Ossin Blogi

Arvoisa Visaisäntä, Kyllä ihmisen, siis varsinkin minun kaltaiseni, teot ja tiet ovat todella ihmeellisiä. Maaliskuun 12. päivä eli torstaina jouduin iltapäivällä omien lääkäreiden määräyksestä karanteeniin. Valtioneuvosto julisti vanhusten karanteenin vasta seuraavana maanantaina. Kuitenkin oli aamupäivällä, kaikesta tulevasta tietämättömänä, lähtenyt kirjaostoksille Kanta-Hämeen parhaaseen kirjakauppaan, eli ison kirkon kierrätyskeskukseen. Tulevasta karanteenista tietämättömänä oli haalinut todella ison kasan historiaa, elämänkertoja, kaunokirjallisuutta ja muutakin todella mielenkiintoista luettavaa. Ja kaikilla oli hinta 50 centtiä, eli ei oikeastaan mitään. Ja onnellisena raahasin ostoskärryllisen kirjoja kotiin, Mukaani lähti niin tuntemiani kirjailijoita kuin vähemmän tuntemiani, toki olin kaikista jotain kuullut ja lukenut. Tämän nyt kyseessä olevan kirjoittajan kirjat olivat jostain syystä jääneet minulle vieraiksi. Oikeastaan ihmettelen asiaa, sillä hän kirjoittaa mm. kielellä, joka on mielenkiintoinen kokoelma eri kielten todella voimakkaita vaikutuksia. Ehkä hän oli silloin ilmestymisen aikoihin minulle liian populaari ja massojen suosikki, väärin siis ajattelin tuolloin. Keskeisenä vaikutekielenä ovat hollanti ja flaami, niihin sekoittuvat voimakkaasti saksa, ranska ja englanti. Tosin ruotsin kielestäkin on apua, sillä minusta hollanti/flaami ovat niin lähellä ruotisin kieltä. Kirjoittaja on kuitenkin työskennellyt englannin kielen ja kirjallisuuden professorina, joten sekin kieli lienee hänellä hyvin hallinnassa. Kirja on alkuperäiseltä nimeltään ”Die muur van die pes”- Sen keskeinen teemä on varmaankin saanut vaikutteita ranskalaisen filosofin ja…

Knut DrakeBurg Hämeenlinna im MittelalterEine baugeschichteliche unterscuchungSuomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja n:o 68Weilin & Göös, Helsinki, 1968, 178 sinua ja 40 liitekuvaa. Kun pitäisi kirjoittaa jotain älyllistä Hämeen alueen historiasta, joka on sidoksissa kotipitäjäni ja naapuripitäjien historiaan, niin tuli hankkineeksi tämän kyseisen väitöskirjan, Lukeminen oli toki vuosien käyttämättömänä pysytelleen saksan kielen osaamattomuuteni tähden kohtuullisen vaivalloista. Mutta jotain kuitenkin sain selville. Kiinnostukseni koskee erityisesti kysymystä Vanain linnoituksesta tai kaupungista, joka mainitaan ns. Novgorodin ensimmäisessä kronikassa, jossa kerrotaan tehdystä tuhoamismatka Hämeeseen, jossa oli poltettu ja hävitetty vanain kaupunki/linnoitus. Kutenkin Knut Drake, joka toimi pitkään Hämeen linnan entisöinnin johtaja nojaa, ja pakosti silloisen tiedon mukaan, vanhaan teoriaan Vanain kaupungin ja Varikonniemen yhteisestä historiasta. Nyt kuitenkin amatöörit, joita muuten Egon Friedell kirjassaan Keskiajan kulttuurihistoria pitää parhaina mahdollisina historian asiantuntijoina, ovat löytäneen ns. Hangastenmäen alueen ja sen olemassaolon. Tämä paikka on hyvin lähellä Hakoisten linnavuorta. Drake kutenkin perustelee näkemystään Varikonniemen soveltuvuudesta Vanain kaupungin rooliin mm. seuraavasti: Verwaltung Aufschluss, die allerding eher für die zentral gelegene Burg Hämeenlinna vorstellbar ist, als für die zu dieser Zeit an der Peripherie der Wohngebiete gelehne Burg Hakoinen. (Hallintotoiminnon, jotka ovat paremmin ajateltavissa keskustassa sijaitsevalle Hämeenlinnan vanhalle linnalle kuin Hakoisten linnalle, joka tuolloin asui alueiden reunalla). Tässä Drake viittaa Mauno Jokipiin teokseen…

