Hannu Salmi
Elokuva ja historia
Suomen elokuva-arkisto
Helsinki, 1993, 335 sivua
ISBN 951-37-1017-3.

Akatemiaprofessori ja Turun yliopiston kulttuurihistorian professori Hannu Salmi on laajalti tunnettu pitkäaikaisesta harrastuksestaan, josta on jopa tullut hänen tutkijanuransa eräs kiintopiste. Tässä kirjassa, joka ilmestyi jo lähes kolmekymmentä vuotta sitten, hän moninaisin tavoin yhdistää harrastuksensa elokuvan historian kanssa ja varsinkin itselleen ominaisen tutkijamaisesti juuri historian tutkimuksen ja sen ongelmiin elokuvan suhteen. Tämä kirja putkahti julkisuuteen samana vuonna, kun Salmi väitteli aiheesta: ”Die Herrlichkeit des deutschen Namens…” Die schriftstellerische und politische Tätigkeit Richard Wagners als Gestalter nationaler Identität während der staatlichen Vereinigung Deutschlands.

Kirja on ollut hallussani jo melkoisen tovin ja usein olen sieltä etsinyt jotain vihjettä tai/ja viitettä omaan kirjoittamiseeni, mutta nyt syvennyin pääsisäisen merkeissä lukemiseen tarkasti ja jopa ns. lähilukua harrastaen. Kaikkeen tähän liittyvät myös alleviivaukset, huomiomerkinnät ja vastaavat muut aiheen keskeisiä – niin luulen ja oletan – seikkoja korostavat tekemiseni.

Salmi on ollut hiukan päälle kolmekymppinen kirjoittaessaan kirjaa ja kyllä hän jo silloin osoitti kykynsä historian, etenkin kulttuurihistorian professoriksi, sillä niin pätevää tuo pohdinta ja sen esittäminen ovat. En itse ole ainakaan kotimaisesta kirjallisuudesta löytänyt vastaavan tasoista ja monipuolista tekosta tai edes artikkelia.

Kirjassa on kolme päälukua ja ne ovat: Elokuva historiantutkimuksen kohteena, Elokuva historiantutkimuksen lähteenä sekä Elokuva historiallisena kertomuksena. Jokaisen kolmen pääluvun loppuun on kirjoittaja sijoittanut mielenkiintoisen ison tutkimusesimerkeistä, jotka johdattelevat aloittelevan ja jopa kokeneemmankin tutkina tai vain harrastajan ajatusmaailmaa. kuitenkaan sitä liikaa sitomatta.

Ensimmäisessä pääluvussa käsitellään siis perinteistä historiantutkimusta, mutta nyt on tutkimuksen kohteena elokuva. Usein elokuva on puhtaasti esteettisesti tarkastelu kohde ja se nähdäänkin usein vain taiteena taiteiden laajassa joukossa. Tämä aiheuttaa juuri elokuvasta kirjoittamisen keskittymään sen monitahoiseen kritiikkiin ja sen aéri esteettisten arvojen puntaroimiseen.

Mutta kuten Hannu Salmi mainitsee, niin kirjoittamisen aikaa oli melko vähäisesti käsitelty elokuvaa historian tutkimuksen kohteena, eräs harvoja oli jo 1961 ensimmäisen kerran ilmestynyt Encyclopedie de la Pléide sarjan L’Histoire et ses Méthodes. Tuon jättimäisen 1773 sivuisen teoksen toimitti Charles Samaran ja se oli osa historian opintojen tenttivaatimuksia Turussa. Ne artikkelit, joissa käsitellään yleensä elokuvaa erilaisissa rooleissa historian tutkimuksessa, on kirjaan kirjoittanut Georges Sadoule, joka Hannu Salmi mainitsee teoksessa useassa eri yhteydessä ja jonka muitakin tekstejä hän siteeraa ja käsittelee.

Sadoulen artikkelit ovat eräänlainen perusta elokuvan ja historian yhteisymmärrykselle. Artikkeleiden nimet ovat jo sinänsä paljon puhuvia: Cinemahéque et photothéque, joka on alaluku otsikkoon Conservation et presentation des temoignages sekä koko luku Temoignages Photographique et cinématographique. Tämä pääluvun alaluku Kohti elokuvan kultturihistoriaa saa oman mieleni todella hyräilemään, sillä eräs historiankirjoitukseni junalista eli Fernand Braudel pääsee toimimaan erään vaikuttajana, joka elokuva ja kulttuurihistorian synteesin luomisessa. Mukana on tietysti hänen kolmiosainen ja siten melkoisen monipuolinen väitöskirjansa La Méditerranée et le Monde Méditerranéen a l’époque de Philippe II.

Mukaan on päässyt mukaan myös kolmas ranskalainen historioitsija Marc Ferro, joka on myös – kaiken muun ohessa – perehtynyt elokuvaan ja historiantutkimukseen hyvin monipuolisesti. Tämä ranskalaisen historiantutkimuksen käyttö suomalaisessa teoksessa on hyvin harvinaista ja korostaa erittäin hyvin ranskalaisen elokuvan asemaa historiankirjoituksessa tai päinvastoin, historiantutkimuksen asemaa ranskalaisessa elokuvassa.

Kun kyseessä on elokuvan historia, niin tutkimusesimerkeissä Salmi nostaa esiin elokuva-arkeologisen kysymyksen ja selvittää vuoden 1907 aikana valmistunutta varhaista elokuvaa Salaviinanpolttajat. Toinen esimerkki on Cinemacope-elokuvien vastaanotosta Suomessa vuosina 1953 ja 1954.

