Perusteellinen näkemys Olavi Paavolaisesta

11.2.2015
Olavi Paavolainen Terijoella lokakuussa 1931

Olavi Paavolainen Terijoella lokakuussa 1931

  1. K. RIIKONEN

Nukuin vasta aamuyöstä
Olavi Paavolainen 1903 – 1964
Gummerus, Juva 1014
584 sivua
Mennyt 5. päivä tästä kuusta oli yönä täydenkuun hetki. Myönnän avoimesti, että ole todella kuuhullu ja täydellä kuulla on suuri vaikutus nukkumiseen ja sitä kautta koko elämääni. Nyt tuona yönä nukuin vasta aamuyöllä. Joskin kaksi yötä ennen täyskuun yötä oli pahinta, en nukkunut lainkaan. Olen aina ollut huono nukkumaan, siis en sitä taidetta kovin hyvin hallitse. En onnistu nukkukaan täyden kuun aika edes nukahtamiseen tarkoitettujen kemiallisten tuotteiden avulla. Siinä välillä on sellainen yö, jolloin oikeastaan nukun melkein kuin tavallisesti, eli noin 5 – 6 tuntia.

Kuitenkin näiden kahden lähes unettoman yön aika saatoin lukea loppuun professori H. K. Riikosen kirjoittaman kirjan Olavi Paavolaisesta (17. syyskuuta 1903 Kivennapa – 19. heinäkuuta 1964 Helsinki). Kirjaa on massiivinen, tiivis ja todella loistavasti tehty tietopaketti juuri nyt jostain kumman syystä ajankohtaiseksi tulleesta monitoimimiehestä Olavi Paavolaisesta. Riikosen kirjan lisäksi on viime vuoden aikana ilmestynyt Ville Laamasen väitöskirja ”Suuri levottomuus, Olavi Paavolaisen kulttuurinen katse ja matkat 1938 – 1939”, sekä Panu Rajalan ”Tulisoihtu pimeään, Olavi Paavolaisen elämä”.

Oma suhteeni Olavi Paavolaiseen on jotenkin selittämättömästi syntynyt. Muistan lukeneeni Synkän yksinpuhelun joskus murrosiän vaiheessa ja se vaikutti suuresti omaan ajattelumaailmaani. Olin jo kotikasvatukseltani melkoisen pasifisti, sillä isäni oli kokenut kaksi vuotta kestäneen sotimisen hyvin raskaasti. Hänellä oli vain yksi pyyntö ja toive meille viidelle lapselleen, että emme koskaan käyttäisi aseita, emme edes leikkiaseita, ei edes ritsoja tai kaaripyssyjä. Hän oli itse, oman näkemyksensä mukaan, joutunut käyttämään koko perheen ja kansakunnankin asekiintiön ihan kokonaisuudessaan. Me toteutimme hänen toivomuksensa.

Nyt kuitenkin menen näkemykseeni professori Riikosen teoksesta Olavi Paavolaisesta. Perusteena kirjoittajalla ovat olleet Paavolaisen teokset sekä yleensä kirjoittaminen ja ajassa vaikuttaminen. Tämä temaattinen käsittely on yhdistetty kronologiseen ajanjuoksuun ja muodostaa mielenkiintoisen kokonaisuuden eletystä elämästä ja moninaisista käänteistä, jotka ovat pääsääntöisesti kaikkea muuta kuin olisi osattu odottaa. Eräs minulle mielenkiintoisista seikoista on tieto kaikesta siitä mitä Olavi Paavolainen suunnitteli ja aikoi kirjottaa, mutta joka kuitenkin syystä tai toisesta jäi kirjoittamatta. Tosin olivathan yhteiskunnalliset olosuhteen varsin merkittävässä osassa tässä ei-kirjoittamisessa. Sota sekoitti monen muunkin kansalaisen, niin miehen kuin naisenkin, korttipakan todella perusteellisesti uudestaan. Paavolainen toki yritti useastikin tehdä luetteloa aikomuksistaan ja kesken jättämisistään. Ehkä se oli liian vaikeata tai jopa mahdotontakin.

Dandy sotatoimissa siellä jossakin. Kuvan on ottanut Kim Borg.

Dandy sotatoimissa siellä jossakin. Kuvan on ottanut Kim Borg.

