Karo Hämäläinen
Kansalliskirjailija
Romaani Väinö Linnasta
WSOY, Helsinki, EU, 2020, 409 sivua

Noin pääsääntöisesti en ole erityisen innostunut romaanitaiteesta, enkä sen nimeen vannovista teoksista. Tietenkin on luettu pakolliset ja jopa melkoinen määrä ei pakollisiakin teoksia. Kun vielä Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä on ehdoton suosikkini, niin taidan olla melko ihmeellinen ja erilainen? Tietenkin luettujen listassa ovat tämän ”romaanin” kohdehenkilön tuotanto, siltähän ei voi kukaa välttyä, siis niiden lukemiselta.

Kuitenkin Karo Hämäläinen on nimennyt kirjansa romaaniksi, ja sen on tarkoitus kertoa kansalliskirjailija Väinö Linnasta. Noin yleisesti on todella mielenkiintoista, että miten todellisesta kansallisesta monumentista, kuten Väinö Linna eittämättä on, voi kirjoittaa romaanin, joka noin pääsääntöisesti on enemmän ja vähemmän puhtaan mielikuvituksen tuotetta.

Tämän yksittäisen romaanin tekee mielenkiintoiseksi se, että se kertoo kuvitteellisen dokumentin tekemisestä ja tuottamisesta. Tämän dokumentin kohteena on tietenkin Väinö Linna.

Dokumenttihan on mitä useimmin sukeltamista nykyisyyden kautta menneisyyteen. Tämäkin dokumentti alkaa Urjalasta eli Linnan syntymäkodin vähäisiltä raunioilta. Ja tässä oma henkilöhistoriani liittyy Väinö Linnaan. Hänen vanhempansa olivat lähes samaa vuosikertaa oman isäni äidin kanssa. Kun asuinpiirin oli lähes samalla kylällä, niin pakostihan pienen pitäjän ja saman kyläpiirin asukkaat toisensa tunsivat ja muksuina leikkivät yhdessä, siis mikäli vakavimmilta tekemisiltään ehtivät. Tämän yhteisen perimän tähden Väinö Linna kirjoitusten hämäläismurteiden vaikutus ja varsinkin hänen urjalalainen puheenpartensa tuntuvat kovin kotoisilta.

Kuten me hyvin tiedämme, niin seuraava ratkaiseva vaihe kirjailijan uralla oli kusikaivon tyhjennyspumppaus ja saaliin kuljetus pellolle. Siinä kohtaa Väinöllä paloin pinna ja syntyi ajatus lähteä kaupunkimaisemiin ja tehdä oikeita töitä. Tietenkin läänin pääkaupunki Hämeenlinna oli houkutteleva paikka, mutta eihän siellä ollut oikeita töitä, hallintoa ja kauppaa vain!

Matka suuntautui Tampereelle, joka oli vauhdilla teollistunut ja tarjosi kouluttamattomalle ja ammattitaidottomalle nuorelle suuria mahdollisuuksia. Tulevaisuus ei olisi enää kusikaivon tyhjentämistä, vaan jotain aivan muuta. Tuo muu oli mahdollisuus käyttää kirjastoa ja lukea, lukea ja lukea. Kaikki vähänkään mielenkiintoinen kuului lukemisen kohteisiin ja samalla se oli parasta omaehtoista oppimista ja kouluttautumista. Muistaakseni Erno Paasilinna on jossain todennut, että me tai te akateemiset olette opetettuja, mutta itseoppineet ovat oppineita. Hän oli aivan oikeassa, kuten Erno Paasilinna yleensä oli.

Sitten tulee oikeastaan kaikkein suurin suomalaisuuteen liittyvä asia, eli talvisota, jatkosota ja lapinsota. Voidaan hyvin sanoa, että Suomi syntyi tuolloin oikeana kansakunta. Se ei ollut sitä keisari Aleksanterin julistuksen myötä, ei itsenäistymisen tai sisällissodan myötä, vaan vastan kolme sotaa toisen maailmansodan yhtenä sivunäytöksenä loivat todellinen suomalaisen kansakunnan. Joskin nähdäkseni sitä yritetään monin tavoin tuhota, niin sisältä kuin ulkoakin päin.

