Sukututkimus on melkoisesti lisännyt suosiotaan. Meillä Suomessa on tavallisellekin sukututkimuksen tekijälle melkoisen otolliset olosuhteet. Kirkko jo 1600 luvulla luterilaisuuden ja suurvaltaajan myötä ryhtyi ylläpitämään erilaisia tietoja, joiden eräänä tehtävänä oli tietysti uuden uskonnon aseman vakiinnuttaminen ja vahvistaminen. Myös Kustaa I Vaasa, joka oli varsinainen uuden uskonnon aikaansaaja Ruotsin valtakunnassa ja sen itäisessä osassa, oli verojen keräämisen tähden tehnyt lukuisia uudistuksia. Näin usein maaseudun tiedota ja melko vaivatonta seurata jo 1540-luvulle saakka erilaisten maakirjojen, veroluetteloiden ja valituskirjeiden kautta.

Miksi siis me, minä muiden mukana, teemme sukututkimusta? Tämä on hyvin monimutkainen ja erilaisia näkemyksiä antava kysymys. Lehtonen kirjoitta asiasta mm. seuraavaa:

”Minusta tuntuu, ettei sukututkija etsi kirkonkirjoista pelkästään tietoja kuolleista esivanhemmistaan. Hän tavoittelee paljon enemmän. Hän haluaa kohdata läheiset ja kaukaiset sukulaisensa. Itse asiassa hän pyrkii yhteyteen esivanhempiensa kanssa. Hän haluaa kysyä noilta muinoin eläneiltä ihmisiltä, millaisia he olivat ja millainen oli se maailma, jossa he elivät. Ehkä mielessämme haluamme saada heiltä jopa neuvoja omaa elämäämme varten. Haluamme kysyä, miksi olemme sellaisia kuin olemme. Miksi minä olen minä?”

Olen itsekin valmis allekirjoittamaan Pekka Lehtosen näkemyksen, mutta koulutettuna historian tutkijana ja opettajana olisin valmis laajentamaan kiinnostuksen kohteen käyttäen lähtökohtana nykyisen yhteiskuntamme tilannetta ja sen myös koituviin ongelmiin.

Eräs poliittinen puolueemme ja sen jäsenet ovat niin muka isänmaallisia ja vouhottavat enemmän kuin paljon suomalaisuudesta. Juuri tästä syystä varmasti yhä useampi suomalainen kiinnostuu kysymyksestä KUKA MINÄ OLEN? Jos hän on älykäs ja tiedonhaluinen, eikä vain halua pelkkää älämölöä, niin hän haluaa saada tähän kysymykseen myös vastauksen. Siis toisin kuin tuon erään poliittisen liikkeen intokannattajat.

Ranskalainen filosofi Ernst Renan (1823 – 1892) totesi arvostetussa ja runsaasti siteeratussa puheessaan ”Qu’est-ce qu’une nation?” (Mitä kansakunta on?) Sorbonnessa 11. maaliskuuta 1882 mm. seuraavia seikkoja (puheen löytää sivulta: https://fr.wikisource.org/wiki/Qu’est-ce_qu’une_nation_%3F). Patriotismin ideaali perustuu erityisesti solidaarisuuteen, jota jotenkin voi nimittää myös rakkaudeksi. Tietenkin kyseessä on erityinen tahtotila jakaa eritoten onnettomuudet ja vaikeudet yhdessä ja toinen toistaan tukien. Tähän perustuu meillä Suomessa mm. todella usein mainittu ja puhuttu Talvisodan henki. Ja sitähän me tarvitsemme juuri nytkin, kun Korona-virus tekee tuhojaan. Vaan mahtaa suurelta osalta kansaa unohtunut tuo todellisen patriotismin ilmenemismuoto.

Renanin kauniin ajatuksen mukaan kansakunta oli henkinen yhteys, idea, joka realisoitui päivittäisissä kansanäänestyksissä. Tämä tarkoittaa, että kansalaiset haluavat yhdessä jakaa kansakunnan kohtalot. Eräällä tavalla kansakunta ei ole kielellinen, ei etninen, ei värillinen tai ei minkään muunkaan perinteisen persu-kriteerin mukainen ilmiö. Se on minun nähdäkseni eräänlainen mentaalinen ylärakenne, joka heijastuu meidän jokaisen jokapäiväiseen elämään.

Asia on tullut henkilökohtaisesti lähelle. Kysymys kuka minä olen, on aktualisoitunut jälleen kerran. Persujen puheet loukkaavat minua, enkö muka minä ole suomalainen, puhun suomea, oman suomalisen passin ja identiteetin. Myös vanhempani ja isovanhempani ovat olleet suomalaisia. Isänikin taisteli jatko. ja lapin sodassa, sekä sai aina häntä vaivanneen pahan sotatrauman. Eli eikö tämä riitä suomalmisuuteen?

