Rouva Koiviston päiväkirjasta

1.10.2020

Tellervo Koivisto
Päiväkirjan uudet sivut

Otava, Helsinki / Keuruu, 1999, 235 sivua

Kun luin Mauno Koiviston elämäkerran enimmäistä osaa niin käteeni löytyi kirjakaupasta, jossa hyvä kirjallisuuskin maksaa vain euron kappale, tämä Tellervo Koiviston päiväkirjan omainen muistelufragmenttien kokoelma. Ensinnäkin rouva Koivisto on todella hyvä kertoja ja kirjoittaja. Hänellä on loistava huumorintaju ja sitä tässä kirjassa viljellään onneksi useasti.

Kirjan tekstit ovat syntyneet jo viime vuosituhannen puolella ja ne ovat osittain yhteensovitettuja ja osittain jatkoa Suomen Kuvalehdessä pitkään ilmestyneelle Rouva Koiviston päiväkirjan tekstejä. Mutta kokonaisuus on enemmän kuin osiensa sunna, siis mielenkiintoinen.

Kirjan alku ja loppu käsittelevät samaa aihetta, jonka rouva Koivisto useiden ällistykseksi ja toisaalta varmaan suuren enemmistön tyydytykseksi nosti esille ja keskeiseksi keskustelun aiheeksi. Kysymyksessä on masennus, joka joskus voi olla hyvinkin tuhoisa. Se ei valikoi uhriaan, se tulee hyvin erinäisistä syistä ja kaikkia siihen vaikuttavia tekijöitä ei edes vielä tunneta. Ihmisen mieli on todella moninainen hahmotettava ja varmaan se pysyy aina osittain tuntemattomana.

Itselleni tulee elävästi mieleen sanasta Koivistot, Kristianinkadulla Kruununhaassa asumisen. Usein presidentti ja rouva Koivisto tekivät vanhoilla polkupyörillään lenkkiä, joka meni myös Kristianinkatua pitkin. Tietenkin heillä on mukanaan turvamies modernilla maastopyörällä. Siinä ei ollut tietoakaan luokkaeroista. Niin ja ne Mauno Koivisto ajorukkaset, ne olivat todella suuret ja niiden sisällä olivat vakaa ja isot kämmenet, joka luotsasivat niin valtiolaivan kohden entistä suurempaa demokratiaa, kuin polkupyörääkin. Nämä ovat ainoita tapauksia, jolloin olen henkilökohtaisesti nähnyt ja kokenut Koivistot. Kuitenkin olen aina antanut ääneni Koivistoille, kun se on vaaleissa mahdollista. Olen siis toiminut kuin suuri tuntemani diiva, eli näyttelijä Sylvi Salonen, jonka vaalilause Koiviston pyrkiessä ensimmäiselle kaudelle oli ”Anna sinä minulle, minä annan Manulle”. Se kertoo kaiken niin Koivistoista kuin Sylvistäkin.

Nämä kadulla kohtaamiset kuvaavat mielestäni hyvin sitä arkista elämää, jota Koivistot ja varmasti mitä suurimmassa määrin Tellervo Koivisto halusivat elää. Ja aivan viimeisessä osassa kirjaa rouva Koivisto kertoo siitä, miten oli vaikea sopeutua 12 vuoden jälkeen ns. tavalliseen elämään, joskin ei se nyt ihan samanlaista ollut kuin ihan tavallisella Matti Meikäläisellä.

