Tapio Bergholm
Kiihkeä Koivisto
Nuoruus, sota ja onni 1923 – 1959
Otava, Keuruu, 2020, 464 sivua

Tässä kirjassa on kyseessä tietenkin meille monin tavoin tutuksi tulleesta henkilöstä, josta on lukuisia kirjoja kirjoitettu, moninaisia artikkeleita sepustettu ja valtavasti TV-ohjelmiakin luotu. Mauno Koivisto tehdään tässä elämäkerran ensimmäisessä osassa tunnetuksi ennen suurta valtakunnallista kuuluisuutta, joka kruunattiin presidentin tehtävien hoidolla kahden kauden aikana.

Tietenkin herää kysymys, oikeutetusti varmaankin, että mitä uutta nyt kirjoitettu elämäkerta voi tuoda esiin niin paljon käsitellystä henkilöstä kuin Mauno Koivisto? Tietenkin ensin on mainittava tohtori, jopa kaksinkertainen tohtori, Bergholmin pyrkimys tieteellisesti validiin tulkintaan Koivistosta, hänen sanomisistaan ja tekemisistään. Ihan kirjan viimeisessä luvussa hän tuo esille todella mielenkiintoisen ja tutkimuksellisesti erittäin merkittävän asian.

”Värväsin tuekseni elämäkertatoimikunnan, jonka jäseniksi suostuivat Jaakko Kiander (puheenjohtaja), Pirjo Ala-Kapee, Antti Blåfield, Ulpu Iivari, Tytti Isohookana-Asunmaa, Jaakko Kalela, Jukka Korpela, Erkki Liikanen, Tire Santamäki-Vuori ja Juha Tarkka.”

Historiatoimikunta on pääsääntöisesti nimetty, kun on kirjoitettu jonkun kaupungin, kunnan, yrityksen tai yhteisön historiaa. Toimikunnan tehtävänä on ollut enemmän tai vähemmän avustaan tutkijaa, mutta myös todennäköisesti valvoa työn oikeaoppisuutta. Tässä yhteydessä tutkijan menettely on todella oivallinen ja sen oli syytä levitä laajimminkin historioitsijoiden keskuudessa. Valitut henkilöt edustavat erilaisia tieteenaloja, yhteiskunnallisia näkemyksiä ja ovat todella mielenkiintoinen sekoitus. Esimerkiksi professori Kalela on todella arvostettu historioitsija ja samalla myös historiatieteen filosofian ja käytännön teoreetikko. Puolestaan Blåfield edustaa erikoitunnut tutkivaa journalismia ja Isohookana-Asunmaa edustaa keskustalaista maailmankatsomusta ansioituneena historioitsijana. Tietenkin mukana on taloustieteilijöitä ja ammattiyhdistyksenkin edustajia. Todella suositeltavaa varsinkin elämänkerran kirjoittamisessa, ettei tule löpäjävää ylistyslaulua kuin Juhani Suonen kirjottamassa Kekkosen elämäkerrassa on tapahtunut.

Koiviston elämäkerta on osittain kronologisesti rakennettu, kuten jo otsikon vuosiluvutkin antavat ymmärtää. Kuitenkin mukana on myös melkoisen hienosti viritetty temaattinenkin rakenne. Oikeastaan Koiviston toiminta yhteiskunnassa ja sen muutoksessa antavat tähän hienovireiseen temaattiseen rakenteeseen oivat mahdollisuudet.

Tietenkin meillä kaikilla on jonkunlainen mielikuva Mauno Koivistosta, hänen tekimisistään, ajatuksistaan ja persoonastaan. Jossain määrin Bergholm onnistuu rikkomaan luutuneita ajatuksiamme ja antamaan uudenlaisen Maunon kaikella kansalle.

Tietenkin esiin tulevat lapsuuden kokemukset, eli melkoisen köyhät kotiolot, joskaan se ei ollut kovin tavatonta 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla, vastahan sotien jälkeen päästiin luomaan demareiden johdolla hyvinvointivaltiota, jossa Koivistolla on oma roolinsa. Ankaran uskovainen, lähinnä adventista suuntaa oleva, isä leimasi koko Maunon lapsuutta, mutta myös myöhempääkin elämää. Äidin varhainen kuolema ja isän katkeroitunut suhtautuminen koko avioliittoon ja sen mielekkyyteen loivat oman leimansa Maunon lapsuuteen, nuoruuteen ja alkuvaiheen aikuiselämäänkin.

