Lasse Lehtinen ja Marcus Merkel Tallinnassa vuonna 2012

L>

Lasse Lehtinen
Luotettavat muistelmat II
WSOY, Helsinki, 1997, 353 sivua

Olen kirjoittanut Lasse Lehtisen Väinö Tanner teoksesta, mutta se kirjoitus on muuttanut bittiavaruuteen siinä suuressa tuhossa, jonka palvelimen rikkoutuminen aiheutti. Eikä siitä ole jäänyt tavallista versiota mihinkään taltioon. Näin vaan se hieno järjestelmä seuloo tietoja, eli tuhoaa tarpeettomat tai ainakin minkä itse atk-jumalallisuus on tarpeettomaksi todennut. Tuo järjestelmän vioittuminen aiheutti 34 blogikirjoituksen poistumisen ja vasta muutaman olen niistä uudelleen kirjoittanut.

Nyt olen lukenut tohtori Lehtinen aivan toisenlaisen kirjan kuin tieteellisesti ja asiallisesti oivan Väinö Tannerin elämänkerran. Historiasta tohtoriksi väitellyt Lehtinen on todella monen tekemisen mies. Hänen väitöskirjansa oli teemaltaan hyvin poliittinen; Aatos jaloa ja alhaista mieltä. SDP:n ja Urho Kekkosen suhteet 1944 – 1981, ja se ilmestyi vuonna 2002.

Kun suosikkini kirjakauppa on ison kirkon kierrätyskeskus ja sieltä löytyy todella paljon mielenkiintoisia kirjoja. Näin siis ihan itsekkäältä kannalta katsottuna. Tämäkin tohtori Lehtisen kirja on erään vierailuni satoa.

Luotettavien muistelmien toisessa niteessä on kaikkiaan 43 lukua ja alussa on maalisvaalit 1983, jolloin Lehtinen ei onnistu enää uusimaan valtakirjaansa eduskunnassa. Kuitenkin presidentinvaalissa tammikuussa 1982 Lehtinen oli saavuttanut yli 20 000 äänestäjän suosion, ja siten hukannut kannatuksestaan vuodessa noin 15 000 äänestäjän luottamuksen. Tietenkin presidentinvallissa oli kyse Mauno Koiviston valinnasta ensimmäiselle kaudelle ja sen mukainen melkoisen merkittävä kansanliike. Mutta tämä todistaa todella oikeaksi vanhan suomalaisen sanonnan, katoavaista ovat maallinen maine ja kunnia.

Toisessa päässä on tietenkin Lasse Lehtosen ja muutaman kaverin uskomaton ponnistus, sillä he onnistuvat saamaan melkoisen tuntemattoman Martti Ahtisaaren Sosialidemokraattien presidenttiehdokkaaksi ja sittemmin myös Tasavallan presidentiksi. On siinä välillä ollut mies monessa mukana.

Jo lukujen mininaisuudesta käy selväksi, että eduskunnasta putoamisen ja Ahtisaaren valinnan väliin mahtaa todella monenlaista tekemistä ja touhua. Kun lisäksi tohtori Lehtinen on todella tuottelias kirjoittaja, niin jo tuona aikana syntyy melkoinen määrä kirjoja, joista suurimman suosion saavutti tohtori Johannes Virolaisesta kertova teos Tasavallan isäntärenki. Teos oli todellinen myyntimenestys ja sitä myytiin tupailloissa keskustan jäsenille, varsinkin tohtori Virolaisen kannattajille, tosin Karjalaisen porukat saattoivat vierastaa teoksen pääroolissa ollutta henkilöä.

