Simone ja hänen miehensä  Antoine Veil lepäävät Panthéonin kupolin alla ja vahtia suorittavat tasavaltalaiskkaartin sotilaat 1. heinäkuuta 2018.

Matti Klinge
Canicula, päiväkirjastani 2018 – 2019
Siltala, Helsinki, 2019, 212 sivua
ISBN 978-952-234-610-0

Nyt on käsillä jo 21. professori Klingen päiväkirjastani. Kuten hän itsekin totea, niin useat asiat, joista hän kirjoittaa, eivät ole vuosien myötä menettäneet ajankohtaisuuttaan. Eli hän ei turhaan kirjoita ajankohtaisista asioista, sillä niillä, juuri hänen mainitsemillaan, tuntuu olevan todella pitkä ja jopa erittäin pitkä elinkaari.

Tämä pitkä jatkumo tulee hyvin esiin tässä professori Klingen uusimmassa päiväkirjassa. Tosin hän nyt ei ole mittavalla matkalla, ei edes oppilaidensa kanssa tutustumassa Euroopan kulttuuriin. Kuitenkin koko eurooppalaisuus ja sen monimuotoisuus ovat läsnä, kuten myös brittien tavoite päästä eroon yhdentyvästä Euroopasta ja eristäytyä omaan erinomaisuuteensa.

Tosin todella hyvä ja rakas ystäväni, joka toimii suurlähettiläänä Euroopan Unionin eräässä lähetystössä, arvioi hilan sähköpostissaan tilannetta brexitistä. Sitä en saata olla mainitsematta juuri tässä yhteydessä, sillä niin osuva mielipide on, ainakin minun mielestäni.

Hänen ylhäisyytensä viittasi brittiläisen Historiantutkijan ja historianfilosofin Arnold J. Toynbeen (1889 – 1975) teoriaan imperiumien ja kulttuurien tuhoutumiseen ja kuolemaan. Hänen mielestään britit ovat jo toisen maailmansodan jälkeen nähneet hienon imperiuminsa tuhoutumisen vain jatkuvan ja jatkuvan. Euroopan Unionin jäsenyys on vähentänyt tuhoutumisen painetta, mutta nyt ovat käsillä viimeiset syvät kouristukset. Kaiken lisäksi kaikki tämä tapahtuu populistisesti organisoudun kansanäänestyksen tukoksena. Todellisuudessa kansa ei oikeastaan tiennyt mistä se äänesti ja saati ollut selvillä kaikista niistä seurauksista, jota brexit tulee aiheuttamaan.

Köyhälle Britannialle ei kelvannut ns. Norjan malli, joka takaa Norjalle lähes samat oikeuden kuin Unionin jäsenmaille, mulla ilman jäsenyyttä. Britannia tulee entisestään köyhtymään ja ehkä jopa Skotlanti eroaa Yhdistyneistä Kuningaskunnista, mutta sitä edestään löytää, mitä taakseen jättää. Henkilökohtaisesti olen erittäin tyytyväinen, että hänen Ylhäisyytensä osaa ja kykenee ajattelemaan itsenäisesti ja tukeutumaan näkemyksissään todellisiin auktoriteetteihin.

Kuvan arkuissa: Jean Moulin ja André Malraux vasemmalla, Simone Veil ja hänen miehensä perällä sekä René Cassin ja Jean Monnet oikealla

Päiväkirjan ensimmäinen merkintä on heinäkyyn ensimmäiseltä päivältä ja on monella tavalla hyvin tyypillinen Klingelle, joka puolustaa eurooppalaisia arvoja ja perinteitä ja sitä erilaisuutta, jota nämä arvot Euroopan Unionin kokonaisuudessa esittävät. Päiväkirjan merkintä koskee ranskalaisen poliitikon. Ranskan akatemian jäsenen ja natsien Auschwitzista hengissä selvinneen Simone Veilin (1927 – 1917) maallisten jäänteiden siirtämistä Pariisin Panthéoniin, joka on entinen kirkko ja sittemmin pyhitetty ranskan suurille vaikuttajille.

Simone Veil on viiden nainen, joka ”pantheonisoitiin”, joskaan kaikki viisi eivät oel saavuttaneet asemaa kuin miehensä kautta, Lisäksi Simone Veil on Ranskan viidennen tasavallan aikana nopeimmin kuolemansa jälkeen Penthenoitu henkilö. Mutta hän on ollut eittämättä viidennen tasavallan yksi keskeisistä poliittisista vaikuttajista.

Simonen Veilin henkilöstä professori Klinge saa myös syyn pohdiskella juutalaisten asemaan yleensä ranskalaisessa sivistyksessä, ja se on todella keskeinen ja merkittävä. Hän toteakin eräänlaisen uusuutalainen aallon alkaneen 1990-luvulla ja tietenkin samalla ovat voimistuneet juutalaisvastaiset ja yleensä rasistiset ajatusmaalit Euroopassakin. Kirjoittaja toteaakin tämän ilmiön liittyvän Saksan yhdistymiseen ja Neuvostoliiton romahtamiseen. Tämä on mielenkiintoinen näkemys kun sitä tarkastelen oman 1/8 osaa juutalaisesta näkökumastani.

Seuraavana kohteena on tietenkin Ranskan kansallispäivän tapahtumat ja eritoen paraati heinäkyyn 14. päivänä. Näin professori Klinge näyttää francofiiliytensä puhtaimmillaan, mikä on tietenkin laistava asia.

