Mikan ääni

2.3.2020

Mika Waltari
Ihmisen ääni

toim. Ritva Haavikko
WSOY, Helsinki/Juva, 1978/1980, 228 sivua

Tulenkantajiin kuuluneen taitelija Väinö Kunnaksen vuonna 1928 tekemä karrikatyyri Waltarista istumassa Fazerin kahvilassa Helsingissä.

Kustantajalla on ollut ajatus toimittaa erinäisistä vaikuttajista ja muuten merkittävistä henkilöistä kirja, jossa ko. henkilö tavallaan omalla äänellään kertoo itseensä ja ajatuksiinsa ja elämäänsä liittyviä asioita.

Waltari oli elinaikanaan todella runsaasti tekstiä tuottanut kirjoittaja. Mikään kirjallisuuden laji tai kirjoittamisen tapa ei ollut hänelle vieras. Jo elinaikanaan Waltari saattoi lukea runsaan määrään itseään koskevaa tekstiä niin populaaria kannanottoa ja kritiikkiä kuin tieteellisempäänkin pohdintaa.

Tämänkin kirjan hanki valtavin kustannuksin Ison kirkon kierrätys keskuksesta, joka on nykyisin pääsääntöinen kirjallisuuteni hankintojen paikka. Kyseessä on teoksen seitsemäs painos, joka ilmestyi vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen. Alkuperäinen ehti ilmestymään vuonna ennen kirjailijan poislähtöä. Tämäkin poistuminen eläväisten joukosta, joskaan ei maamme ja maailman kirjallisuuden Parnassolta, antaa enemmänkin ajattelemisen aihetta. Olenhan jo itse reilusti ylittänyt Waltarin saavuttaman iän, mutta miten paljon vaatimattomampi on ollut jalanjälkeni koko elämän mittakaavassa.

Myös Waltarin vaikutus niin kirjallisuuteen kuin ihan tavalliseen elämäänkin on ollut valtava. Muistan hyvin erään nuoren ranskalaisen maisterin, joka tuli suorittamaan siviilipalvelua Suomeen toimien opettajana vuoden ajan. Hän kertoi minulle, että sytykkeenä ja innoituksena historian opiskelulle oli hänelle toiminut Waltarin Sinuhe egyptiläinen. Melkein on uskomatonta, että todella omariittoisen ja itseensä tyytyväisen kulttuurin nuori saa innostuksensa opiskella historiaa ja erikoistua juuri Egyptin vanhaan historiaan, suomalaiselta kirjailijalta, jonka teos on ilmestynyt heti toisen maailmansodan päätyttyä. Toki tuo kirja puhuttelee kaikki jotenkin sotaisiin konflikteihin liittyviä henkilöitä.

Tietenkin mukaan on otettu katkelmia Waltarin teoksesta ”Aiotko kirjailijaksi”, joka vielä tänäänkin puhuttelee tekstillään ja ohjeillaan nuoria, miksipäs ei vanhojakin, kirjoittamista ajattelevia henkilöitä. On mukaan saatu myös Waltarin Pro Gradu-tutkielman lyhenteitä, sehän käsittelee Taivaallista ja maallista rakkautta eli kansanomaisesti uskonon ja erotiikan välistä suhdetta.

Huomattava merkitys on tietenkin lapsuudella, jota sävytti merkittävällä talla isän varhainen kuolema. Siihen nivoutuu oleellisesti teemana yksinäisyys, jota käsitellään perusteellisesti joka kahdessa eri luvussa. Ehkä juuri tuo yksinäisyyden tunne pohjusti suurta kertojaa, ehkä hän omassa mielessään kertoili tarinoita, ääneti ja vain itselleen.

Toinen keskeinen teema tässä kirjassa on eittämättä Waltarin suhde uskontoon ja yleisimmin uskontoihin. Se tulee tietenkin osittain perheen perintönä ja tikasta kristillisestä kasvatuksesta. Myös hänen teoksissaan esim. Sinuhessa ja Turms Kuolemattomassa on hyvin voimakkaasti esille uskonnolliset kysymykset. Hän tekee tavallaan uskonnosta myös Pro Gradunsa, kuten jo mainittiin ja asia on oikeastaan hänen kauttaan yhteydessä eroottiseen kokemukseen. Ekstaasi, joka on useiden pyhimyksen saaneiden keskeinen kokemusmaailma, on Waltarin mukaan myös hyvin seksuaalinen ja eroottinen kokemus. Näin siis usein rakkaus jumalaan on henkisen rakkauden lisäksi myös voimakkaasti fyysinen kokemus, kuten erotiikka usein juuri sitä on.

Kolmas hyvin voimakkaasti esiin nouseva teema on ikääntyminen ja vanhuus. Asian on luonnollinen ja ajankohtainen, koska kirja valmistui juuri ennen Waltarin lähtemistä suurelle ja pitkälle matkalleen. Voimakkaasti Waltari kokee iän mukanaan tuomat ongelmat, se on ymmärrettävää, sillä melkoisen nuoruuden ja etenkin aikuisiän suuren työllistymisen ja kirjoittamisen kyvyn hiljainen hiipuminen ovat tietenkin ongelmia meillä kaikille, joille ikää tulee jatkuvasti lisää ja lisää.

Hyvin Waltari toteaa moniselitteisessä luvussa Kotiseuturetki, että

”Yhteiskuntamme kehitys ja sovinnaiset tapamme eristävät sairauden ja kuoleman kodeista sairaala suojelevien seinien taakse. Ei meidän tarvitse omin silmin nähdä kärsimystä, jota parhaalla tahdollammekaan emme voi lievittää. On kuin yhteiskunta kuvittelisi antavansa meille jonkin lahjan tai erikoisedun tällä järjestelyllä.”

Kuolema Waltarin mukaan on siirretty pois nykyihmisen läheisyydestä, laitosmaistettua ja sterilisoitu. Vanhassa maalaisyhteisössä se oli läsnä ja sen kanssa opittiin tulemaan toimeen. Se oli osa elämää ja siten oleellinen jatko myös syntymälle. Olihan lapsikuolleisuus vielä 1800-luvulla todella yleistä ja siten kuolema oli myös lähellä lapsiakin, ei vain vanhuksia ja aikuisia.

Tämä Ritva Haavikon toimittama pieni, siis Waltarin mittakaavassa, kirja on todellinen helmi. Ihmettelen vain itseäni, että miksi en ole löytänyt tätä aarretta aiemmin ja miksi en ole sitä lukenut. Suosittelen jokaiselle, olipa hänen ikänsä mikä tahansa, tutustumista tähän kirjaa, sillä sen avulla aukeaa aivan uusia ulottuvaisuuksia koko Waltarin valtavaan tuotantoon ja hän kirjallisen työnsä filosofiseen taustaa.

No Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.