Keskeisin piirre kirjoittamisessa ja ihmisten taipumisesta on tietysti hersyvää huumori ja niin erilaisten ihmisten arvostaminen heidän erilaisista asemistaan ja lähtökohdistaan huolimatta. Oikeastaan prinsessa Diana saa kirjottajan äänensävyn tummenemaan hivenen vaikeana henkilönä, mutta Ruotsin Silvia on kuvattu useissa kohtaa tekstiä todella positiiviseksi ja mielenkiintoiseksi henkilöksi. Yleensäkin rouva Koivisto antaa myönteisen kuvan tapaamisestaan henkilöistä. Sama pätee myös häntä avustaneiden henkilöiden suhteen. Sillä viralliset ja epävirallinenkin matka edellyttivät useiden henkilöiden mukanaoloa, niin matkalla kuin sen valmisteluissakin. Suurella todennäköisyydellä voinkin todeta Tellervo Koiviston todelliseksi ihmissuhteiden surffariksi. Siksi helposti hän ystävystyy erilaisten ihmisten kanssa.

Oikeastaan vain vapaa-ajan asunnollaan Tähtelässä saattoi 12 vuoden aikana elää lähes tavanomaisesti. Manu teki maa- ja metsätöitä ja raivasi kiviä. Tellervo hoiti huushollin ja puutarhan, kukat ja pensaat.

Itse olen toiminut opettajana, niin voin vain todeta, että roistoja ovat olleet Tellervo Koiviston opettajat. Tämän pienen tytön kokemusmaailman kirjoittaja tuo painokkaasti esiin päiväkirjamerkinnöissään. He olivat epäoikeudenmukaisia äärioikeistolaisia, joka sekin on suomalainen ja outo ilmiö. Esimerkiksi Ranskassa opettajat ovat olleet tasavallan keskeinen tukiryhmä ja pääsääntöisesti vasemmistolaisesti ajattelevia sosialisteja, mutta meillä IKL ja muut ääriliikkeet ovat aina innostaneet opettajia ja seuraukset ovat olleet lasten kanalasta kammottavia.

Kaiken lisäksi papit ja uskonnon opettajat ovat olet kaikkein pahimpia kiduttajia, kuten kirjan tekstistä käy hyvin ilmi. Toivottavasti muutosta on tapahtunut, joskin oman opettajakokemukseni aikanakin olen törmännyt erittäin suppeakatseisiin uskonnon opettajiin, joilla ei ymmärrys yllä lasten erilaisuuteen ja sen kohtaamiseen. He syyllistyvät lapsen henkiseen pahoinpitelyn, jolla valitettavasti on pitkät vuosikymmenien päähän ulottuvat vakavat henkiset ja fyysiset vaikutuksensa.

Tietenkin on vaikea ja surullista lukea tekstiä masennuksesta, mutta se voi laueta meille keille hyvänsä ja syyt voivat tulla todella kaukaa. Näin on rouva Koiviston kohdalla, sillä koulu on jättänyt todella pahat arvet hänen minuutensa. Valitettavasti, sillä koulun pitäisi olla parasta aikaa lapsen elämässä ja todella iso ilo ja nautinto.

Suuri osa kirjan teksteistä keskittyy 12 vuoden aikana tehtyihin matkoihin ja niiden aikana tavattuihin ihmisiin. Toki kotimaassakin tavattiin merkittäviä henkilöitä, useat olivat tulleet vieraiksi maahamme. Erittäin merkittävän rooli saa Neuvostoliiton viimeinen vartionjohtaja Mihail Sergejevitš Gorbatšov, joka henkilöä kirjoittaja avoimesti ihailee.

Kuvitus kirjassa on oikeastaan mykistävän hieno, Pääsääntöisesti sen on peräisin rouva Koiviston omasta albumista. Oikeastaan siinä esiintyvät hänen aikakautensa keskeiset poliittiset vaikuttajat ja useat mielenkiintoiset henkilöt. Onneksi materiaali on tallennettu arkistoissa säilytettäväksi, sillä se on todella merkittävä osa viime vuosituhannen historiaa.

Tämän päiväkirjan lehdet kannattaa lukea, ne ovat hätkähdyttävä todiste joidenkin pahuudesta, mutta samalla kertomus, jolla ne voidaan voittaa. Teksti on todella upeaa kerrontaa ja täynnä uskomatonta humoristinen, siis ihan Koivistoinen tapaan.

No Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.