Tietenkin Linnalle sodat merkitsivät kirjoittamisen vaatimatonta alkua, mutta oleellista oli kokemus ja kaiken hän tallensi mieleensä huolellisesti, kuitenkaan arvaamatta miten rajusti se muuttaisi hänen myöhempää elämäänsä.

Sota oli monella se eri tavoin kokeneelle jopa elämää suurempi asia, siinä meni lähes sadalta tuhannelta henki, se oleellisen olemassaolon edellytys. Mutta vaikka henki ei mennyt, niin sotatraumat jäivät muodossa tai toisessa varmaan lähes kaikkiin henkensä säilyttäneisiin. Ne traumat ovat niin vahvoja, että sotaan osallistuneen perhe ja se jäsenet ovat niistä kärsineet ja kärsivät varmasti koko loppuelämänsä ajan. Puhun nyt ihan omakohtaisesta kokemusmaailmastani.

Ehkäpä linna onnistui sotatraumansa purkamaan juuri kirjoittamalla Tuntemattoman sotilaan. Tietenkin hän kirjoitti ja yritti muutakin, mm. ilmestymättä jääneen Mammutti-nimisen romaanin. Kuitenkin Sotaromani/Tuntematon sotilas teki hänestä todellinen Väinö Linnan.

Täällä pohjan tähden alla teoksen kolme osaa sinetöivät hänen kohtalonsa kansakunnan kaapin päällä ja kansalliskirjailijana, kuten Karo Hämäläisen teoksen alaotsikossa asia määritellään.

Sodan jälkeen, tietysti eritoten Sotaromaanista lähtien, Linna on tehnyt historiankirjoitusta ja vaikuttanut voimakkaasti menneisyyden tutkintaan. Hänen teoksensa Täällä pohjantähden alla on saanut aikaan melkoisen muutoksen sisällissodan, sitä edeltäneen ajan ja varsinkin sen jälkiselvittelyjen osalta. Me ymmärrämme paremmin niistä syitä, jotka sotaan johtivat ja samalla myös voimme objektiivisesti tarkastella sodan jälkipyykkiä. Onneksi kansa kokosi rivinsä toisen maailmansodan kohdalla ja siitä muodostui todellinen kansakunta. Voidaankin hyvällä syyllä todeta, että Väinö Linnan on eräänlainen kätilö, jonka osuus kansakunnan todellisessa luomisessa on merkittävä.

Karo Hämäläisen teos on erityisen mielenkiintoinen ja tulee olemaan kaikkien Väinö Linna fanien mielenkiintoinen lukukokemus. Kun vielä romaani tuottajan ja ohjaajan hyvin todenmukainen vuoropuhelu on jo sinänsä uusia uria avaava.

Vain yksi kohtaus jäi lukemisessa häiritsemän ja kyseessä on eräänlainen uskonnollisen ja henkinen kriisi ihan kirjan lopulla. Itse en kovin herkästi moista ole taipuvainen uskomaan, mutta luomiskyvyn ehtyminen ja ehkä jopa eräänlainen aiemmin poispyyhitty sota sotatrauma ovat voineet aikaansaada moisia asioita.

Pääsääntöisesti Hämäläinen luo Linnasta hyvin arkisen ja tavanomaisen kuvan. Hän kärsii rahapulasta ja elää hyvin vaatimattomasti. Toisaalta kun kirjojen myynti lähtee vauhtiin, niin tulot kasvavat ja hankitaan maatila, sillä pitäähän suomalaisella miehellä olla omaa maata. Tässä Linna kulkee hyvin perinteisiä polkuja, miksi ei muuten kulkisi?

Kyllä kirjan lukeminen on miellyttävä kokemus. Se ei rassaa liikää sotaneuroosin postraumaattista minääni. Muuten, meille ei koskaan ostettu tuntematonta sotilasta, isäni ei sitä halunnut lukea eikä se maailmaa kokea. Ymmärrän tämän its nykyisin enemmän kuin hyvin, sillä Hän oli kokenut Kannaksen sodan, Lapin sodan ja vielä sen jälkeen oli ollut vuoden suorittamassa asepalvelustaan.