Värikylläinen kaleidoskooppi

12.3.2021
Henrik Meinander

Henrik Meinander
Kaleidoskooppi

Tutkielmia Suomen historiasta
Siltala, Helsinki / Livonia print, 2020, 351 sivua

Tuntuu varmasti monesta oudolta, että kaltaiseni ammatikseen historiaa ja vieläpä Suomen historiaa pitkään opettanut henkilö innostuu kotimaan historiasta ja sen mielenkiintoisista tulkinnoista. Teos on koottu eri aikoina ilmestyneistä artikkeleista tai pidetyistä esitelmistä, ja sen jonkinmoisena johtolankana on Suomi ja sen historia. Ilmeisesti voidaan pitää eräänlaisena leitmotiivina kirjoittajan moneen kertaan toistettua toteamusta, eli sivulla 291 hän kirjoittaa:

”Vanhan sanonnan mukaan jokainen sukupolvi kirjoittaa historiansa uudestaan. Useat asiat näyttävät selvemmiksi ja moni yksityiskohta saa selityksensä, kun aikaa on kulunut, ja uusia lähteitä tulee käyttöön. Samalla tapahtuu myös vähittäistä vieraantumista ja unohtamista, minkä takia tietyt asiat näyttävät aikaa myöten jopa liiankin selkeinä, yksinkertaisina tai mustavalkoisina. Uuden tutkijasukupolven myötä asiaan havahdutaan, ja syntyy jälleen uusi kuva Mannerheim-ristin, Kekkosesta tai vaikkapa Johannes Virolaisesta, jonka poliittinen elämä osui ajallisesti yhteen kahden muun mainitun suurmiehenä elämäntyön kanssa.”

Näinhän se tietenkin on, mutta kun jokainen historiaa kirjoittava henkilö on, toivottavasti, itsenäisesti ajatteleva ja toimiva yksilö, niin samaan aikaan meillä on useita erilaisia näkemyksiä historiasta, Niistä voidaan kiistellä, niiden puolesta taitetaan helposti peistä ja varmaan jokainen on oikeassa, ainakin omasta mielestään. Mutta juuri tämä moninaisuus tekee tutunkin aihepiirin käsittelystä mielenkiintoisen ja usein jopa itselle virikkeitä antaman.

Näin itse asennoiduin, kun lähden lukemaan Meinanderin uusinta tekstikokoelmaa. Sisällysluettelo lupasi melkoisen mielenkiintoista matkaa läpi kotomaamme menneisyyden. Artikkelin aiempi nimi on ollut vuonna 2018 julkaistussa teoksessa Valtaa ja oikeutas Suomessa: ”Oikeus valtaa. Vallan julkisia manifestaatioita autonomia ja itsenäisyyden Suomessa”.

Oman erityisen mielenkiintonsa tietenkin antaa tutkijan näkemys vallan manifestaatioista, eli mitä hän haluaa nostaa esille ja korostaa. Toisaalta kysymys voi olla myös helppo, sillä loihan Suomen hallitsija, joka oli Venäjän keisari, omalla mahtikäskyllään esim. Helsingin keskustan julkisine rakennuksineen. Vielä 200 vuotta noiden tapahtumien jälkeen me korostamme vieläkin vallan keskuksena, juuri tuota Senaatin toria rakennuksineen. Mielenkiintoisesti yhdistettynä nykypäivään, todetaan, että meillä Suomessa valta vaihtuu ja on vaihtunut jopa suhteellisen tiheään, mutta eri aikakausien muistojen merkit ovat saaneet säilyä koskemattomina. On tietenkin esim. Keisarinnan kivi, jonka huipulla oleva kaksoiskotka vasta myöhemmin on palautettu paikalleen. Toinen melkoisen brutaalit tapahtumat olivat kaatuneiden punaisten muistomerkkien tuhoamiset jääkäreiden ja muiden äärivalkoisten toimesta. Ehkä juuri siitä syntyivät syvät haavat punaisten mielenmaisemiin.

Alkuosassa on myös kolme todella mielenkiintoista artikkelia: ”Historioitsija futurologina”, ”Katu poliittisena tekstinä” ja ”Demokratia ja luterilaisuus”. Tuossa viimeisessä mainitussa artikkelissa pohditaan antaumuksella pohjoismaisten demokraattisten valtioiden ja luterilaisen uskontunnustuksen välistä riippuvuussuhdetta ja niiden yhteistoimintaa, juuri demokraattisen valtion kiintopisteinä. Kannattaa katsoa mihin tuloksen Henrik Meinander asiassa päätyy, vai päätykö mihinkään.

Meinanderin painavinta tekstiä on nähdäkseni luku ”Pitkä 1900-luku”. Tässä kokoelman laajimmassa artikkelissa hän käyttää menestyksekkäästi ja taitavasti meillä valitettavan harvoin nähtyä komparatiivista metodia. Heti luvun aluksi Meinander toteaa:

Suomen ja Ruotsin demokratiakehityksessä erottuu selvästi neljä keskeistä ajanjaksoa, joiden mullistuksilla on ollut ratkaisevia seurauksia maiden demokraattisten instituutioiden muodostumiselle. Keskeinen kysymys on, kuinka paljonkansalliset poliittiset kulttuurit sekä maiden kytkeytyminen maailmantalouteen ja niiden asema Euroopan geopolitiikassa muokkasivat niiden demokratioita pitkän 1900-luvun aikana.”