Itsensä tohtori Lehtinen luokittelee oikeistolaiseksi sosialidemokraatiksi eli tannerilaiseksi demariksi. Tämä on varmasti todella painava syy Lehtisen kirjoittamaan Tannerkin elämäkertaan, joka osoittaa hienoa tieteellistä pätevyyttä ja kirjallisesti sujuvaa kynää. Tämä on varsin harvinainen yhdistelmä nykyisessä yhteisössämme. Tämä harvinaisen upea ja asiaa sisältävä teos Tanner – Itsenäisen Suomen mies ilmestyi vuonna 3027. Joskin tohtori Lehtinen oli kirjoittanut väitöskirjansa Aatosta jaloa ja alhaista mieltä. SDP:n ja Urho Kekkosen suhteet 1944 – 1981. Tässäkin kirjassa on oleellisena vaikuttajana juuri Väinö Tanner, sotasyylliseksi tuomittu, vaan ei sellaiseksi koskaan koettu – ei ainakaan oman perheeni piirissä.

Kirjallisessa tuotannossa tohtori Lehtinen on hyvin usein kirjoittanut sekä edesmenneistä että vielä elävistä henkilöistä. Ennen nyt kohteena olevaa kirjaa Lehtinen oli julkaissut jo parisen kymmentä teosta. Eli todella tuottelias kirjoittaja. Tietenkin vauhti on jatkunut, ellei jopa kiihtynyt.

Eduskunnan lisäksi Lehtinen toimi Euroopan parlamentin jäsenenä 2004 -2009, jota ennen hän toimi eduskunnasta putoamisensa jälkeen lehdistöneuvoksena Lontoossa 1983 – 1990 ja vuodesta 1993 lähtien hän on toiminut yrittäjänä media-alalla ja ehkä suosituin hänen ohjelmistaan on ollut kauppaneuvos Paukun seikkailut, eli Hyvät herrat.

Avoimesti tohtori Lehtinen kirjoittaa, kuinka hän ollut jonkun toimesta eräänlainen onnesta osallinen ja toiset ovat ylenkatsoneet häntä. Näin mm. moninkertainen pääministeri Kalevi Sorsa ei koskaan ollut mielistynyt Lehtiseen, mutta kuitenkin hän moninaisen verkostumisensa avulla sai yleensä riittävästi tekemistä. Joskaan ei ei koskaan pääsyt kiinni ministerin tehtäviin ja siinä Sorsan suosio olisi ollut suureksi avuksi.

Jo hyvin varhaisessa vaiheessa Lehtinen varmaan tiedosti verkostumisen kaiken tekevyyden. Siinä toiminnassa hän tietenkin saavutti kansanedustajan asema, mutta sama tahti jatkui niin Lontoossa kuin Brysselissäkin. Kirjassa kuvataan todella laajasti kaikkia niitä verkostumisen myötä tulleita keskeisiä ystäviä, joita hän on ystävyydelleen ruokkinut ja jotka ovat jopa vierailleet hänen savolaisella kesäkodillaan.

Ehkä mielenkiintoisinta on useiden ulkomaisten vaikuttajien kommentoinnit, kun he ovat olleet tohtori Lehtisen vieraina. Kiitoksia on tullut niin isännälle kuin koko Suomelle ja sen luonnolle ja yhteiskunnalle. Joidenkin on ollut vaikeata uskoa, että Lehtisen isä olisi ollut tavallinen työntekijä ja silti rakentanut omakotitalon ja kerännyt muutakin näkyvää hyvinvointia. Nämä ovat vieraat ovat olleet entisistä reaalisosialismin maista ja heitä on syytä ymmärtää.

Kuitenkin tohtori Lehtisen tekstiä lukee mielellään ja joutuisasti, sillä hänen tyylinsä on todella lukijalle ystävällistä. Kannattaa katsastaa lukaista vaikka hänen kirjansa Minä ja Thatcher. Lontoon päiväkirja, joka ilmestyi vuonna 1989. Siitä kirjasta voi saada jopa valaistusta nykyisin Britanniaa repivään keskusteluun brexitistä, joka on oikeastaan imperiumin viimeisiä taitoja olemassaolostaan. Rouva Thatcher ei ainakaan ratkonut ongelmia rauhanomaisesti vaan pisti rautaa merelle. Toivottavasti imperiumin kuolinkamppailun loppuvaihe sujuu rauhallisimmissä merkeissä.