Lasse Laaksonen
Eripuraa ja arvovaltaa
Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen
Ajatus Kirjat, Helsinki, 2004
394 sivua

Pääsääntöisesti sotien tapahtumahistoria ei minua kiinnosta. En osoita suuta kiinnostusta ja innostusta tutkimuksiin, jotka kertovat kuka ampui ketä, mitä joukot tekivät jotain jossain, tai vastaavaa. Olen sodasta kiinnostunut ilmiönä, joka kertoo esimerkiksi propagandasta, mielentiloista, sosiaalisista suhteista, yhteiskunnasta yleisesi ja sen erityisaloista eritoten. Olen joskus hankkinut tämän nyt käsittelemäni Lasse Laaksosen teoksen, en tosin muista mistä ja milloin. Otsikko ja varsinkin teoksen alaotsikko herättivät mielenkiintoni, ja siis hankin sen joskus luettavien kirojen joukkoon.

Tutkimuksen keskeisessä roolissa on ylipäällikkö marsalkka Mannerheim, kuten jo teoksen alaotsikossakin todetaan. Mannerheim on muodostunut kansalliseksi myytiksi ja samalla kansalliseksi pyhimykseksi, jonka merkitystä ja toimintaa ei voi kyseenalaistaa syyllistymättä pyhäin häväistykseen. Nyt Laaksonen kirjassaan murtaa kuitenkin useita marsalkkaan liittyvä myyttejä, joita hän varmaan tietoisesti itsekin rakensi, mutta hänen ihailijansa ovat varmasti ylittäneet tässä suhteessa jopa Mannerheimin omat tavoitteet.
Keskeisintä teoksen antia on marsalkan omalaatuinen tapansa johtaa kenraaleita, joiden tehtävän oli tietenkin johtaa sodan operaatiota. Marsalkalla johtamistapa perustui enemmän tai vähemmän suosikkeihin, jotka pistettiin tavallisesti kilpailemaan niin marsalkan suosiosta ja toistensa kadehtimisesta. Myös negatiivisten asioiden saaminen marsalkalle asti oli usein hyvin vaikeaa, jos ei ollut oikea henkilö ja jos ei ollut oikeata verkostoa käsissään.

Kaikella kunnioituksella Mannerheimin henkilö on eräänlainen kekkeruusi, hän pitää sodan keskellä kiinni turhanpäiväisistä riiteistä ja suojanaamioista, koska hän ei halua jättää itsestään huonoa kuvaa historiaan. Hänellä on suosikkinsa ja auta niitä onnettomia, jotka joutuvat hänen epäsuosioonsa. Lähes kaikki kenraalit tavoittelevat isä auringon suosiota ja toimivat tavalla, jota ennustivat Mannerheimin arvostava.

Tällainen toiminta johtaa useimmiten vääriin tekoihin. Jotkut kenraalit uskoivat rohkeuden merkitsevän samaa kuin miestensä henkien uhraamisen. Samaan johti tietenkin näkemys suurestä ja osaavasta taistelijasta. Vain heikko kenraali toimi tavalla, joka säästi miehiä. Näitäkin toki oli. Mutta kaikki heijastui Mannerheimin kautta ja hänen oletettujen toiveidensa ja näkemystensä kautta. Ehkä paraiten isoa bossia yritti miellyttää kenraali Talvela, joka kuitenkin lopulta joutui myös epäsuosioon, tai niin hän ainakin itse asian tulkitsi.
Mikkelin päämajan ja koko kenraalikunnan toimista välittyy pikkusieluisten taistelu onnesta ja taivaspaikasta. Mannerheimiä sodan johtajana kuvaa parhaiten kirjan loppupuolella esitetty toteamus:

”Ylipäälliköllä oli oma tapansa käsitellä henkilöasioita, joissa hän oli pedantti ja sensitiivinen. Marsalkka otti vastaan mielipiteitä ainoastaan pyynnöstä, ja loukkaantui neuvomisesta ja etenkin arvostelusta.”

Oli ihme että sodissa Suomi pärjäsi niinkin hyvin, joskin Mannerheim taisi hävitä kaikki muut kahakkansa, paitsi vuoden 1918 kapinan.