Kaksi parhainta!

14.2.2016

kravanjaPeter Kravanja
Visconti, Proustin lukija
Visconti, lecteur de Proust

suom. Osmo Pekonen
Kustannus Oy Minerva, 2006
85 sivua

Kun kaksi suurta suosikkiani, eli Marcel Proust ja Luchino Visconti kohtaavat tavalla tai toisella, niin minuun on saatava selville kohtaamisen tulos. Voiko siis elämältä enää enempää edellyttää kun kirjallisuuden ehdoton suosikkini Marcel Proust ja hänen teoksensa Kadonnutta aikaa etsimässä törmäävät elokuvien suosikkimestariini Luchino Viscontiin. Olen lukenut toki kirjasen aiemminkin eli kesäkuussa 2012, eli vuosia sitten. Mutta se nyt vaan sattui käteeni pitkän aikaa vieneen Tarmo Kunnaksen teoksen lukemisen jälkeen, kirjasta tulee arviointi läheisinä aikoina.

Nämä kaksi mestaria kohtaavat toisensa tässä Peter Kravanjan kirjassa, joka aluksi on ilmestynyt ranskaksi. Kirjan on pieni ja sen sivumäärä vähäinen ja niistä vähäisistäkin sivuista parisen kymmentä on omistettu erilaisilla Proustia ja Viscontia käsitteleville biografioille ja muilla liitetiedostoille. Kirjassa on Eric van Hoven piirroskuvitus, hänen tekoaan on myös kirjan kansi.

Tämä pieni teos koostuu oikeastaan neljästä melko lyhyestä esseestä sekä yhdestä henkilöhaastattelusta. Tämän lisäksi en eräänlainen tekijän esipuhe, jossa hän käsittelee Marcel Proustin suurteoksen erilaisin filmatisointeja tai erilaisia aikomuksia niiden tekemiseksi. Useathan ovat todellakin jääneet käsikirjoituksen tasolla ja monet eivät olet edes tuolle tasolle edenneet. Näin saadaan toteutuneiden elokuvien lukumääräksi kolme ja samoin kolme käsikirjoituksen asteelle jäänyttä.

Syystä tai toisesta Visconti ei koskaan voinut tai halunnut ohjata omaa versiotaan Kadonneen ajan etsimisestä. Kieltäytyminen olisi sikäli yllättää, sillä rahituskin oli elokuvalle järjestetty. Oikeastaan kirjan keskittyy käsittelemään sitä melko runsasta materiaalia, joka tästä toteutumattomasta projektista jäi jäljelle.

Merkittävää kuitenkin kirjan teeman kannalta on, että Visconti, joka oli Mordonen ja Grazzano Viscontin herttua, Lonate Pollon kreivi jne. jne. kuului sukuun, joka oli hallinnut Milanoa ja Pohjoista Lombardiaa ja jonka jäsenet olivat avioituneet useisiin muihin Euroopan hallitsijahuoneisiin. Ehkä tämän sukutausta selittä osaltaan sen, että Luchino Viscontin isä jo varain tutustutti poikansa Marcel Proutin teoksiin, jo oikeastaan heti niiden ilmestymisen jälkeen. Muutenkin Visconti sai laajan ja monipuolisen kotikasvatuksen, sellaisesta vain voin nykisin vai haaveille, mutta se oli eurooppalaiselle aristokratialle lähes itsestään selvää.

Kulttuurillisen kotikasvatuksen jäljet näkyvät lähes koko Viscontin tuotannossa, niin elokuvissa kuin näyttämöohjaukissakin. Kuten sanottu koskaan Visckonti ei rohjennut, syystä tai toisesta, ryhtyä kuvittamaan Kadonnutta aikaa, tai edes sen pientä osasta. Ehkä Visconti koko tehtävän gigantisuuden ja alistui välttämättömän edessä. Jotkut muut toki yrittivät räpeltää Proustin kanssa, mutta lähes yksimielisesti heidän tekosensa ovat saaneet tuomion heikkoina yrityksinä.

Juuri tähän ongelmaan Kravanja yrittää löytää ratkaisua eli miksi Visconti ei tehnyt kuten oli ehkä aikonut. Valitettavasti vastausta ei tästäkään kirjasesta löydyt. Visconti vei sen mukanaan hautaansa.
Osmo Pekonen on tehnyt kirjasesta todella kelvollisen suomennoksen ja mukaan on liitetty biografiat, jota ovat oleellista tietoa kahden suuren mestarin tekemisistä. Valitettavasti yleensä kustantajat pyrkivät moiset ”turhuudet” karsimaan kirjoistaan.

Osmo Pekonen on myös suomentanut Peter Kravanjan kirjoituksen Proust ja elokuva, jonka olen onnistunut saamaan käsiini noin 10 A4-sivun mittaisena tekstinä. Keskeisenä teemana kirjoituksessa on Marcel Proustin hyvin kielteinen suhtautuminen elokuvaan. Se on oikeastaan koko kirjoituksen kantava teema. Mutta miksi Proust oli niin kielteinen elokuvan tekemiseen ja esittämiseen noin yleensä? Kyseessähän ei ollut hänen oman tuotantonsa kuvaaminen.

Visckontin vaakuna

Visckontin vaakuna

Ehkä Visconti kunnioitti Proustin mielipidettä elokuvasta ja sen mahdollisuuksista niin suuresti, että hän ei tahtonut edes yrittää teoksen siirtämistä elokuvaksi? Proustin mielestä elokuva oli vain kaksiulotteinen tapa kuva asioita ja kirjallisuus on huomattavasti moniulotteisempi.

Kamera vain toistaa banaalin todellisuuden vailla mitään taiteellista stilisointia, todetaan Proustin näkemyksistä. Samoin todetaan, että elokuva kollektiivisena teoksena aina on pakostakin pinnallinen siinä missä hyvä kirjallisuus on syvällistä. Näin siis ilmaistava todellisuus ei sijainnut kohteen ulkoisessa olemuksessa, vaan syvyydessä, missä ulkoisella ei ollut paljon merkitystä.

Näiden kahden tekstin ja monen muunkin vastaavan tekstin jälkeen tekisi mieli kirjoittaa jotain herttua Luchinosta, ehkä tieteellistä tai vähemmän tieteellistä.

No Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.