On todella mielenkiintoista pohtia lähtökohtia samankaltaisuudelle ja erilaisuudelle. Tietenkin peruslähtökohta on ns. Suomen sota 1809, jonka jälkeen suomesta muodostui suurherttuakunta Venäjän imperiumin yhteyteen. Eli yksi valtakunta jakautui kahdeksi ja kehitys niin yhteiskunnallisti kuin taloudellisestikin lähti hivenen eri poluille.

Suomen alueen asukkaat lähtivät melkoisen nopeasti rakentamaan omaa kansallisvaltiota, jolla eli lähtökohtana ruotsalainen yhteiskuntamalli. Sadan vuoden aikana syntyi tietenkin melkoisesti eroavaisuutta, mutta myös samankaltaisia piirteitä säilyi. Suomen pyrkimys eristää venäläisten muuttuminen asioihinsa johti mm. voimakkaisiin ja vahvoihin hallinon rajoihin. Varsinkin paikallistasolla tämä tuli todella esille selkeästi, joskin alue- ja keskushallinnon piirissä pyrittiin aivan samanlaisiin ratkaisuihin.

Mutta tämä oli tietenkin erittäin tyypillistä 1800-luvulla, mutta kun itsenäisyys koitti Suomelle, niin sitä mielenkiintoisemmaksi muuttuu vertailu kahden yhteiskunnan välillä. Suomi koki suuren yhteiskunnallisen muutoksen 1906 kun hyväksyttiin valtiopäiväuudistus. Vastaava saatiin aikaiseksi Ruotsissa huomattavasti myöhemmin. Seuraavaksi Suomi joutui sisällissotaan ja koki voimakkaan vastakkainasettelun eri yhteiskuntaluokkien välillä ja äärioikeiston vakivaltaisen halun muuttaa demokraattista yhteiskuntaa. Ruotsi saattoi samaan aikaan rauhallisen yhteiskunnallisen tilanteensä tähden kehittää yhteiskunnan lisäksi myös talouselämäänsä ja suhteita länsimaisiin yhteiskuntiin.

Ensimmäisen maailmansodan aikana Suomi oli vielä osa sotaa käyvää Venäjän imperiumia, ja Ruotsi puolestaan pysytteli puolueettoman, joskin vapaaehtoiset osallistuivat juuri Itsenäistyneen Suomen sisällissotaan valkoisten puolella. Toisessa maailmansodassa Ruotsi oli melkoisen kallistunut Saksan puolelle, mutta onnistui virallisesti pysymään puolueettomana. Kaikki varmaan tietävät, että suomi kävi kolme sotaa ja sotien päätyttyä joutui tiukkaan liittoutuneiden valvontaa ja maksamaan oman taloutensa suhteen todella merkittävät sotakorvauksen Neuvostoliitolla. Tällöin varsinkin maiden taloudellisen kehityksen rako venähti todella suuresti, sillä meillä Suomessa oli tingittävä elintasosta, jotta kaikista sodan aiheuttamista velvollisuuksista selvittiin.

Oikeastaan vasta 60-luvulla Suomesta saattoi lahtea taloudelliseen kilpavarusteluun Ruotsin kanssa. kuittenkin Ruotsin parempi elintaso onnistui houkuttelemaan suomalaisia maahanmuuttajia. Olihan kiva tulle vanhaan kotimaahan Volvolla!

Myös kokoelmaan sisältyvät artikkelit: ”Risto Ryti”ja ”Erillinen sotako?” ovat mielenkiintoista luettavaa. Kuitenkin näiden kahdenaiheen liittymäkohdassa on artikkeli todella omaa mielenkiintoani ja maailmankuvaani koskettanut artikkeli ”Syksyn 1944 tunnemaisemasta”. Henkilökohtaisen se on piinaava tunnemaisema, sillä isäni jouti jatkamaan sotaansa vielä Lapin sodassakin ja senkin jälkeen olemaan vuoden asepalveluksessa. Joskaan hän ei koskaan päässyt eroon sodasta, sillä stressi on muut vastaavat aiheuttivat hänen sotatraumansa esiintulon ja meille lapsille se oli osa meidän mielenmaisemaamme sodan jälkeen. Emme myöskään saaneet leikki minkäänlaisella leikkiaseellakaan, ritsat ja kaaripyssyt mukaan lukien. Sellainen oli isämme toivomus, hän oli näet, omien sanojensa mukaan, käyttänyt koko perheen asekiitiön sotimisessa.

Joissain kohden Meinander tuo esille kansallisen ja suomen kieleen keskittyvän historiantutkimuksen. Henkilökohtaisesti koen, että me olemme jopa liikaa liimaantuneet näkemään Suomen historian vain osana ja eräänlaisena jatkumona Ruotsin historialle. Tietenkin suuri osa 1900-luvun alun ja sitä varhaisemmastakin historiasta on kirjoitettu maamme ruotsinkieliseen vähemmistöön kuuluvien toimesta. Tavallaan itsestään selvänä pidetään, että kaikki hyvä Suomelle on tullut Ruotsista ja autonomia oli vain eräänlainen synkkä vaihe Venäjän imperiumin sylissä. Onneksi Henrik Meinander pystyy välttämään tämän loukun ja varmaan suurena apuna tässä välttämisessä on ollut juuri komparatiivinen eli vertailevan historiantulkinta. On siis hyväasettaa kaksi asiaa rinnakkain ja tarkastella niiden yhteisiä. tai eroavia piirteitä.

Oikeastaan tämä Kaleidoskooppi on todella suositeltava teos, sillä nimensä mukaisesti sen antaa monivarisen ja samalla monipuolisen kuva historian tulkinnoista ja erityisesti menneisyyden kipukohdista.

Wrap Up

No Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.