Paljon puhuttu ja todella usein käsitelty aika Koiviston elämässä oli tietenkin sota-aika. Se alkoi hänen osaltaan 17-vuotiaana osallistumalla sammutusjoukkoihin, jotka eivät olleet vain mukana tulipaljojen torjunnassa, vaan todella moninaisissa muissa tehtävissäkin sotimisen tarpeiden mukaan. Eritoten esille tulee Koiviston runsaat kirjeet kotiväelle, joka tavallaan ennakoi hänen tulevaa uraansa, joka oli paljon sidoksissa kirjoittamiseen. Samalla kirjeet todistavat huolenpitoa perheen muista jäsenistä, tämän taidon me tämän ajan ihmiset usein unohdamme. Kuten tutkija arvelee, niin haaveet kirjoittajan urasta liekehtivät Maunon mielessä ja kirjeiden kirjoittaminen eri tyyleillä antoi tähän hyvää valmennusta. Kirjeissä on havaittavissa myöhemmin kypsän Koiviston filosofista pohdintaa, ainakin eräänlaisena versoasteena.

Eräs hellitty ja hyvin yleinen väärä tieto oikaistaan tämän kirjan sivuilla. Vapaaehtoisena siirtoa anonut Koivisto pääsi Lauri Törnin joukkoihin. Ne joukot eivät toimineet kaukopartiomiehinä, joskin s. kusisissa paikoissa oltiin jatkuvasti ja aina ihan jatkosodan loppuun saakka.

Jos nuorella Koivistolla oli ollut löytää paikkaansa ja tehtäväänsä yhteiskunnassa, niin sota oli hänelle elämän suuntaa muuttava kokemus. Hän teki parhaansa eli mitä mies vain voi tehdä isänmaansa eteen. Isä tosin jopa yllytti häntä sotilaskarkusuuteen, vaan ei tullut Koivistolle moinen edes mieleen.

Nyt ainakin lapsuuden ja nuoruuden valossa kirjan nimi Kiihkeä Koivisto, tuntuu enemmän kuin tekaistulta. Nähdäkseni Bergholmin kirja tuo hyvin esille Koiviston, jolla oli hyvin laaja velvollisuudentunto, epävarmuus tulevasta ja henkilökohtaisen orientoitumisen hankaluuksia, ihan kuten useilla nuorilla vielä nykyisinkin on.

Siviilissä ratkaisuksi tuli opiskelu. Se tapahtui tietenkin kaiken muun eli työn ja aktiivin yhteiskunnallisen osallistumisen ohessa. Myös opiskelussa Koivisto oli määrätietoinen ja päättäväinen ja hänellä on selkeät päämäärät. Oikeastaan opiskeluun kului työn ohessa vain noin kymmenen vuotta. Siinä ajassa suoritettiin keskikoulun- ja lukion opinnot sekä ylioppilastutkinto, jopa kohtalaisen hyvällä arvosanalla. Lisäksi tulivat yliopisto-opinnot aina tohtorin tutkintoa myöten. Niin ja tuli siinä ohessa perustettua perhekin ja parhaan mahdollisen puolison kanssa. Kyllä Tellervo Koivistolla on ollut todella merkittävä rooli miehensä elämässä.

Edelleenkin ihmettelen suuresti kirjan nimeä. Ei sodan aikana eikä sen jälkeenkään Koivisto ole ollut mielestäni mitenkään kiihkeä. Tietysti hän esiintyy innolla kommunistien välisessä taistelussa eritoten satamien työpisteissä, mutta kyllä hänen toiminnoistaan kiihkeys on kaukana. Asiallinen, päättäväinen, toimiva ja kykenevä, niistä Koivisto toki on. Mutta sitä on yleisesti ja semmoisena me olemme hänet oppineet tuntemaan ja se on ollut hänen vahvuutensa.

Jos Koivisto sodan jälkeisessä toiminnassaan oli voimakkaasti kommunistivastainen, niin hän oli sitä erityisesti suomalaisena miehenä, joka oli elämänsä parhaat nuoruusvuodet antanut kommunismin torjunnalle. Hän vankka suomalaisuutensa tulee hyvin ilmi myös suhtautumisessa Kekkoseen. Kun olen lukenut saman aikaisesti polvisen Paasikiven elämäkerran viimeistä osaa, niin hyvin ymmärtää Koivisto negatiivisen asennoitumisen Kekkoseen niin henkilönä kuin politiikkanakin. Onko Suomen valtiohistoriassa ketkumpaa miestä ollut ja jonka ainoana asiana oli oman minän valtava vallanhalu ja todella ylimitoitettu minä keskeisyys!

Kuitenkin kirjan rakenteessa on käytetty hienosti Koiviston kirjeitä ja muita hänen itsetuottamiaan tekstejä. Se kaikki luo kuvaa henkilöstä, jota minä arvostan todella paljon. Odotan jännityksellä miten Tapio Bergholm kuvaa seuraavaa vaihetta kun ollaan jo Helsingin herroja ja verkostoiduttu tehokkaasti, kuten Koivistolla oli tapana tehdä.