Matti Klinge
Niin siinä kävi
Päiväkirjastani 2017 – 2018
Siltala, Helsinki, 2018, 251 sivua

Taas tuli lainattua ison kirkon kirjastosta Klingen teoksia. Jotenkin tuntui siltä, että jokin oli muuttunut, olisiko muuttuja Klinge vaiko ihan vaan minä itse. Tämä kysymys tuli eteeni ihan heti ensimmäisten sivujen lukemisen yhteydessä.

Kun jatkoin lukemistani, niin kyllä vain, se olin minä, joka oli muuttunut ja en saanut aluksi yhteyttä Klingen tyyliin ja tapaan kirjoittaa. Asia korjaantui melkoisen nopeasti ja saatoin jatkaa nautiskeluani ja tämä tapahtui melkoisessa yhteisymmärryksessä Matti Klingen kanssa.

Kyseessä on siis toiseksi uusin Klingen päiväkirjamerkintöjen julkaiseminen ja sen järjestyksessään jo kahdeskymmenes. Uusin eli 21. nide on nimeltään Canicula. Koska Klinge on edelleenkin Klinge, niin häntä ei tarvitse esitellä eikä myöskään hänen merkintöjensä keskeistä sisältöä.

Kirjoittajahan on tunnettu kriittisestä ja arvostelevasta asenteestaan meidän suomalaisten kielitaidon yksipuolisuuteen. Lisäksi vähäisen kielitaidon suuntautuminen eräänlaiseen bastardi amerikkaan, jota on oikeasti minunkin tuskallista kuunnella. Varsinkin kun suomalainen henkilö, yleensä jonkinmoinen tieteentekijä, käyttää sitä puhuessaan täysin suomenkieliselle yleisölle. Tästä asiasta on valitettavasti useita omakohtaisia kokemuksia.

Laaja ja monipuolinen kielitaito on Klingen mielestä tarpeellinen jokaiselle, mutta eritoten tieteentekijöille. Ilman usean vieraan kielen taitoa tutkimuksesta puuttuu laajempi ulottuvuus ja näkökulma yksinkertaistuu. Ehkäpä joku oleellinen tietokin jää uupumaan.

Mielenkiintoista tekstiä Klinge tuo esille suhteestaan Natoon ja Suomen siihen liittymiseen. Hän ei missään tapauksessa eikä mistään hinnasta halua Suomen liittymistä jäseneksi NATO-organisaatioon. Se olisi kirjottajan mukaan mahdollisimman negatiivinen tapahtuma, joka ei toisi mitään lisäarvoa Suomen puolustukseen, eikä missään olosuhteissa. Minusta kirjoittajan perustelut ovat erinomaisen relevantteja ja niiden takana on kansamme enemmistö.

Erään syynä tietenkin kielteiseen NATO-asenteeseen voi olla Yhdysvaltain keskeinen ja ja johtava rooli tuossa liittoutumassa. Kuitenkin Klinge esittää hyvin samankaltaisia näkemyksiä kuin sota-asiantuntijat, jotka eivät ole ns. Natouskovaisia, esittävät tieteellisesti perusteltuina nykyisin. Heidän mukaansa Baltian maat eivät oikeastaan hyödy mitään Naton ns. suojasta, joten on itsestään selvää, että Suomikaan ei olisi hyötyjien joukossa. Ehkäpä historioitsija Klinge näkee pidemmälle, kuin sotahaukat ja sotaherrat, ja hän pystyy kehittelemään erilaisia visiota tulevaisuudesta. Koska mikään ei ole ikuista, ei sitä ole edes Nato. Historiallinen relativismi on ehkä kaikkein keskeisin osa realistista kansainvälistä politiikkaa.

Mielestäni aivan aiheellisesti professori korostaa asiallisen ja älyllisen ulkopolitiikan merkitystä ja kaikkea siihen liittyvää. Tietenkin Klingen pojista toinen, on ulkoministeriön palveluksessa. Tämä on oikeastaan odotettu asia, sillä hän kävi Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun ja saavutti siten hyvän ja monipuolisen kielitaidon. Ja mikäli on isäänsä tullut, niin on varmasti realistisen ulkopolitiikkamme toteuttajia.

On toki muitakin erilaisuuksia nähtävissä tässä päiväkirjassa. Enää ei Klinge matkustele todella paljon, ulkomaiset vierailut ovat vähentyneet. Samoin on osallistumiset eri suurlähetystöjen tilaisuuksiin jääneet aiempaa vähäisempään rooliin. Varmasti kutsuja on tullut niin esitelmöimään ulkomaille kuin eri lähetystöihin, sillä Klinge on aina todella henkevää, sivistynyttä ja valistunutta seuraa. Ehkä ikä alkaa vaikuttamaan aktiviteetteihin ja sitten on tietenkin työmäärä, sillä hänen tuotantonsa on ollut todella runsasta ja toivottavasti saamme nauttia vielä pitkään Klinge älyn säkenöinnistä.