Pekka Lehtonen Rikollista rakkautta ja räiskyvää tykkitulta<(b> Pihl-suvun seikkailut Suomessa, Ruotsissa ja Venäjällä Into-kustannus, Riika / Helsinki, 2018, 252 sivua Sukututkimus on melkoisesti lisännyt suosiotaan. Meillä Suomessa on tavallisellekin sukututkimuksen tekijälle melkoisen otolliset olosuhteet. Kirkko jo 1600 luvulla luterilaisuuden ja suurvaltaajan myötä ryhtyi ylläpitämään erilaisia tietoja, joiden eräänä tehtävänä oli tietysti uuden uskonnon aseman vakiinnuttaminen ja vahvistaminen. Myös Kustaa I Vaasa, joka oli varsinainen uuden uskonnon aikaansaaja Ruotsin valtakunnassa ja sen itäisessä osassa, oli verojen keräämisen tähden tehnyt lukuisia uudistuksia. Näin usein maaseudun tiedota ja melko vaivatonta seurata jo 1540-luvulle saakka erilaisten maakirjojen, veroluetteloiden ja valituskirjeiden kautta. Miksi siis me, minä muiden mukana, teemme sukututkimusta? Tämä on hyvin monimutkainen ja erilaisia näkemyksiä antava kysymys. Lehtonen kirjoitta asiasta mm. seuraavaa: ”Minusta tuntuu, ettei sukututkija etsi kirkonkirjoista pelkästään tietoja kuolleista esivanhemmistaan. Hän tavoittelee paljon enemmän. Hän haluaa kohdata läheiset ja kaukaiset sukulaisensa. Itse asiassa hän pyrkii yhteyteen esivanhempiensa kanssa. Hän haluaa kysyä noilta muinoin eläneiltä ihmisiltä, millaisia he olivat ja millainen oli se maailma, jossa he elivät. Ehkä mielessämme haluamme saada heiltä jopa neuvoja omaa elämäämme varten. Haluamme kysyä, miksi olemme sellaisia kuin olemme. Miksi minä olen minä?” Olen itsekin valmis allekirjoittamaan Pekka Lehtosen näkemyksen, mutta koulutettuna historian tutkijana ja opettajana olisin…

PeltonenErakotOmintakeisten suomalaisten elämäntarinoitaInto kustannus, Helsinki / Tallinna, 2020, 244 sivua Elämme erilaista aikaa, toissa päivänä tuli kuusi viikkoa täyteen vanhusten karanteenissa. Ennakkotieto vaati minut ja lankomieheni eristäytymään. Olen ollut käytännöllisesti katsoen kuusi viikkoa yksin, ei ole kuin puhelimen varassa keskusteluyhteyteni. Tosin ulkona ovat ystäväni käyneet ja toimittaneen mm. ruokaa, kirjoja ja muuta elämälle välttämätöntä Kuitenkin on ollut runsaasti aikaa lukea ja sivistää itseään. Itsensä sivistäminen ja siten oman minän rakentaminen ovat erittäin otollisia harrasteita tällaisena aikana. Tätä omaan minään kohdistunutta ja valtiovallane määräämää eristäytymistä vastaan on oma mielenkiintonsa Milla Peltosen kirjalla Erakot, joka käsittelee syytä tai toisesta eri tavoin erakoitumiseen päätyneitä henkilöitä ja usein jopa heidän erakoitumisensakin on hyvin erilaista ja eritoten sen syyt ovat todella moninaiset.  Ensiksi kuitenkin mainittava suomalaisessa populaarikirjallisuudessa harvinainen ominaisuus, jota oikeastaan viljelee vain suuri suosikkini Matti Klinge. Tämän teoksen kirjoittaja on käyttänyt onnistuneesti hyväkseen kaunokirjallisuutta, jossa usein kuvataan juuri erakoitumista. Ehkä heti alussa oleva viittaus Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen on juuri sellaista älyllistä hienoutta, jota harvoin saadaan suomeksi lukea ja kokea. Tämä on hyvin eurooppalainen tapa ja vielä erityisesti ranskalainen kirjoituskeino. Mutta toki muutkin, kuin vain kirjalliset tapaukset ovat päässeet mukaan ja varsinkin alkuosassa, jossa kerrotaan usein tarunhohtoisista Lapinkullankaivajista tai muista erakoituneista henkilöistä. Kirjan aloittavat…