Mutta taustalla on toisenlainen totuus. Olen kuin todella sekarotuinen rakki tai jopa enemmänkin. Äitini puolesta olen eri tavoin polveillen onnistunut selvittämään sukua. Ehkä historian ammattilaiselle se on kohtuullisen helppoa, koska tuntee lähtee ja niiden käytön. Kun apuna on vielä kohtuullinen kielitaito, niin tulosta pitäisi syntyä.

Äidin taustan olen onnistunut selvittämään aina 400-luvun lopulle, kun noin nykyisen Ranskan alueella hallitsi kuninkaana Klodvig noin 481 – 511. Tosin jotkut ranskalaisen sukututkijat ovat saaneet aikaiseksi vielä luettelon aina 200-luvulle ennen ajanlaskumme alkua ja silloin mennään jo Anatoliaan eli nykyisen Turkin eteläiseen osaan. Tämä on varmaankin teoretisointia, mutta Klodvig on monin tavoin kirjattu henkilö ja tiedämme hänestä jopa melkoisen paljon. Tähän sukuketjuun liittyy olennaisena osana lähes koko Euroopan etninen kartta ja kakki mahdolliset akuankat ja iinesankat.

Isä onkin ollut ongelma, sillä isoisäni ei saanut koskaan tietää omaa isäänsä ja orvoksi hän jäi jo kuuden ikäisenä ja joutui huutolaispojaksi. Sittemmin isoäiti läsi lapsen ja toi hänen Vanajaan. Mutta Aleksanterin äiti kieltäytyi oikeudessa ilmoittavasta poikansa isää ja sai sakot oikeuden halventamisesta.

Jokin aika sitten veljeni nuori poika halusi tehtäväksi y-kromosomiin perustuvat geenitestin ja sehän tehtiin. Tulos tuli aikanaan ja se oli pieni yllätys, siis ei totaalinen tai suuri. Olemme habloryhmää E-M35, joka on tyypillinen aškenasijuutalaisille. Ilmeisesti joku alun perin Venäjän läntiseltä alueelta tai Euroopan itäisistä osista oleva henkilö oli isoisäni isä, sillä isoisäni syntyi vuonna 1882, jolloin Hämeenlinna oli suuri varuskuntakaupunki ja siellä oli siis paljon venäläisiä sotilaita, hallintovirkamiehiä ja kauppiaita.

Eli tästä seuraa kysymys, että olenko minä tai lähisukulaiseni suomalaisia? Emme ole sitä etnisesti ja molempien isoäitieni äidinkielikin on ollut ruotsi. Eli kuka minä siis ole ja mitä ovat lähisukulaiseni? Suomalaisiako? Perusumääritelmien mukaan emme ole suomalasia, mutta itse ja kannattamani mentaalimääritelmän mukaan olemme suomalaisia.

Otetaan esille tämä Pekka Lehtosen kirja pitkän ja monipolvisen sekoilun jälkeen. Tämän käsillä olevan teoksen eräänlainen lähtöhenkilö on Erik Olavinpoika, joka eli 1618 – 1669. Kuten jo alussa totesin, niin maanomistusolojen järjestely veronmaksua varten organisoitui uudelleen Kustaa I Vaasan aikana.

Kirja on melkoisen perinteinen, mutta poikkeaa edukseen tekstin ja siihen olennaisesti liittyvien sukutaulukoiden osalta. Sukulinjat on helppo hahmottaa, niin itse tekstissä kuin taulukoista, joita on noin puolet kirjan sivuista. Näin luettavuus on muodostunut helpoksi ja miellyttäväksi kokemukseksi.

Tämäkin kirja osaltaan todistaa, että tänne Suomenniemen nokkaa on aina tultu ja melkein kaikkialta. Kuitenkin on myös lähdettynaapurimaihin, mutta myös kauemmaksikin. Mielenkiintoista on, että nuo muualle lähteneet ovat usein kohonneet uusissa yhteiskunnissaan melkoisen keskeisiin asemiin. Tietysti on monta päinvastaistakin kohtaloa.

Erikoisesta kaikkien, jotka aikovat julkaista sukututkimuksen tuloksia kirjan muodossa, kannattaa ja oikeastaan pitää, perehtyä Pekka Lehtosen kirjaan, sillä siitä saa uusia ajatuksia ja vinkkejä, etenkin esillepanoon ja julkaisemiseen.