Toisessa pääluvussa eli Elokuva historiantutkimuksen lähteenä perehdytetään lukijan siihen ongelmaa, mikä muodostuu, kun elokuvaa käytetään historiantutkimuksen lähteenä. Kirjoittajan kanssa meillä on hivenen erilaiset näkemykset asiasta. ero ei ole suuri, ei ehkäpä merkittäväkään, mutta toisaalta varmasti 30 vuoden aikana myös Hannu Salmi on muokannut ajatuksiaan ja näkemyksiä. Kuitenkin perusta on hyvin soliidi ja vain pienet kynsiviilailut ovat ehkäpä tarpeen.   

Elokuva kaikkineen ja se eri lajit ovat monesti historiantutkijan mahdollista lähdemateriaalia. Karkeasti voidaan jaotella elokuva muutaman eri ryhmään. Ensiksi ovat tietysti uutiskatsaukset, sitten dokumentit ja tietenkin näytelmäelokuvat. Kaikissa on periaatteessa mahdollisuus valehdella, huijata ja puijata, tosin eri tasoisesti ja määrin. Jopa tarkoituksella falsifioidusta elokuvata, olipa se mitä lajia tahansa, voidaan oikeilla kysymyksillä ja asenteilla saada mitä parhainta historiantutkimuksen materiaalia. Jos ja kun tiedostetaan elokuva tarkoituksellinen käyttö propagandana, niin on jopa mielenkiintoista tutkia elokuvan vaikutusta yleiseen mielipiteeseen ja yhteiskuntaan.

Sadoule aiemmin mainituissa artikkeleissaan korostaa myös näytelmäelokuvan käyttöä ja korostaa juuri leikkauksen merkitystä. Tämän nostaa esille myös Salmi, kun korostaa esim. neuvostoliittolaisen Sergei Eisentein merkitystä elokuvan leikkauksen hyväksikäyttäjänä.

Tutkimusesimerkit ovat Elokuva ja auton varhaishistoria, li hän on valinnut kaksi todella suuresti koko yhteiskuntaamme muokannut asiaa ja niiden sitoutumisen toisiinsa. Mikä on enemmän sanellut esim. kaupunkisuunnittelua tai asemakaavoja kuin juuri auto. Mikä on vaikuttanut koko tiedon välittämiseen ja sen tulvaan sekä kuvaan ihmisestä ja hänen olemisestaan kuin juuri elävä kuva eri muodoissaan.

Toinen esimerkki on Sota-ajan säännöstely ja Suomi-Filmin elokuva Poretta, jossa käsitellään niin historiallista kuin sen hetkistä yhteiskunnallista kontekstia. Tämä on näytelmäelokuva ja siten mielenkiintoinen esimerkki, eli miten Salmi kokee tämän elokuvan historiallisena lähteenä ja omaan aikansa ja eritoten säännöstelyyn liittyvänä historiallisena lähteenä.

Viimeisin kolmesta pääluvusta käsittelee elokuvaa historiallisena kertomuksena ja todellisuudesta tai oletusta todellisuudesta antamana kuvana. Useinhan meillä itsellä ei ole henkilökohtaista ja kokemuksellista tietoa, miten esim. Italian yhdistyminen tapahtui Sisiliassa noin vuonna 1861. Luchiano Viscontin elokuva Il Gattopardo eli suomeksi Tiikerikissa antaa meille esimerkiksi erään subjektiivisen näkemyksen asiasta, joskin sekä ohjaajan että myös elokuvan perustana olevan di Lampedusan ruhtinaan kirjoittaman samannimisen kirjan kautta katsottuna.

Tutkimusesimerkkeinä Salmi osittaa todella mahtavat spektaakkelit eli Bernardo Bertoluccin jättielokuva 1900, jonka itsekin olen useampaan kertaan katsonut, joka kertoo mielenkiintoisesti fasismin vaikutuksesta Pohjois-Italialaisella maaseudulla. Teos alkaa Verdin kuolemasta ja päättyy fasismin ajan loppuselvittelyyn. Toisen aihepiiri ovat lähinnä Hollywood-tuotantoon kuuluvat Raamattu- ja antiikkiaiheisen historiallisen suurelokuvat.

Akatemiaprofessori on tunnettu elokuvien asiantuntija ja hän on ollut todella tuottelias kirjoittaja. Lisäksi hän pitää jatkuvasti elokuvia käsittelevää blogia, jota suurella mielenkiinnolla seuraan. Nyt lukemani kirja ei ole vanhentunut ja sen antama tieto on edelleen relevanttia ja hyödyllistä, mutta lienevät Salmen ajatukset kasvaneet ja syventyneet, joten olisiko syytä toivoa kirjan uudistamista. Ei siinä suuria tarvita, mutta kiihkeästi elokuva harrastava kirjoittaja varmaankin on todennut ajatustensa kypsyneen ja omankin makunsa kehittyneet.

Kuitenkin, jokaisen elokuvasta kiinnostuneet kanttaa lukea Elokuva ja historia, sillä se antaa mielenkiintoisen kuvan elokuvasta ja historiantutkimuksesta yleensä. Ja on jopa edellä aikaansa useissa kohdin, sillä van suurella viiveellä ranskalainen historiankirjoitus pääsee penetroitumaan mille Suomeen. Niin, usein ei laisinkaan, sillä olemmehan useilla tieteenaloilla eräänlainen amerikankielinen takahikiä eli kaukana kaikesta ja junan mukana liikkuva kristuskin pysähtyy vain pikaisesti Tukholmassa.