Heinäkuun 14. vuonna 2017 Yhdysvaltojen presidentti Donald Trump teki valtiovierailun Ranskaan. Hän pääsi osallistumaan tuohon komeaan ja juhlavaan tapahtumaan. Seurauksena, että hän halusi myös Yhdysvalloissa suoritettavan moisen juhlinnan kansallispäivänä. No, se ei ole vielä toistaiseksi onnistunut. Muutenkin Trump sai tuta ranskalaisen kyvyn järjestää todella pömpöösejä tapahtumia, jos vain niin haluavat. Hänet vastaanotettiin Invalidihotellissa, jonka piha on uskomaton paikka ja lisäksi siellä on Napoleonin hauta.

Professori Klinge ei ilmeisesti suuremmin arvosta Trumpia, jonka Tapaaminen presidentti Putinin kanssa tapahtui heinäkuussa 2018 juuri Helsingissä. Siitä tapaamisesta on riittänyt puhetta aina tähän päivään saakka, eli mitä siellä oikein keskusteltiin ja kuka vei mitä ja mikä vei kuta?

Melko myönteinen asenne venäläisyyteen ja siten myös Venäjään on usein esille tuleva maailmankuva näissä Siltalan kustantamissa professorin Klingen päiväkirjoituksissa, toki myös muissakin kirjallisissa tuotoksissa. Tämä tulee esille jo hänen suhtautumisessaan ns. sortokausiin, jotka hän näkee eräänlaisena konstruktiona. Laajasti sivistyneenä henkilönä hänelle on varma perusta näkemyksilleen ja hän toteaakin suomalaisten osittain härnänneen venäläisiä viranomaisia toimimaan ns. sortokausien toimintamallin tavalla. Kuitenkin on muistettava, että esim. paljon parjattu ja salamurhan uhriksi joutunut kenraalikuvernööri Nikolai Ivanovitš Bobrikov (1839 – 1904) halusi vähentää Suomessa ruotsin kielen käyttöä kuten myös keskittymistä Ruotsin ja muiden länsimaiden historiaan. Tilalle hän toivoi suomen. ja venäjän mieliä sekä samojen alueiden historiaa.

Eräs professori Klingen mielipahan aiheuttaja on lehdistömme. Jospa sen kirkkaimmat tähdet kuten Helsingin Sanomat ja Hufvudstadsbladet saavat osakseen täyslaidallisen kritiikkiä. Aiheesta tosin, sillä printtilehdistön taso on todella laskenut, ilmeisesti syynä on toimittajien vaillinainen yleissivistys, jonka puutteet eivät ole
helposti paikattavissa. Mielenkiintoisesti Helsingin Sanomien vastaava päätoimittaja on erinomaisesti ranskaa puhuva Kaius Niemi, joka on käynyt Helsingin ranskalais-suomalaisen koulun, kuten professori Klingen omatkin pojat. Tästä huolimatta päätoimittaja ei taida ehtiä valvomaan toimituksensa tekemisiä ja niin pääsee amerikankielinen maailmankuva valloilleen lehdessä. Päätoimittaja niemi voisi hyvin ottaa mallia ranskalaisesta Le Monde lehdestä, siihen Klingekin vetoaa usein ja aivan syystä.

Erinomaisen mielenkiintoista on professori Klingen tapa sanoa asiat niin kuin ne ovat ja jättää pois poliitikoiden ja virkamiesten munkkilatina, jossa ei sanota yhtään mitään, vaikka sanoa on monesti aivan liikaa. Tämä suoraselkäisyys on todella kunnioitettava piirre ja ominaisuus ja siitä ei voi olla kuin mielissään. Toivottavasti saamme myös tulevina vuosina nauttia professori Klinge eurooppalaisesta maailmankuvasta, joka puolustaa humaaneja arvoja ja uskaltaa ottaa kantaa joskus hyvinkin vaikeisiin ja kipeältä tuntuviin asioihin.

Kuitenkin pieni nootti on annettava Siltalan kustannustoimittajille, sillä kirjassa on parikin virhettä, jotka ovat jostain syystä kirjaan tiensä löytäneet.

Sivulla 137 professori Klinge kertoo viimeisistä Kapeting -sukuisista kuninkaista. Olihan Temppeliherrojen suurmestari ennen Jacques de Molay (1243 – 1314) ennen teloituskuolemaansa kironnut vallassa olevan kuninkaan Philippe IV hyvän ja hänen poikansa. Philippellä oli neljä poikaa, jotka vuorotellen hallitsivat, mutta ainoa lapsenlapsi Juhana I eli vain viisi päivää. Sen jälkeen tulivat sedät ja niin päättyi suorien Kapetingien hallitsijasuku vuonna 1328 ja valta siirtyi Valois-suvulle. Siinä oli jo eräs syy Satavuotiseen sotaankin. Tämä tapahtuma kiroamisineen sijoitetaan kirjassa 1500-luvun lopulle. Kuitenkin todellisesti meni 261 vuotta ennen kuin Bourbon-sukuinen Henrik IV tuli Ranskan hallitsijaksi vuonna 1589. Ei suinkaan niin kuin kirjassa väitetään suoraan Capetinkien jälkeen.

Toinen erehdys on sivulla 158, kun väitetään, että suuriruhtinas ja keisari Aleksanteri III (2845 – 1894) kuoli attentaatin yhteydessä. Näin tapahtui tosin hänen edeltäjälleen Aleksanteri II /1818 – 1881), jonka patsas on Senaatintorin keskeinen koriste. Toki Aleksanteri III koki myös äkkikuoleman, mutta se aikaansai munuaissairaus, joka oli ehkä seurausta junaonnettomuudesta.

Eivät nämä mitään suuria virheitä ole, mutta ihmetystäni herättävät ne kuitenkin, silla professori Klinge on aina ollut todella virheetön kirjoittaessaan.