Tutkin ja/vai taistelen!

3.8.2014

tn_taisteleva_tutkimus_1389875837Juha Suoranta & Sanna Ryynänen
Taisteleva tutkimus

Into 2014
394 sivua

Kun olin nuori ja nätti, joskaan nyt en ole enää kumpaistakaan, niin silloin olimme melkoisen innostuneita ns. Kolmannen maailman asioista ja tapahtumista. Itsekin luin ulkomailla opiskelun aikana lähes kaiken materiaalin mitä kotimaassa käynneilläni löysin. Eritoten mieleeni jäi monistelehtinen Tricont, jossa melko laajalti käsiteltiin kehitysongelmia. Lienevät vieläkin tallessa jossain autotallin arkistokaappien nurkassa. Tietenkin opiskelumaan, joka oli onneksi kaksikielinen, materiaali tarttui haaviini. Oli todella mielenkiintoista seurata kolmen, tai oikeastaan neljän eri maan kirjoittelua asiasta. Olihan kaikilla kolmella vieraalla valtiolla oma mielenkiintoinen kolonialistinen historiansa, osin jopa synkkäkin.

Tuo aika kultainen, siis 60-luvun loppu ja 70-luvun alku ei tietenkään palaa takaisin, tiedon vähäisyys on muuttunut tiedon runsaudeksi, jos vain haluaa saada informaatiota. Nykyisin ilmestyy jopa suomeksi Le Monde Diplomatique, joka monipuolisesti ja asiaa tuntevasti käsittelee juuri noita Kolmannen maailman ongelmia. Ja hyvä on niin.

Lukemani teos Taisteleva tutkimus palautti mieleeni juuri tuon oman tietämykseni ja maailmankuvani rakentamisen kannalta keskeisen aikakauden. Tietysti mielessä välähti Lauri Viljasen ennen sotia kirjoittama teos Taisteleva humanismi, joka sekin on ainakin yhden messun arvoinen.

Mikä sitten on muuttunut neljässäkymmenessä vuodessa? Tietenkin minä olen muuttunut enemmän kuin paljon, vaivat ovat tulleet luokseni ja yritetään elää kiltisti. Kirjan aihepiiri ja sen käsittelyt ovat muuttuneet myös. Siellä kehitys on ollut päinvastainen kuin omalla kohdallani. Jos oma muutokseni on ollut negatiivista, niin Tricont-asioiden käsittelyt on muuttunut paljon positiivisemmaksi.

Nyt lukukokemuksen suonut Suonrannan ja Ryynäsen teos jakautuu kolmeen osaa. Ensimmäinen osa käsittelee varsinaisesti taistelevaa tukimusta, eli mitä se on, mitkä ovat sen juuret ja miten se on ujuttautunut yliopistomaailmaan ja kohdannut vastarintaa. Tekijät itse märittelevä kohteensa: ”ensimmäisessä osassa käymme läpi taistelevan tutkimuksen perusteita ja teoriahistoriaa sekä selvitämme taistelevan tutkijan asemaa, hänen erilaisia roolejaan yliopistossa ja kansalaisyhteiskunnassa, sekä hänen käytettävissään olevia muutoksen strategioita”.

Kirjan toinen mielenkiintoinen osa on sen kolmas osa, eli kirjoittaa, oppia, taistella -osa, jossa kerrotaan vaihtoehtojen saarekkeista ja sivistyksen voimasta. Tämä kolmas osa on tavallaan yhteenvetoa niin teoreettisesta ensimmäisestä kuin toimintapainott4eisesta toisesta osasta. Nämä kaksi kohoavat mielestäni toisen ja kirjan laajimman osan yläpuolelle, siis oman subjektiivisen minäni näkemyksen mukaan. Kirjan kirjoittajat itse määrittelevät tämän kolmannen osan: ”Kolmannessa osassa pohdimme niitä yhteiskunnallisia strategioita ja toimintamuotoja, joissa taisteleva tutkija voi olla mukana muuttaessaan maailmaa kaikille paremmaksi paikaksi”.

Kirjan toinen osa, joka on merkittävästi laajempi kuin ensimmäinen ja kolmas, keskittyy otsikkonsa mukaisesti taistelevan tutkimuksen käytäntöihin. Siellä polkistaa moni itselleni vanha tuttu, kuten esim. vaihtoehtoisen pedagogiikan brusilalainen guru Paulo Freire, joka on tässä yhteydessä saanut tehtäväkseen edustaa ns. vapautuksen pedagogiikkaa.

