Viljo Rasila
Yhteiskunnallinen korkeakoulu 1925 – 1966
WSOY, Helsinki, 1973, 300 sivua

Suomalainen yhteiskunta pitää sisällään monia mielenkiintoisia kasvukertomuksia. Tietenkin jo suomalaisen yhteiskunnan kehittyminen on itsessään yksi suuri ja mielenkiintoinen kasvukertomus, joka sisältää lukemattomia muita.

Tallaista kertomusta käsittelee nyt lukemani kirja, joka tietenkin löytyi superkirjakaupastani. Pienestä ajatuksesta, joka esitetiin itsenäistymisen kuohujen käydessä kovimmillaan on kasvanut todella merkittävä osa yhteiskuntaa, ja varmaankin sen kasvu jatkuu ja muuntuu ajan myötä.

Kun eräs esi-isäni eli Axelius Kempe aloitti yliopistolliset opintonsa, niin samana vuonna aloitti toimintansa Turun Akatemia. Oppilasmäärä oli todella vähäinen, joskin perustajana oli kuningatar Kristiina. Ensimmäisessä vaiheessa Akatemiassa oli 11 professoria ja 250 opiskelijaa. Kun Kansalaiskorkeakoulu aloitti toimintansa, niin sinne ilmoittautui 72 oppilasta, mutta kevätlukukaudella oppilaita oli vain 54.

Vaatimattomat olivat lähtökohdat, mutta eräillä asiaan innostuneilla oli palavaa haluaa saada aikaan muutosta. Kulun ajatuksen alkuunpanijalla professori Leo Harmajalla (1880 – 1949) oli kaksi suurta ajatusta:

1. kansalaistietoja oli syvennettävä yhteiskuntatieteellisen opiskelun avulla,
2. opintie ylioppilastutkintoa vailla oleville lahjakkaille nuorille oli avattava.

Nämä ajatukset olivat jopa vallankumouksellisia tuollaisessa yliopistomaailmassa. Aloittivathan suunnilleen samaan aikaan opetuksensa myös ruotsinkielinen Åbo Akademi ja Turun suomalainen yliopisto. Kuitenkin näiden kahden muun yliopiston talous oli varmalla pohjalla ja siksi aloitustahti oli vaikuttavampi. Turun yliopisto oli kerännyt kansalaiskeräyksellä melkoisen suuren pääoman ja koko ruotsinkielinen yhteisö tuki yritysten ja yksityisen lahjoitusten avulla Åbo Akademin toimintaa.

Tämä vaatimattomalta vaikuttava historiikki on kuitenkin uskomattoman hieno seikkailukirja, jonka pääosassa ovat em. Leo Harmaja ja Yrjö Ruutu (1997 – 1956), sillä nämä kaksi miestä saivat aikaiseksi todellisen ihmeen antautuvalla työllään ja uskomalla ajatustensa oikeutukseen. Nykyisin tämän ihmeen nimi on Tampereen yliopisto, jossa opiskelee yli 30 000 opiskelijaa ja henkilökuntaakin on yli 5000. Yliopiston on suomen toiseksi suuri ja sen sairaala on yksi lääketieteellisen tutkimuksen edelläkävijöitä ja minäkin olen saanut siellä hoitoa moniin vaivoihini.

Rasila kuvaa hyvin mielenkiintoisesti niitä 50 – 60 lukujen taiteen taistoja, joita käytiin Yhteiskunnallisen korkeakoulun muuttamisesta Helsingistä Tampereella. Näin jälkikäteen voi vain todeta, että muutto oli todella oikeaan osunut toimenpide ja se varmaankin pelasti koko korkeakoulun olemassaolon.

Mitä tulee itse kirjoittajaan Viljo Rasilaan, joka toimi Tampereen yliopiston Suomen historian apilaisprofessorina 1969 – 1976 ja varsinaisena professorina Suomen historiassa 1976 -1989 ja saman yliopiston vararehtorina vuosina 1984 – 1987, niin hän on itse käynyt aikanaan Yhteiskunnallisen korkeakoulun, ja väitteli sieltä tohtoriksi ensimmäisenä Korkeakoulun siirryttyä Tampereelle. Hän ei ole suorittanut ylioppilastutkintoa, joten hän on erinomainen esimerkki siitä, miten korkeammankin opetuksen pitää olla kaikille mahdollista. Lisäksi hän on kirjoittanut useita merkittäviä teoksia Suomen historiasta, jotka ovat käsitelleet eritoten Suomen torpparilaitosta ja sisällissotaa vuonna 1918.

Toinen merkittävä, ainakin omasta subjektiivisestä mielestäni, asia on kaikki ne henkilöt, jotka ovat opettaneet korkeakoulussa sen historian aikana ja eritoten ne useat nimeltä mainitut oppilaat, jotka ovat korkeakoulun käytäviä ja luentopenkkejä kuluttaneet. Heistä useat ovat todellakin kunnostautuneet erilaisissa yhteiskunnan tehtävissä. Koulu on todellakin enemmän kuin hyvin täyttänyt perustajien suuret toiveet.

Kun tämän kirjan on lukenut ja sen tilastolliseen, hyvin runsaaseen ja monipuoliseen, materiaalin perehtynyt, niin ei voi kuin ihailla alkuaikojen perustajien uskoa parempaan tulevaisuuteen koulutuksen avulla. He olivat todellakin koulutususkovaisia ja niin on syytä meidän muidenkin olla. Kyllä tie parempaa maailmaan kulkee koulutuksen kautta, senhän totesi jo Kustaa Paturikin (1812 – 1868), kun ajoi suurella innolla ensimmäistä suomalaista kunnallista kansakoulua Janakkalaan vuonna 1861.