Paasikivi

5.10.2020

Tuomo Polvinen ja Hannu Immonen
J. K. Paasikivi, Valtiomiehen elämäntyö 5, 1948 – 1956

WSOY, Helsinki / Juva, 2003, 395 sivua

Tämän kirjan hankinnassa toimin taas kuten Sulo Vilen Tankki täyteen ohjelmassa, kun halvalla sai, niin piti ehdottomasti ostaa. Tämä on niitä euron kirjoja suosikki kirjakaupastani, Jossa kaikki hyvä kirjallisuus maksaa euron kappale. En edes muistanut kiihkossani, että kirja on jo hyllyssäni ja olen sen jo lukenut. Nyt saan antaa sen jollekin, joka on kiinnostunut Paasikivestä ja sotien jälkeisen ajan tapahtumahistoriasta. Ehkäpä antamiseni kohteena on ystäväni herra suurlähettiläs?

Tuli siis uudelleen luettua tämän massiivisen elämäkerran viimeinen nide. Olen sen toki aiemminkin lukenut, mutta tuo lukeminen tapahtui heti kirjan ilmestyttyä, ja siitä on siis jo aikaa ehtinyt vierähtää. Tässä ja nyt on ollut todella mielenkiintoista lukea samaan aikaan juuri ilmestynyttä Tapio Bergholmin Mauno Koiviston elämäkerran ensimmäistä osaa. Kirjathan menevät osittain päällekkäin ajallisesti ja tietenkin jopa tapahtumahistoriallisesti. Tosin kummaatkaan kohdehenkilöt eivät olleet mitä todennäköisimmin tunteneet toisiaan. Tietenkin Koivisto tiesi Paasikiven ja hänen poliittisen linjansa, jonka hän itsestään selvänä oli hyväksynyt. Mutta tiesikö Paasikivi mitään Koivistosta, se on jo ihan erillinen asiansa.

On siis ollut mielenkiintoista suorittaa eräänlaista vertailua niin kahden todella erilaisen historioitsijan tavasta esittää asioita kuin myös näkemyksiä tapahtumista. Kohdehenkilötkin ovat tietenkin hyvin erilaisia, mutta on heissä todella paljon yhteistäkin.

Polvisen valinta, siinä missä edellinen osa päättyy ja uusi ja viimeinen alkaa, on erittäin mielenkiintoinen. Miksi juuri vuosi 1948? Paras ja helpoin selitys on tietenkin minun oma syntymäni, joka tapahtui juuri tuolloin. Tosin, on hyvin epätodennäköistä, että Polvinen olisi ajatellut tätä merkittävää tapahtumaa. On siis pohdittava muita vähemmän merkittäviä seikkoja.

Suomen historiassa on löydettävissä kuitenkin mielenkiintoisia tapahtumia valinnan perusteeksi. Pariisin rauhanneuvottelut saatiin päätökseen syksyllä 1947 ja välittömästi Paasikivi julisti vuodesta 1939 lähtien voimassa olleen sotatilan päättyneeksi. Se oli merkittävä virstanpylväs itsenäisen Suomen historiassa. Toinen, ehkä merkittävä asia oli valvontakomission poistuminen Suomesta ja samalla itsenäisyyden palautuminen omien valtioelinten toimintaan. Kansakunta saattoi huokaista helpotuksesta. Kolmas merkittävä seikka on tietenkin vuoden 1948 eduskuntavaalit, joissa minä en saanut äänestä äitini kanssa, sillä vasta seuraavana vuonna hän tuli täysi-ikäiseksi ja siten äänioikeutetuksi.

Vaaleissa kommunistit menettivät kannatustaan, joka tietenkin kertoo suomalaisten pragmaattisesta asenteesta poliittisiinkin tapahtumiin ja tosiasioihin. Vaalien tuloksen muodostettiin sosialidemokraattien vähemmistöhallitus, johon Paasikivi ei halunnut mukaan kommunisteja, jotka olivat toimillaan ja käyttäytymisellään pettäneet presidentin luottamuksen.

Samaan aikaa sijoittuvat ns. vaaran vuodet, eli pelko kommunistisesta vallankaappauksesta tai ainakin se yrittämisestä. Suojelupoliisin olivat kommunistit miehittäneet ja kun vaaleissa ei saatu kannatusta, niin väkivaltaisen kumouksen pelko oli todellinen. Tässä tilanteessa myös Mauno Koivisto toimi entistä päättäväisemmin vastustaessaan niin kommunistien korpilakkoilua, kun muutakin työelää häiritsevää toimintaa. Hän todella ansaitsi niin poliittisia- kuin ammattiyhdistyksellisiäkin kannuksiaan.

Näin siis löytyy useita perusteita valita juuri vuosi 1948 Paasikiven loppuelämän kuvaamisen lähtökohdaksi.

Fagerholmin ensimmäisen hallituksen jälkeen hallitukset vaihtuivat nopeassa tähdissä, sillä Maalaisliiton eli nykyisen Keskustan eräs jäsen rynni kaikin mahdollisin tavoin kohden presidenttiyttä ja halusi olla kalifina kalifin paikalla. Hän riiteli ja toimi niin häikäilemättömästi, että sellaista ei Suomen historiassa ole nähty ja tuskin toiste edes nähdään. Hänen puolueensa antoi tällä yksilölle kaiken mahdollisen tukensa puolueena, joskin puolueessa oli henkilöitä, jotka eivät tästä toiminnasta ja häikäilemättömästä pyrkyryydestä
pitäneen, mutta he olivat vähemmistönä.

