Tolvajärvi blues

27.7.2019

Teemu Keskisarja
Tolvajärven jälkeen
Suurtaistelun ihmisten tarina
Siltala, Helsinki, 2014, 303 sivua
ISBN 978-952-243-253-253-9

Minulla on varmasti oma ja melko suuri ongelma joidenkin kirjojen lukemisessa? En pystynyt lukemaan tätä kirjaa kuin muutaman kymmenen sivua. Sitten tuli stoppi, kun kirjassa ryhdyttiin kuvaamaan talvisosan taisteluja. Sen muutaman kymmenen sivua kestin, kun oli puhe ihan yleisellä tasolla.

Kun en vaan pystynyt lukemaan etempää. Jotenkin olen pystynyt analysoimaan itseäni ja saanut näkemyksen mistä moinen henkilökohtainen ongelma on peräisin.

Ymmärrän itsestään selvästi, että sotaa käsittelevässä kirjassa puhutaan taisteluista. Kun nyt on kyseessä kirja, jossa katsotaan ihmisten historiaa, eli mennään taistelussa syvälle yksilöiden kohtaloihin. Toisaalta pystyn lukeman jopa sisällissotaan käsitteleviä teoksia ja tietenkin vaikka satavuotisen sodan tapahtumia ja kaikkea niihin liittyvää, olen jopa kirjoittanutkin tieteellistä tekstiä juuri satavuotisesta sodasta. Mutta Suomen viimeisimmät sodat ovat minulle ylipääsemätön paikka.
Ongelma lienee geeneissä, jota isäni kautta ovat osa minua. Kun isäni vähää enne 18 vuotispäiväänsä keväällä 1943 sai kutsun sotaan, niin tietenkin lähti. Tuo seitsemän vanhemman sisaren hemmottelema kakara joutui kokemaan Kannaksen tulimyrskyt ja kaiken helvetillisen. Kun sota karjalassa syksyllä 1944 päättyi, niin isäni sai siirron osallistumaan Lapin sotaan. No, soti hän senkin sodan ja keväällä 1945 piti tapahtua kotiuttamisen. Vai ei se niin mennyt, joku näet huomasi, että hän ei ollut suorittanut laisinkaan asepalvelustaan.

Tästä seurasi vielä vuoden keikka kahden vuoden sotimisen jälkeen. Kaikki tämä jätti vakavat ja jatkuvasti näkyvät jäljet. He hän haavoittunut fyysisesti, mutta mieli meni rikki ja mielestäni melko pahasti. Kun isäni stressaantui, niin sota tuli todella lähelle, jopa lähemmäksi kun me muut uskoimmekaan. Tapahtumat olivat niin rasittavia, että vain lääkärin vierailu ja morfiini saivat oireet laukeamaan. Tapauksia oli useita vuodessa, varsinkin heti sodan ja jälleenrakentamisen aikana. Sittemmin ne harvenivat. En ole pystynyt lukemaan Ville Kivimäen kirjaa Murtuneet mielet (2013), olen sen toki monesti yrittänyt aloittaa.

Lisäksi isäni toivoi, että hänen viisi lastaan eivät koskaan leikkisi minkäänlaisilla aseilla, ei edes jousipyssyillä tai puu kivääreillä. Tätä me lapset noudatimme koko hänen elonsa ajan. Kun hän vielä perusteli, että hän on itse joutunut käyttämään koko perheen edes asetta ja se on enemmän kuin kohtuudella voi perheeltä vaatia.

Tämä tähden minun on varmasti vaikea lukea juuri Suomen kolmen viimeisen sodan tapatumista ja varsinkin niiden henkilöhistoriasta.

Teemu Keskisarjan teksti, se mitä pystyin lukemaan, on eloisaa, hienosti polveilevaa ja toisaalta todella realistisista. Sehän on ongelma minulle, ei varmaankaan monelle muulle moista ilmiötä ei synny.

Wrap Up

No Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.