Mondeeni dandy

Nuori luovutetun Karjalan itärajalla Kivennavalla lapsuutensa viettänyt Paavolainen esiintyi eräänlaisena nuorena, mondeenina dandynä. Hänelle oli moiseen rooliin kuuluvat elkeet ja asenteet. Ehkä voidaan todeta, että oli asiasta jopa jonkin verran tietoakin. Hänellä myös oli taloudelliset ja yhteiskunnalliset mahdollisuudet tuohon esiintymiseensä.

Hänen kirjallinen tuotantonsa, joka jäi ajatuksiin ja jopa yhteisön odotuksiin nähden kohtuullisen vähäiseksi, oli kuitenkin runsaasti keskustelua aikaansaanut. Jokainen hänen teoksensa muodostui merkittäväksi kirjallis-yhteiskunnalliseksi tapaukseksi. Vähemmän osakseen huomiota saivat Paavolaisen esseet ja muut kirjoitukset.

Riikonen käsittelee teokset pääsääntöisesti aikajärjestyksessä ja sijoittaa ne laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin, joskin kulttuurin osuus tässäkin sijoittelussa on hyvin dominantti. Yhteiskunnallisen kontekstin kantavuus ulottuu usein aivan nykyaikaan saakka, vaikka Paavolaisen kuolemasta on kulunut jo yli 50 vuotta ja hänen viimeisimmän teoksensakin ilmestymisestä lähes 70 vuotta.

Suomalainen kulttuurieliitti tuli tuntemaan Olavi Paavolaisen viimeistään vuonna 1932, kun hän julkaisi teoksensa Suursiivous eli kirjallisessa lastenkamarissa. Kyseessä on eräänlainen pamfletti, jossa tekijä melko näennäisesti arvostelee hyökkäävästi oman aikansa nuoria kirjailijoita, joukossa myös hän itse. Syytökset kohdistuivat kirjailijoiden teosten liialliseen kaupallisuuteen ja erityisesti jo tuolloin tapahtuneeseen kirjailijan minänsä täydelliseen kaupalliseen tuotteistamiseen, tätä kutsutaan nykyisin brändäämiseksi.

Seuraava pläjäys tuli vuonna 1936 kun Paavolainen julkaisi kirjan vierailustaan kirjailijatalossa Saksassa ja samalla Nürnbergin puoluepäivillä, joissa pääroolissa oli tietty itse Adolf Hitler. Näinhän koki tämän massiivisen tapahtuman koska ei ollut ennättänyt seuraamaan Berliinin olympialaisia. Matkasta valmistui kirja Kolmannen valtakunnan vieraana, jos on varmasti yksi Paavolaisen tärkeimmistä teoksista.

Niin aikalaiset kuin jälkipolvetkin ovat paljon keskustelleen ja väitelleet siitä oliko Paavolainen kansallissosialisteja sympatiseeraava vai oliko hän ihan natsi vai aatesuuntaukseen kriittisesti suhtautuva. Riikosen näkemyksen mukaan hän kaikkea erikoista, näyttävää ja upeasti järjestettyä ihailevana suhtautui innostuneesti Nürnbergin puoluekokoukseen, mutta muuta oli kohtuullisen kriittinen ja analyyttinen kolmannen valtakunnan touhujen suhteen. Tosin hän mainitsee teoksessaan, että hän ei keskitysleirejä nähnyt koska niitä ei näytetty. Näin hän tietenkin kertoo jo 1936 suomalaisillekin, että niitä oli olemassa vaan natsit eivät halunneet näitä saavutuksiaan esitellä.

H. K. Riikosen teoksen kansikuva.

H. K. Riikosen teoksen kansikuva.

Takinkääntäjäkö?

Saksan jälkeen Paavolainen olisi halunnut matkustaa Neuvostoliittoon, vaan hänelle ei myönnetty viisumia maahan saapumiseksi. Näin hän suuntasi matkan Argentiinaan, ja tämän matkan seuraukseni oli kaksi teosta eli Lähtö ja loitsu vuonna 1937 sekä Risti ja hakaristi vuonna 1938. Nämä teokset ohitettiin melko vaatimattomalla huomiolla ja siten jäivät Kolmannen valtakunnan vieraana teoksen synnyttämän hälinän varjoon.

