Sirpa Kähkönen
Vihan ja rakkauden liekit
Kohtalona 1930-luvun Suomi
Otava, Keuruu, 2010, 287 sivua

Opin tietämään kuka on Sirpa Kähkönen vasta elokuun 21. päivä vuonna 2017. Osallistuin näet tuolloin paripäiväiseen Työväen Historian ja Perinteen Seuran järjestämässä seminaariin Työväemuseo Verstaalla Tampereella. Tuossa tilaisuudessa Kähkösen esitelmän aihe oli ”Tammisaaren yössä. Sisällissodan toinen näytös 1930-1933 pakkotyölaitoksen muurien sisällä”. Luento oli todellinen menestys ja sitä todistaa yleisön pitkät ja raivokkaat aplodit, joita Sirpa osakseen sai.

Aihe oli suoranaista jatkoa nyt lukemalleni kirjalle ja toimi eräänlaisena tiivisteenä ja samalla pontimena kirjan lukemiselle. Tosin meni puolitoista vuotta ennen kuin aloin lukemisen. Kirjan tosin hankin ainakin vuosi sitten, mutta aihepiiri tuntui niin ranskalta, että minulla ei yksinkertaisesti ollut henkisiä, ei varmaan myöskään fyysisiä voimavaroja lukemiseen.

Sirpa Kähkönen on historian maisteri, mutta hän osaa myös todella kirjoittaa sujuvasti, helppolukuisesti ja lukijan mielenkiintoa ylläpitävästi. Tämä kirja on kaunis kunnianosoitus hänen omalle isoisälleen, joka monesti joutui kokemaan poliittisen vangin elämää Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Minusta Kähkönen kuvaa hyvin elävästi niitä vaikeuksia, kun koko yhteiskunnan koneisto ja varsinkin sen natsimieliset alemmat virkamiehet tekivät kaikkensa, jotta poliittiset vangit eivät olisi ihmisiä eivät saisi mahdollisuutta itsekään kokea omaa ihmisyyttään.

Kirja on hienoa ja sujuvaa tekstiä, mutta silti se oli osittain vaikeaa luettavaa. Kuvaukset vankien epäinhimillisestä kohtelusta olivat todella raastavaa luettavaa. Kirjoittaja on käyttänyt ammattimaisesti ja tehokkaasti lähteistä, joista osa on jopa hänen omassa hallussaan. Kuitenkin tekstistä tulee hienosti esille kirjoittajan suuri yleissivistys, sillä hän pystyy suvereenisti siteeraamaan mm. 1900-luvun mielenkiintoisen yhtiskunnallisen ajattelijan Valter Benjaminin ajatuksia. Lisäksi on käytetty muunkin kielistä kirjallisuutta kuin amerikaksi kirjoitettua. Minulle on jopa itseisarvo sinänsä, että tutkija pystyy menemään ahtaan amerikaksi kirjoitetun kirjallisuuden ulkopuolelle.

Kirja herättää valtavan määrän kysymyksiä. Tietenkin keskimmäisenä ongelma on kysymys siitä, miten valkoinen ylivalta tai valkoinen valhe kohteli toisin ajattelevia? Miten vielä yli kymmenen vuotta sisällissodan jälkeen valkoisen pelkäsivät toisenlaista ajattelua ja äärioikeisto vaikutti koko yhteiskunnan päätöksentekoon ja sulki suuren osan kansalaisista yhteiskunnan ulkopuolelle? Miksi äärioikeisto oli niin voimakkaasti edustettuna vankilan henkilökunnassa? Miten myös koulutetut henkilöt, kuten esim. vankilan lääkärit olivat tuon ääriajatuksen huumaamia?

Piruja ja pöpöjä nämä äärifasistit näkivät kaikkialla. Luulisi jo ihan tavallisen ja normaalin ihmisen käyttävän järkeään ja olla uskomattaa sellaiseen mitä oikeasti ei ole edes olemassa. Toisaalta, voisi natseilta muuta odottaakaan? Tulee lukemisen aikana ja sen jälkeenkin mieleen ajatus, että pitäisi olla mahdollisuus tuomita kotimaisetkin natsit jälkikäteen, jopa vainajina. Esimerkiksi ns. luutnantti Karisto oli todellinen pyöveli, jonka toiminta oli äärimmäisen julmaa, sadistista ja kiduttavaa. Hänet pitäisi saattaa jälkikäteen oikeuteen ja syyte tulisi murhasta.

Oli tietenkin hienoja hetkiä lukemisen saatossa. Nämä hetket koostuivat pääosin siitä uskomattomasta solidaarisuudesta, joka poliittisten vankien kesken vallitsi, mutta myös vankien omaiset, eritoten englantilais-syntyinen Mary Rh9odos-Moorhause-Pekkala osoitti uskomattoman aktiivilla toiminnallaan.

Vankien keskinäinen solidaarisuus koski niin siviilistä saatujen pakettien jakamista, savukkeiden jakamista tai vaikkapa vankilan ruuan jakamista, niille, joilla ei ollu https://areena.yle.fi/1-3307597#autoplay=truemahdollisuus saada ulkopuolista tukea tai olivat muuten voimattomia itse järjestämään asioita. Tämä toiminta olisi mitä suotavinta tänäänkin tässä itsekeskeisyyden yhteiskunnassa, jossa vanha slogan, veljeä ei jätetä, on menettänyt merkityksensä.

Oikeastaan tekisi mieli vetää yhteysviiva juuri poliittisten vankien keskinäisestä solidaarisuudesta Talvisodan yhteiseen rintamaan. Enkä ilman vasemmisto solidaarisuutta ei olisi pärjätty. Kuten oma isäni on sotakokemuksissaan antanut ymmärtää – hän hyvin vahan niitä keroiti – niin samaa ikäpolvea oleva innokkaat ikollit (ikolläläiset fasistit) ja suojeluskuntalaiset olivat ensimmäisinä pyrkimässä lintsaamaan kaikesta ja huutamassa äitiä apuun.

Sirpa Kähkösen isoisä joutui vielä Lapin sodankin kokemaan, ei tosin asepalvelusta sen jälkeen, kuten isäni kohdalla tapahtui.

Kirja on todella lukemisen arvoinen, se kertoo Suomesta, joka ei vain yrittänyt estää työläisiä menemästä äänestyskoppiin, vaan sulki toisinajattelijat keskitysleireille, jossa he kokivat todella hirveitä kohtaloita.