Eilen oli todella merkillinen ja mahtava ilta. Erinomaisen fiksu ja toisia ajatteleva ystäväni soitti ja ilmoitti, että oli tuomassa minulle ruokaa. Oli siinä kalkkunakastike, maksamakkaraa, kylmäsavustettua lohta, leipäjuustoa jne. jne. Hän on näet ajatellut, että tämä melkein puolitoista kuukautta karanteenissa ollut vanhus tarvitsee piristystä. Tietenkin tuollaisen ruoan saaminen piristi todella erinomaisesti, mutta hän ei ehkä nuorena tajunnut, että meitä vanhuksia voi piristää muutenkin. Tietenkin puhuimme ulkona ja etäällä toisistamme ja sekin oli piristävää. Kaiken ihanan ohessa hän toi mukanaan myös Into-kustannuksen luettelon syksyn 2020 kirjoita. Miten minä muistinkaan lapsuuteni ja nuoruuteni ihanan päivät. Tuolloin näet, kustantajat julkaisivat ainakin syksyllä, tulevien uusien kirjojen luetteloita. Niitä minä innolla sekaisin ja luin. Pistin merkkejä itse ostettavien ja sitten kirjastosta lainattavia. Se oli kuin olisi ollut taivaassa. Myöhemmin tulivat mukaan myös kirjojen alennusmyyntien luettelot ja ne tietenkin aiheuttivat yhtä suuria onnentunteita minästäni. Niitä luetteloita on kisapäivänä virastossani ja joskus aina eksyn niitä selailemaan ja lukemaan. Nyt Into-kustannuksen vuoden 2020 syysluettelo oli kuin taivaaseen olisi päässyt täältä Koronan ja karanteeniin keskeltä. Ja mikäs se hienompaa meillä maallisen vaeltajille! Eritoten arvostan tällaisen luettelon julkaisua kulttuuritekona, sillä näin saan kuvan itselleni siitä, mitä minun pitää leka, jotta voisi pitää itseäni edes kohtuullisen sivistyneenä. Tosin, tässä maalaisjuntista tuskin…

Oli todella hieno ilta pitkänäperjantaina. YLE nimittäin televisioin lähetyksen Kallion kirkosta. Kyseessä oli tietenkin Johann Sebastian Bachin Johannes-passio BWV 245. Kaiken huippu oli tietenkin sovitus juuri tähän pääsiäiseen, jona Korona-virus raivoaa Suomessakin. Taiteilijat olivat tehneet todella suuren työn sovituksessa, sillä tämä useamman tunnin esitys ei ole koskaan mikään läpihuuto tai läpilaulaminen. Henkilöiden määrä oli supistettu mahdollisimman vähiin ja kuoro ja orkesteri puuttuivat kokonaan. Orkesterista olivat läsnä vain urut, viulu, alttoviulu, huilu ja oboe. Ainakin mieleeni kohosi ajatus, että oliko alkuperäinen kokoonpano tuollainen supistettu ja myöhemmin siitä on rakennettu massiivinen. Hienosti solistien yhteinen esiintyminen korvasi kuoron, se oli mielenkiintoinen ja raikas ratkaisu. Juuri ennakkoluulottomuutta me kaipaamme myös musiikkiin. Ilmeisesti taitelijat olivat itse olleet aloitteellisia ja tulos on merkityksellinen niin musikaalisesti kuin tulkinnallisestikin- Koko esitystiimi käsitti seuraavat henkilöt ja heidän roolinsa: Tuomas Katajala, tenori – evankelista, aaria, Aarne Pelkonen, baritoni – Jeesus, aariat, Helena Juntunen, sopraano – aariat, Monica Groop, altto – aariat, Elja Puukko, basso – Pilatus, Pietari, kuoro, Tommi Niskala, tenori – aaria, palvelija, kuoro, Tuuli Lindeberg, sopraano – palvelijatar, kuoro, Eira Karlson, altto – kuoro. Markus Malmgren, urut, soitinnus, Antti Tikkanen, viulu, alttoviulu, Kaisa Kortelainen, huilu, Seidi Palonen, oboe Erityiskiitoksen ansaitsee tietenkin YLE, joka esitti tämän loistavan esityksen ja…