Muutenkin aihepiiri tuntuu tutulta, siellä ovat mm. juuri mainittu sorrettujen pedagogiikka, feministinen tutkimus, vapautuksen teologia ja sosiologinen aikalaisanalyysi. Myös kriittinen ja osallistuva toimintatutkimus, parrhesia, työläistutkimus, anarkistinen tutkimus sekä ns. historia alhaalta, ovat osa kirjan sisältöä.

Usein tulee mieleen, kohtuullisesti tieteellistä tutkimusta seuraavana, että tuosta olen jo ollut tietoinen. Esimerkiksi tuo historia alhaalta ylös on oikeastaan ollut käytäntö jo vuosisadan ajan. Alussa ranskalaiset Annalistit korostivat tavallisen ihmisen rooli historiassa, eli vastapainona tärkeille ja ns. merkittävillä henkilöille ja heidän tekemisilleen. Osittain tähän tavallisen ihmisen arkielää kuvaavaan tutkimukseen päästiin laajoja lukusarjoja selvittämällä. Niiden takaa paljastui mielenkiintoisia ja monisyisiä asioita. Sitten on tullut lisäksi italialainen mikrohistoriallinen koulukunta, joka lähtee jopa tutkimuksissaan jopa yhden ainoa yksilön jokapäiväisestä arkielämästä ja tekee siitä historiallisesti merkittävän asian.

Mitä tulee sinänsä yliopistomaailmaan ja Suomeen, niin jo 80-luvun alussa, tai taisi olla jo 70-luvun lopussa, suoritin Turun kulttuurihistoriaan vieraiden kulttuurien kurssissa mm. Oscar Lewisin kirjan Sánchesin lapset. Tuosta mielenkiintoisesta teoksesta voisi kertoa sen, että se rakentuu prologista ja epilogista, jotka ovat isä Sánchezin puheenvuoroja sekä kolmesta osasta, joissa jokaisessa on puheenvuoro annettu hänen neljälle lapselleen Manuelille, Robertolle, Consuelolle ja Martalle.

Myös muut aiheet ovat jotensakin tuttuja, ainakin ohimennen havaittuja. Keskeistä kuitenkin on se, että nyt ne on tavallaan koottu yhteen ja varustettu teoreettisella viitekehyksellä, jollain tavallinenkin kansalainen saa niistä huomattavasti enemmän opillisuutta.

Nyt kuitenkin tekee mieleni ottaa Matti Klingen rooli tai ainakin käyttää hänen aseitaan ja asenteitaan. Kirjan positiivisuus tulee ehdottomasti portugalinkielisen aineiston käytöstä. Se on harvinaista herkkua ja onneksi joku sitäkin osaa. Kuitenkin jos pääsääntöisesti kielitaidon puute leimaa artikkeleiden lähdemateriaalia. Kielitaitoa tietenkin toisaalta on, mutta se näkyy keskittyvän amerikan kieleen. Jos esim. Michel Foucaultin tapaista ranskalaista filosofia siteerataan, niin kyllä sen pitäisi tapahtua alkuperäisestä ranskankielisestä teoksesta. Kun ajatuksia muuten kielestä toiseen, niin ne matkalla vääristyvät ja kun sitten pyritään tuomaan ajatukset suomeksi, niin vääristyminen kertautuu. Miksi eivät hyvätkään suomalaiset tiedemiehet viitsi opetella muuta kuin amerikkaa? Kansainvälisessä toiminnassa, esim. EUssa, saavuttaa paljon pisteitä sillä, että osaa muutakin kuin amerikkaa, vaikkapa saksaa, ranskaa, hollantia, espanjaa tai italiaa.

Kokonaisuudessaan teos on mielenkiintoinen luettava, myös kaltaiselleni vanhalle pirulle. Se palauttaa mieleen vuosikymmenten takaiset innostukset ja touhuilut. Kuitenkin se antaa lujan viitekehyksen ja merkittävät paradigmat jatkaa erilaista ”taistelevaa” tutkimusta. Jonain päivä tämä varmaan on juuri sitä tutkimusta, jota vastaan taistellaan uusi paradigmoin ja menetelmin.

No Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.