Jouko Aaltonen & Seppo Sivonen
Orjia ja isäntiä
Ruotsalais-suomalainen siirtomaaherruus Karibialla
Into, Helsinki, 2019, 425 sivua

Tämä on meidän suomalaistenkin mustaa menneisyyttä. Toki siihen osallistuivat innokkaimmin ruotsalaiset ja oikeastaan koko ns. länsimainen kulttuuri ja talouselämä. Tietenkin kyse on orjuudesta, joka oli keskeinen taloudellisen rakenteen osa aina 1500 luvulta 1800 luvulle asti, eli ihmisten kaupasta, jota innokkaasti eurooppalaiset harrastivat viemällä mustia Afrikasta eri Amerikoiden alueelle.

Tosin ei kyse ole vaan menneisyydestä, sillä nykyisin vähintään 40 miljoonan ihmisen lasketaan olevan orjan asemassa, ja enemmistä on naisia, joista suuri osa on alistettu seksityöläisiksi. Tämä luku orjista on suurempi kuin kaikki aikoinaan Afrikasta Amerikkoihin raahatut orjat yhteensä. On siinä miellä miettimistä oman eettisen asenteemme kanssa.

Kirjan tekijät osoittavat asiansa osaamista, kun sijoittavat kaiken pohjoismaisen yritteliäisyyden globaaliin kontekstiin, kuten kuuluukin. Sillä Ruotsi ja Suomi eivät olleet mikään orjabisneksen yksinäinen saareke, vaan osa isoa kapullista toimintaa. Joskin yritystä oli aina 1600 luvulta lähtien, jolloin suuresti arvostamamme valtakunnan kansleri Axel Oxenstierna esitti ja halusi lähteä mukaan kukoistavaan Karibian alueen hyödyntämiseen ja siis samalla orjabisnekseen. Oxenstierna hankkeet eivät innokkaasta yrittämisestä onnistuneet.

Kansleri Oxenstierna yhteiskunnalliset näkemykset sopivat hyvin yhteen ajankohdalle eli ns. Suurvalta-Ruotsille todella hyvin. Olihan valtakunta levinnyt Karjalaan, Baltiaan, Saksaan jne. Oli siis aika saada osa myös jotain isompaa. Tosin jotkut6 näkevät myös Suomen ja myöhemmin Norjan osana ruotsalaista siirtomaaherruutta. Olihan Ruotsilla myös kokemusta siirtomaaherruudesta, sillä vuonna 1638 se perusti Uusi Ruotsi (Nya Sverige) nimisen siirtokunnan Pohjois-Amerkina alueelle Delawareen. Ruotsi joutui luopumaan tuosta siirtokunnasta melko pian eli vuonna 1655.

Aika kului eteenpäin ja vuoroon tuli useasti uudistusystävälliseksi mainittu Kustaa III. Hänen avullaan onnistuttiin saamaan, tai oikeammin ostamaan Länsi-Intian saaristossa oleva pieni kallioinen ja vähämerkityksellisesti arvioitu Saint-Barthélemyn saari, joka on pinta-alattaan vain 24 neliökilometriä. Pinta-alaltaan siis pienempi kuin Sottungan kunta, joka on maa-alaltaan 28 neliökilometrin laajuinen kunta ja asukasluvultaan suomen pienin, 91 asukasta vuonna 2019.

Siirtomaaksi saatu pieni saari oli kallioinen ja karu, joten siellä ei ollut mahdollisuuksia suurialaiseen plantaasiviljelyyn, ei kahvin tai sokerin tuotantoon. Elanto oli hankittava toisella tavoin ja tässä oli apuna vapaasatamaksi määritelty alueen suurin satama, joka pääsääntöisesti keskittyi orjakauppaan Afrikasta alueelle ja myös alueen sisäiseen kaupankäyntiin ihmisillä.

Ruotsi ja sen myötä tuollainen itäinen valtion osa olivat myöhässä kilpajuoksussa siirtomaista ja siten myös orjabisneksestä. Ranskan ja Yhdysvaltojen vallankumoukset olivat valistuksen hengessä nostaneet esiin yhdenvertaisuuden aatteen. Joskin eteläinen osa Yhdysvalloista olisi moisia yhdenvertaisuuden aatteita vastaan, jos ne vain kohdistettaisiin myös värillisiin orjiin. Näin Englannin parlamentissa alkoi myös voimakas taistelu orjakaupan ja yleensä koko ilmiön poistamiseksi ja kieltämiseksi.

Pitää muista sellainen tosiasia, että valtakuntaa kuin Ruotsi-Suomi ei ole koskaan ollutkaan, vaan oli vain Ruotsin valtakunta, johon liitetiin erilaisia alueita, jotka olivat erilaisia ja näköisiä maakuntia, joista eräs maakuntien kokonaisuus oli nykyisen Suomen alue. Kuitenkin erilaiset Suomen alueella syntyneet ja siellä asuneet yksityishenkilöt olivat mukana varsinaisen valtakunnan politiikassa ja sen yrityksessä globalisoitua. Näistä henkilöistä kirja tekee mielenkiintoisen liittymän valtion ja yksilön välisessä vuorovaikutuksessa. Jotta kaikki ei olisi vain mennyttä ja haikailua, niin esiin tuodaan sekin tosiasia, että tuolla saarella asuu yksi suomalainen, joka on perustanut sinne perheen ja toimii yrittäjänä. Näin Suomi on edelleenkin la
läsnä Saint-Barthélemyn saarella, joka on melkoisen arvostettu lomasaari ja sinne on haudattu jopa Ranskan suuri popidoli, joka oli tosin Belgian lahja ranskan musiikille, eli Johnny Hallyday eli arkisesti Jean-Philippe Léon Snet. Hän omisti saarella luksus huvilan.

Oikeastaan itse kaipaan juuri tuollaista pitkää polkua, joka näkyy myös tässä ja nyt, koska kaikilla menneisyyden tapahtumilla on monenlaisia heijastuksia nykyiseen yhteiskuntaan, ihmisissä sen jäseninä ja tapoihin.

Kirjoittajat ovat tutkijoina tehneet mielenkiintoisen kirjan ja siten melkoisen taustatyön kirjoittamisen mahdollistamiseksi. Kirja on ansiokas yleensä orjakaupan historian selvittämisen kannalta, mutta myös Ruotsin valtakunnan ja kansalaisten, myös ns. suomalaisten, kannalta katsottuna. Vajaat sata vuotta kesti ruotsalainen dominaatio Saint-Barthélemyn saarella, sillä köyhtynyt ja taantuva yhteiskunta myytiin takaisin Ranskalle vuonna 1878. Ruotsin seikkailu Länsi-Intian saariston orjamarkkinoilla oli päättynyt jo aiemmin ja saari jäi siivuun kehityksestä ja sen ohi menivät suurvaltojen omistamat alueet.

Kirja on osin raskasta luettavaa, sillä ainakin minulle kertomukset orjien kohtaloista ja kohtelusta, olivat järkyttäviä, vaikka olen niistä tietoinen ollutkin. Ehkä se tulee tässä kirjassa niin lähelle minuuttani, että se todella tuntuu. Mutta kirja on täyttä asiaa ja saakin järkyttää meitä hyvinvointiin tottuneita suomalaisia.