Peltonen
Erakot
Omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita
Into kustannus, Helsinki / Tallinna, 2020, 244 sivua

Elämme erilaista aikaa, toissa päivänä tuli kuusi viikkoa täyteen vanhusten karanteenissa. Ennakkotieto vaati minut ja lankomieheni eristäytymään. Olen ollut käytännöllisesti katsoen kuusi viikkoa yksin, ei ole kuin puhelimen varassa keskusteluyhteyteni. Tosin ulkona ovat ystäväni käyneet ja toimittaneen mm. ruokaa, kirjoja ja muuta elämälle välttämätöntä

Kuitenkin on ollut runsaasti aikaa lukea ja sivistää itseään. Itsensä sivistäminen ja siten oman minän rakentaminen ovat erittäin otollisia harrasteita tällaisena aikana. Tätä omaan minään kohdistunutta ja valtiovallane määräämää eristäytymistä vastaan on oma mielenkiintonsa Milla Peltosen kirjalla Erakot, joka käsittelee syytä tai toisesta eri tavoin erakoitumiseen päätyneitä henkilöitä ja usein jopa heidän erakoitumisensakin on hyvin erilaista ja eritoten sen syyt ovat todella moninaiset. 

Ensiksi kuitenkin mainittava suomalaisessa populaarikirjallisuudessa harvinainen ominaisuus, jota oikeastaan viljelee vain suuri suosikkini Matti Klinge. Tämän teoksen kirjoittaja on käyttänyt onnistuneesti hyväkseen kaunokirjallisuutta, jossa usein kuvataan juuri erakoitumista. Ehkä heti alussa oleva viittaus Aleksis Kiven Seitsemään veljekseen on juuri sellaista älyllistä hienoutta, jota harvoin saadaan suomeksi lukea ja kokea. Tämä on hyvin eurooppalainen tapa ja vielä erityisesti ranskalainen kirjoituskeino. Mutta toki muutkin, kuin vain kirjalliset tapaukset ovat päässeet mukaan ja varsinkin alkuosassa, jossa kerrotaan usein tarunhohtoisista Lapinkullankaivajista tai muista erakoituneista henkilöistä.

Kirjan aloittavat siis todella myyttiset Lapin kullankaivajaerakot, joiden tunnetuimpien elämää ja heihin liittyvää myytistöä käsitellään. Oikeastaan aiemmin se kullan löytäminen oli vain keino saada perusta vähäiselle toimeentulolle. Kaikki muu oli todella vaatimatonta elämää, jossa oli erinomaisena osa juuri yksinäisyys ja eristäytyminen kavalasta ja rasittavasta maailmasta. Kaikkihan lienee nykyisin toisin. Kullankaivuusta on tullut todella ammattimaista toimintaa kaivureineen ja tehokkaine myllyineen. Mutta sijalle on tulleet todelliseen erakoitumiseen pyrkivät henkilöt ja sen on useimmiten mahdollistanut mm. eläkkeet ja tulot ja tekemiset, jotka sallivat vetäytymisen ihmisten valtavirran hälinästä.

Omassa perhepiirissäkin on ollut taipumusta eräkoitumiseen tai ainakin siirtymistä vähemmän kontakteja ihmismassoihin sisältävään elämänmuotoon. Tämä on aiheuttanut ja mahdollistanut muuton Lapin korpeen, ja kesäasunnolle, joka on korpeakin syrjemmässä korvessa.

Kahdella tavalla poissa on Pentti Linkola, jonka suurelle matkalle lähdöstä tuli viesti jokunen aika sitten. Ja hänestä on vain maininta kirjassa. Tämä koronapandemian aiheuttama tilanne valtavine kuolemineen olisi varmasti antanut Linkolalle aiheen todeta, että mitäs minä olen sanonut.

Milla Peltosen kirja jakautuu selkeästi kahteen osaan. Ensimmäisissä luvuissa käsitellään juuri Lapinmaan kultaerakoita ja joitakin muita syystä tai toisesta eristäytyneisyyteen vetäytyneitä ihmisiä lähinnä tosin miehiä. Naiset ovat harvemmin tässäkään roolissa ja varmasti syynä on naisten rooli vahvempana sukupuolena.  Kuten olemme koronasairauden aika joutuneet selkeästi toteamaan.

Suomi metsineen, korpineen ja erämaineen on vietellyt useita ulkomaalaisia, jotka ovat kyllästyneet kotimaansa tiiviiseen asumiseen ja suuriin ihmisyhteisöihin. Lappi etenkin on tarjonnut mahdollisuuksia ja sitä on hyväksi käyttänyt useampikin, jopa taitelijoita on heidän joukossaan.

Nykyisin juuri Pentti Linkola on ollut eräänlaisena tienraivaajana kohden yksinkertaista ja henkisesti rikasta elämää. Linkolan, joka toimi kalastajana Vanajalla, ohella useat ovat viehättyneet omavaraistaloudesta ja etenkin se on osa maatilan elämänmuotoa. Tällainen on mm. henkilö Rami, josta kerrotaan omavaraistilallisena yrittäjänä.

Mielenkiintoinen erakoitumisen muoto on tietenkin luostarilaitos, joka on melkoinen vähäisessä määrin esille meillä Suomessa. Kirjassa esitellään Rasimäen erakko, joka muodostaan poikkeuksen myös perinteisessä luostarijärjestelmässä. Kyseessä on henkilö, joka on saanut luostarilta luvan elää laitoksen ulkopuolella eräänlaisessa skiitassa, eli kilvoitteluun tarkoitetussa pienasumuksessa. Asumispaikan ja luostarin välillä on eroa lähes 200 kilometriä ja kohde on osa normaalia asutusta. On kuitenkin mielenkiintoinen valinta, joka haluaa olla vielä erillään veljesyhteisöstä ja siten tavoitella erakoitumisen korkeampaa astetta.

Sitten on Margareta, joka lienee tällä kirjoittamisen hetkellä eristyksissä Etelä-Amerikassa, jonne hän matkusti viettämään syntymäpäiviään. Hän on kokeillut erilaisia tapoja asumisessa, niin kollektiivia kuin yksinäisyyttäkin. Kuitenkin hän tuntuu, kuten kaikki muutkin kirjassa esitellyt henkilöt, tyytyväiseltä olotilanteeseensa. Miksei oli?

Erään ryhmän kirjaas muodostavat erilaiset kausierakot, joista esille otetaan kirjoittava Leo. Tämä on mielenkiintoinen valinta ja eräs kirjoittamistilanteen suuri erakoituja oli Tietenkin Mika Waltari, joka erakoitui pienen huoneen yksinäisyyteen kirjoittaessaan ja sitten usein vielä lepuutti ylirasittunutta mieltään lepäämällä mielisairaalassa. Niin, tästä tuleekin mieleeni, että pitäisi lukea Waltari Sinuhe, joka valmistui juuri sotiemme jälkeen. Siinä on kuvasta, joka sopii erinomaisesti tähän pandemian aikakauteen.

Jokaisen, joka joutuu kokemaan yksinäisyyttä pakosta tai olosuhteiden vaatimuksesta, joskin myös omasta vapaasta tahdostaan, pitää ehdottomasti lukea tämä kirja. Se antaa syvyyttä yksinäisyyteen ja siitä nauttimiseen, mutta myös itsensä kehittämiseen yksinäisyyden myötä.