Vihdoin vuonna 1939 Paavolainen sai viisumin Neuvostoliittoon, joskin matka oli isäntämaan puolesta erikoisesti järjestely ja melkoisen tarkasti vahdittu. Paavolaisen tarkoituksena oli kirjoittaa teos myös tästä matkasta. Mutta kansainvälisen politiikan suhteen ehtivät muuttua ja alkoi toinen maailmansota. Paavolaisen paluumatka tapahtui Istanbulin ja Ateenan kautta ja halki Euroopan. Näistä matkan aikana tapahtuneista on tohtori Ville Laamanen tehnyt selkoa väitöskirjassaan.

Kotona Suomessa odotti uusi kutsu ja tällä kertaa oli tosi kyseessä. Suomi valmistautui sotaan ja järjesti ylimääräiset kertausharjoitukset. Ensimmäisenä sotapäivänä Paavolainen kutsuttiin palvelukseen ja sitä kesti sodan loppuun asti.

Sota-aikana Paavolainen osallistui pääsääntöisesti eräiden Karjalaa käsittelevien teosten toimittamiseen. Näin kansainvälisesti suuntautuneesta dandystä, kuten Riikonen toteaa, tuli oman kotiseutunsa kuvaaja ja syvälle karelianismiin uppoutunut etnografi. Tietenkin tässä Paavolainen käänsi takkinsa aika tyylikkäästi, ja uusi sopi yhtä hyvin leikattuna päälle kuin aiemmatkin.

Seuraavan kerran takinkäännöstä Paavolaisen kohdalla puhutaan sotien jälkeen vuonna 1946 ilmestyneen teoksen Synkkä yksinpuhelu, Päiväkirjan lehtiä vuosilta 1941 – 1944 ilmestymisen yhteydessä. Tästä muodostui ehdottomasti Paavolaisen pääteos ja se jäi tavallaan myös hänen joutsenlaulukseen. On tietenkin helppoa pitää kirjaa eräänlaisena jälkiviisautena ja opportunistisena vuodatuksena, sillä uusi aika vaati uudenlaisia näkemyksiä. Noin pääsääntöisesti tavallisten ihmisten maailmankuvassakin tapahtui usein merkittäviä muutoksia. Useat kiivaat suojeluskuntalaiset ja innokkaat Suursuomen kannattajat muuttuivat äkisti hyvin vasemmistolaisiksi ja vannoita voittajien nimeen. Voidaan ehkä karrikoiden todeta, että toimivat kuin Keskustapuolue keskikaljan suhteen. Takki kääntyi todellakin nukutun yön aikana.

Professori Riikonen melkein onnistuu teoksessaan todistelemaan, että Paavolaisen sotakokemukset ja siten Synkkä yksinpuhelut ovat todellista aineistoa, joskin tietty toimitettua kuten on lähes kaikki ns. päiväkirjamateriaali. Varmaan tämäkään kirja ei sano viimeistä totuttaa takinkäännöistä, oliko niitä, vaiko ei ja milloinka ne tapahtuivat jos siis tapahtuivat.

Ulkoista

Olavi Paavolainen esiintyi aina julkisuudessa hyvin huolellisesti puettuna, Hän jopa ylipukeutui, mutta näin hän osoitti omaa persoonallisuuttaan ja pukeutuminen toimi eräänlaisena suojapanssarina. Vaatteet olivat hyvin leikattuja ja räätälin tekemiä. Tästä pukeutumisen ja erityisestä tyylikkyydestä hänet koettiin keikariksi ja eräänlaiseksi pintaliitäjäksi.

Tämä erityisen huolellisuuden osoitus olivat hänen omat teoksensa. Olivatpa ne sitten itse kokonaan kirjoitettuja tai toimitettuja, niin hän kiinnitti teosten ulkoiseen olemukseen suurta huomiota ja ei laskenut käsistään mitään keskeneräistä. Tämä tähden onkin sääli professori Riikosen teoksen ulkoinen olemus. Teos on painettu halvalle paperille, josta tulee sodan jälkeinen paperipula. Lisäksi teos on kuin tylsällä giljotiinilla leikattu, reunukset eivät ole mitenkään kauniit.

Onneksi kustantaja on sallinut kohtuullisen kuvituksen, joskaan sitä ei ole koskaan tarpeeksi, kun on kyseessä kameran kohteena olemista rakastanut Olavi Paavolainen.

Professori Riikosen massiivinen teos kuuluu siis ehdottomasti jokaisen Paavolais-fanin lukemistoon!

No Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.