Kuitenkin pitää muistaa, että Paasikivi kunnioitti eduskunnan lopullista päätöksentekoa ja toimi aina demokratia periaatteita noudattaen. Hänen tukena esimerkiksi hallituksilla oli vankka ja vain hyvin vastentahtoisesti antoi niille ero, jos syynä ei ollut eduskunnan epäluottamus.

Pakostakin päätyy ajattelemaan sitä, jos historia, että Kekkosesta ei vuonna 1956 olisikaan tullut presidenttiä, vaan tehtävässä olisi jatkanut Paasikivi tai Fagerholm olisi tullut valituksia. Niin millainen maa Suomi nyt olisi, miten se olisi toiminut varmasti toisin, sillä Paasikivi ei suostunut nuolemaan venäläisiä, joskin se heitä kunnioitti ja omalla tavallaan arvosti. Sama olisi ollut ehkä Fagerholmin tilanne ja koska venäläiset ovat pragmaattisia, niin he olisivat sopeutuneet tilanteeseen paremmin kuin hyvin.

Tietenkin Paasikivi ärisi, murisi, karjui ja meuhkasi, että kuin kamalaan on olla tällaisen kansan presidentti, ihan paska virka. Kuitenkin hän kunnioitti syvästi eduskunnan valtaa ja ei koskaan asettunut sen tahtoa vastaan. Ihan toisi toimi hänen seuraajansa.

Kekkonen ei toki halunnut olla kakkonen, vaan teki kaikkensa olla se ykkönen. Pilapiirtäjä Kari Suomalainen on kuvannut hyvin osuvasti Kekkosen pyrkysyyttä ja minäkeskeisyyttä, kun vietettiin Porkkalan palautuksen juhlintaa. Miten Kekkonen ryntää kaiken ohitse ja ottaa tai yrittää ottaa itselleen kaiken kunnian Porkkalan vuokra-alueen palautuksesta.

Juuri ilmestyneessä kirjassaan Eri mieltä, jossa kerrotaan Kauko Kareen elämästä, kirjan kirjoittaja hyvin varovaisesti tuovat esille, että Kekkonen oli konna ja kiltein vieraan vallan agentti. Polvinen tuo esille sen karmivan todellisuudet, että Kekkonen oli oikeastaan kaikkea sitä, mitä Paasikivi ei ollut suhteessa Neuvostoliittoon. Oikeastaan Kekkonen oli roisto ja vieraan vallan, siis Neuvostoliiton agentti, ainakin tekojensa ja toimintansa puolesta.

Mielenkiintoinen kysymys kuitenkin on, että miten talvisodan rauhan kiihkeimmästä vastustajasta tuli nöyrä neukkujen lakeija ja renki? Miten nämä neukut onnistuivat saamaan Kekkosen katiskaansa ja rengikseen? Oliko talutusnuorassa jokin tekeminen, todellinen tai lavastettu, jolla saatettiin pitää Kekkonen tosi lyhyessä talutushihnassa? Meillä on myöhempiä todisteita vastaavasta lyhyestä narusta, jolla hallittiin tai jopa yhä hallitaan sekä poliittisia- että taloudellisia päättäjiä.

Muutenkin vanhan valtiomiehen elämä ehtoopuoli oli todella raskasta. Ikä painoi, terveys reistaili ja yhteiset ja yleiset asiat olivat vaikeasti hoidettavia ja ainakin jotkut poliitikot heittivät jatkuvasti kapuloita presidentillisiin rataisiin. Vielä viimeisillä voimillaan hän suostui olemaan ehdokkaansa vuoden 1956 vaaleissa, mutta niin kotikommunistit kuin Moskovakin petti Paasikiven ja olivat maalaisliiton kanssa valitsemassa Kekkosta. Tästä alkoi suomettumisen aika virallisesti, joskin se oli ollut melkein koko sodanjälkeisen ajan eräiden kommunistien ja maalaisliittolaisten poliitikkojen agendalla.

Paasikiven pitkä elä oli suomen ja suomalaisten palvelemista. Hän kantoi vastuuta ja ei pelännyt sitä itselleen ottaa. Hänen toisen kautensa ja sitä melkein välittömästi kuolemansa jälkeen alkoi suomalaisen demokratia rappion kausi. Se kohentui entiselleen, kun Törnin joukoissa sodan kokenut alikersantti tarttui valtiolaivan ruoriin. Silloin Suomi palasi länsimaiseksi demokratiaksi, jollaiseksi se on pääsääntöisesti rakentunut Paasikiven kaudella.

Oli todella mielenkiintoinen kokemus lukea uudelleen tämä Polvisen kirja. Se antoi varmasti paljon enemmän ajateltavaa kuin ensimmäisellä lukukerralla. Onhan maamme demokratia vankentunut, vaikka sitä eräät ääriainekset yrittävät kaikin keinoin heikentää. Suomi rankataan parhaaksi maaksi kansalaisilleen ja asukkailleen, mutta kuin paljon tämä olisi tullut kansakunnan osaksi, jos meillä ei olisi ollut kekkoslandiaa tai se olisi kestänyt vain kuusi vuotta? Virallisestihan se kesti vuodesta 1956 aina vuoteen 1982 saakka, eli noin 25 vuotta.

Onnekseni en koskaan antanut ääntäni Kekkoselle tai hänen ajamilleen kansakuntaa romuttaville ajatuksille. Se oli jo äidinmaidossa saatua. Tosin Paasikivi saa kaiken tunnustukseni ja hyväksyntäni. Vaikeissakin asioisa hän ajatteli suomalaisten etua, ei kenenkään naapurin tai yksilön etua, ei edes omaa etuaan.

No Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.