Arvoisa Visaisäntä, Sodasta kertovat teokset ovat tämän kirjailijan ehkä parasta tuotantoa. Niin ensimmäinen maailmansota kuin Espanjan sisällissotakin ovat olleet hänen kirjojensa aiheina. Tosin eri Nobelia pelkillä sotakirjoilla voiteta ja niin hänen tuotantonsa sisältää muitakin syvälle ihmiseen ja yhteiskuntaan porautuvia teoksia. Kirjailija osallistui itse ensimmäiseen maailmansotaa ja kuvaa koko sotaa yhden taistelun ja sen tapahtumien ja myös rakkaussuhteen kautta enemmän kuin hienosti ja suurella tarkkuudella. Juuri kuvat Isonzon viimeisen taistelun, eli kahdennentoista, voidaan katsoa olevan eräänlainen pienoiskuva sodasta ja jopa sen seurauksista. Taistelu käytiin 24. lokakuuta ja 12. marraskuuta välisenä aikana vuonna 1917. Taistelualue kuului Itävalta-Unkarin Rannikkomaahan ja nykyisin alueen nimi on Kobaridin ja se kuuluu Slovenian valtioon, mutta kuului myös entisen Jugoslavian valtioalueeseen. Taistelu käytiin keskusvaltoihin kuuluvien itävaltalaisten sotilaiden, joskin heillä oli saksalaisia täydennysjoukkoja, sekä ympärysvaltoihin kuuluvan Italian joukkojen välillä. Taistelu päättyi keskusvaltojen joukkojen voittoon ja noin 100 kilometriä Italian valtionrajojen sisäpuolelle. Taistelulla on tietenkin kolme ns. oikeata nimeä; Casporetto italiaksi, Karfreit saksaksi ja Kobarid sloveniaksi. Taisteluun osallistui 850.000 italialaista sotilasta ja vastustajinaan 400.000 Itävalta-Unkarin ja Saksan sotilaita. Melkoisista miesmääristä on siis kyse. Taistelu vaari lähes 20.000 sotilaan hengen. Kuten alueen nimityksestä käy selville, niin eräs seuraus sodasta oli alueiden omistussuhteiden muutokset, tulivat uuden mahdit ja käskijät. Lisäksi taistelun suuri…

Onneksi muistin visan. Se on melkein päässyt unohtumaan kaiken tämän corona-touhuilun tähden. Mutta muistin kuitenkin ja tunsin teoksen noin pääsääntöisesti. Mutta tässä lyhyt ja pikaisesti väsätty vastaukseni. Arvoisa Visaisäntä, Uskonnot ovat kaltaiselleni täydelliselle pakanallekin mielenkiintoisia ilmiöitä. Ne eivät saa minua mitenkään hurmokseen, vaan ovat terveen uteliaisuuteni kohteita. Ehkä tähän ovat syynä perheen ja isäni suvun maallistunut maailmakuva. Kun lisäksi Hämeenlinnassa toimii hyvin aktiivinen vanhalestadiolainen fraktio, jolla on jopa kirkkonsa niin mielenkiintoa riittää. Kun lisäksi nämä monilapsiset perheet ovat hyvin koulutususkovaisiakin, niin kovin montaa heidän lastaan olen jossain vaiheessa opettanut. Tämänkertainen visa osuu juuri lestadiolaista ja erityisesi naisen asemaa siinä tarkastelevaan teokseen. Se on runsaasti palkittu ja se on ollut jopa melkoinen myyntimenestyjäkin. Myös opettajana toiminut Pauliina Rauhala on omien kokemustensa kautta valottanut teoksessaan Taivaslaulu juuri naisen roolia lestadiolaisyhteisössä. Voiko naisella olla muuta roolia kuin synnytyskone? Voiko nainen olla monipuolisesti ajatteleva, tunteva, toimiva ja kokeva yksilö, joka ei ole alisteinen miehensä pyyteille? Onneksi me saamme vastauksia omiin kokemuksiin perustuen, sillä kovin vahan asiasta on oikeaa tietoa ja siihen perustuvia näkemyksiä.

Kun talvisodan rauha tehtiin 13. helmikuuta 1940, niin hallituksen ministereistä vain Väinö Tannerille riitti rohkeutta puhua radion välityksellä rauhan tekemisestä ja sen kovista ehdoista koko kansalle. Puheensa lopussa hän totesi moniarvoisen demokraatin ja juuri sosialidemokraatin tavoin seuraavaa: ”Niiden varalta on meidän jatkuvasti pysyttävä yhtenä koossa, yksimielisinä ja sen kautta voimakkaina. Olisi tosin ymmärrettävissä, jos nyt tehdyn ratkaisun suhteen tulisi vallitsemaan eri mieliä. Siksi runsaasti voi toisenkin kannan puolesta esittää näkökohtia. Tämä mielipide-eroavaisuus ei kuitenkaan saisi häiritä aikaansaatua yhtenäistä rintamaa. Sitä tullaan varmastikin tarvitsemaan nyt alkavan rauhan aikana yhtä paljon kuin käydyn sodankin vallitessa. Entisyys on unohdettava. On katsottava tulevaisuuteen.” Miten tämä sopikaan Sanna Marinin johdolla eletyn korona-viruksen aikaan? Miten hän uskaltaa sanoa ja toimia juuri hienon demokraatin, sosialidemokraatin tavoin. Lainaus kirjasta: Lasse Lehtinen: Tanner itsenäisen Suomen miesOtava, Helsinki, 2017, 880 sivua