretki kaaoksen ja anarkia torjumiseksi. Näin tasavallalle uskolliset espanjalaiset, jotka vastustivat ns. nationalistista kaappausta, joutuivat kapinallisiksi.

Noista kolmesta kohdasta voidaan tarkastella Suomenkin sisällissodasta puhuttaessa. Mikään ryhmittymä ei ollut saavuttanut ehdotonta hegemoniaa. Tosin vuoden 1916 vaaleissa vasemmisto oli saavuttanut eduskuntaenemmistön. Tosin tämä enemmistö kaatui oikeiston ja väliaikaisen hallituksen keskinäisiin suhmurointeihin.

Kuten professori Kekkonen totesi, niin Suomen ja Espanjan sisällissodat ovat olleet erityisen raakoja ja verisiä. Siitä hän aikoo juuri oikeushistoriallisella vertailevalla tutkimuksellaan tarkastella. Keskeisenä ongelmana ovat tietenkin sisällissotien uhrit, joko taisteluissa tai sitten jälkiselvittelyissä menetetyt.

Suomen sisällissota kesti van muutaman kuukauden ja jo vuoden lopulla pidetyissä eduskuntavaaleissa hävinneet olivat hyvin edustettuina, sen lisäksi vuonna 1926 hävinneen puolen edustajat muodostivat Tannerin hallituksen. Tosin oli Espanjassa. Siellä sota kesti vuosia eli 1936 vuodesta aina vuoteen 1939. Lisäksi Francon diktatuuri kesti aina vuoteen 1975 asti, jolloin vasta alettiin puhua armahduksista ja vääryyksien unohtamisesta.
Pääsääntöisesti uhrien lukumäärät ovat sisällissodissa jääneet ja varmaan tulevat jäämäänkin arvoituksiksi. Näin on laita myös Espanjan sisällissodassa, sillä se poikkesi kuitenkin monin tavoin Suomen vuoden 1918 sisällissodasta, jonka uhrimäärä noin suurin piirtein selvitettiin kansallisessa sotaturmaselvityksessä.

Eräs sivistynyt akateeminen arvio Espanja menetyksistä on Guy Hermet’n tekemä kirjassaan La Guerre d’Espagne. Hän esitimoi kokonaisluvuiksi:

• 100.000 à 285.000 suorissa taisteluissa kaatunutta.
• 10.000 à 150.000 pommitukissa kuollutta siviiliä
• 40.000 à 200.000 kansallisten valloittamilla alueilla tapahtuneet teloitukset
• 20.000 à 86.000 tasavaltalaisten alueella tapahtuneet teloitukset
• 30.000 à 200.000 francolaisen hallituksen toimeenpanemat teloitukset 1939 ja 1943

Yksistään Èbren taistelujen arvioidaan vaatineen kaikkiaan lähes 60 000 uhria.
Kekkonen esitti esitelmässään hivenen täsmällisempiä lukuja, eli

• 140.000 taistelussa kuollutta,
• 20.000 pommituksissa surmattua,
• 52.000 – 58.000 tasavaltalaisten terrorin uhria
• 100.000 – 150.000 kansallisten terrorin uhria
• 28.000 – 35.000 sodan jälkeiset teloitukset
• 150.000 vankileireille kuolleita

Oman mielenkiintoisen lisänsä suomalaiseen keskusteluun tuo vuonna 2003 julkaistu Jyrki Juuselan teos Suomalaiset Espanjan sisällissodassa. Kirja antaa lähes jokaiselle niin tasavallan kuin kanallistenkin puolelle sotineelle kasvot ja henkilöllisyyden. Näin tapahtuu myös niiden suomalaisten osalta, jota olivat lähteneet jossain vaiheessa siirtolaisiksi, joko Yhdysvaltoihin, Kanadaan, Neuvostoliittoon tai muulla.

Professori Kekkonen esitti loppuyhteenvetona eräitä näkökohtia, joiden avulla hän pyrki kokoamaan niin omaa tutkimusongelmaansa kuin sisällissotia käsittelevään ongelmakenttään yleensä.

1. Jos tutkimus ja analyyttinen keskustelu kielletään tai sivuutetaan, niin varmasti kysymys on jonkun osapuolen toiminnan legitimoinnista;

2. Käytetty valta kertoo yhteiskunnallisten valta- ja/tai varallisuuserojen suuruudesta;

3. Oikeuden rooli on olennainen väkivallan hillitsemisessä tai sen puute on tekijä väkivallan lisääntymisessä:

4. Myös tutkimuksen erilaiset paradigmat ja niiden keskinäinen kiistely on aina huomioi-tava eli kyse on menneisyyden hallinnasta eli lieux de mèmoires-ilmiö;

5. Menneisyyden ja nykyisyyden dialogi, sisällissodat meillä on aina läsnä, Syyria esimerkkinä.

6. Onko historiasta mahdollisuus oppia? Ja osaako se edes opettaa meitä?

Kaikkien sisällissodan uhrien joukkoon pitää tietenkin lukea ne henkilöt jotka syystä tai toisesta joutuivat poistumaan kotimaastaan. Näitä oli myös Suomessa, sillä punaisten puolen tappion kärsineitä siirtyi pääsääntöisesti Neuvosto-Venäjälle, mutta pienemmässä määrin myös muihin maihin. Espanjassa poismuuttaneiden määrä oli todella huomattava ja tähän maanpakolaisten joukkoon kuului monia huomattavia yhteiskunnallisia vaikuttajia kuin myös taitelijoita. Mutta myös tavallisia kansalaisia siirtyi lähinnä lähinaapuriin Ranskaan. Intellektuellien muuttoliike ylsi myös Neuvostoliittoon, Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan.