Eurooppa

”L’Europe”

Fernand Braudel (toimittanut)

Suomentanut ja esipuheen kirjoittanut Tuomas M. S. Lehtonen

Vastapaino 1992, 174 sivua

Jo 30 vuotta on mennyt ja tämä pieni ranskankielinen teos sai suomenkielisen asunsa. Suomennoksen ilmestymisen aikaan Suomi oli liittymässä osaksi läntistä maailmaa ja hylkäämässä itäisen napanuoransa. teos oli ilmestynyt Pariisilaisen suuren kustannustalon Editions Flammarion toimesta ja vuonna 1987.

Paljon on kolmessa vuosikymmenessä ehtinyt tapahtua niin Suomessa kuin maan suhteissa Eurooppaan ja muuhun maailmaankin. Euroopan Union jäsenyyden lisäksi olemme osa valuuttaunionia, Schengen aluetta sekä ihan siinä hilkulla on, että luiskahdamme vielä Natoonkin. Siitä ei tarvittu kansanäänestystä sillä Venäjän aggressio Ukrainassa sai suomalaiset muuttamaan mieltää sellaisella vauhdilla, että kansa vei ja poliitikot vikisivät.

Kirjoittajat ovat todellisia Eurooppan konkareita. Braudel itse on juuri niitä henkilöitä, joiden kokemuksen pohjalta haluttiin luoda yhtenäinen Eurooppa, jossa ei enää koskaan olisi sotia. Olihan hän itse ollut pitkään sotavankeudessa Saksassa ja tuntenut sodan raakuuden. Tosin kun vuonna 2022 tarkastelee tilannetta, niin Euroopassa käydään todella tuhoavaa hyökkäyssotaa natsien hirmuvallan lailla, nyt toimijana on itäinen roistovaltio.

Esipuheessaan Tuomas M. S. Lehtonen tuo esille niin Annalistisen historiankirjoituksen koulukunnan kuin se merkittävän jäsenen Fernand Braudelin. Lyhyet luonnehdinnat hänen kahdesta merkittävästä teoksestaan. Ensiksi tulee väitöskirja, jota kirjoitettiin sotavankeudessa Saksassa, siis ilman lähdemateriaalia ja melkoisen vaikeissa olosuhteissa. Tämä kirja on siis kolmiosainen;

La Méditerranée et le Monde Méditerranéen a l’époque de Philippe II 3 vols. (Ilmestyi ensimmäisen kerran 1949; useita uudistettuja painoksia)

• La part du milieu (vol. 1)
• Destins collectifs et mouvements d’ensemble (vol. 2) 
• Les événements, la politique et les hommes (vol. 3) 

Sekä toinen suurteos :

Civilisation matérielle, économie et capitalisme, XV^e-XVIII^e siècle (1979

• Les structures du quotidien (vol. 1) 
• Les jeux de l’échange (vol. 2)
• Le temps du monde (vol. 3) 

Näistä tämä toinen eli viimemainittu käsittelee asioita temaattisesti, eikä ole sidottu mihinkään erityiseen valtioon, kun ensimmäinen on sidoksissa Välimereen määrättynä aikana eli Espanjan Filip II hallituskaudella.

L’Identité de la France 3 vols. (1986)

• Espace et Histoire (vol. 1) 
• Les Hommes et les Choses I (vol. 2) 
• Les Hommes et les Choses II (vol. 3) 

Tässä teossarjassa, joka on Breudelille tyypillisesti kolmiosainen, keskitytään pääsääntöisesti Ranskaan.

Tämän nyt käsiteltävän Eurooppa kirjan kokonaisuus on nimensä mukaisesti juuri Eurooppaan ja erilaisiin ilmiöihin keskittyvää. Braudel itse on kirjoittanut luvuista kolme:

• Eurooppa valloittaa planeetan
• Euroopan ulkopuoliset Euroopat
• Sivilisaatio ja kulttuuri – Euroopan loisto

Muut artikkelit kirjoittajineen ovat:

• Pierre Gourou: Historia ja maantiede
• Massimo Pallottino: Asuttaminen
• Maurice Aymard & Jacques Dupâquier: Maan valtaaminen
• Maurice Aymard: Vähemmistöt

Kokonaisuudessa tulee mielenkiintoisesti esille Braudelin omat teoreettinen ajatus kolmesta erilaisesta ajasta. Poliittiset ja muut vastaavat tapahtumat ovat hetken historiaa eli lyhyen ajan historiaa. Pitkän ajan kuluessa tapahtuvat muutokset luonnon olosuhteissa, Asutuksen sijoittumisessa ja kaikki se mitä emme tule yleensä hetkessä havainneeksi on ns. pitkän ajan historiaa. Loput pitkän ja lyhyen historian välissä ovat keskipitkän ajan historiaa.

Braudel itse kirjoittaa hyvin omaa aikateoriaa noudattaen esim. Euroopan suorittamasta planeetan valloittamisesta. Yleisestihän katsotaan eurooppalaisen kulttuurin expansion alkaneen Kreikasta, kun Aleksanteri Suuri lähti kohden itää ja alisti kansoja valtaansa aina Indus-joelle saakka.

Mielenkiintoista toisaalta on, että merivaltio Kreikka pystyi siis alistamaan mm. merkittäviä jokivarsien kulttuureita. Olisi voinut uskoa, että juuri jokin näistä jokikulttuureista esim. Egypti- Eufrat ja Tigris- Indus- tai Keltaisen virran kulttuurit olisivat olleet vanhempia toimijoita kuin Kreikkalainen Aleksanteri.

Kuitenkin merellinen voitti jokilaaksot ja sen jälkeen eurooppalainen kulttuuri ja eritoten sen kreikkalainen versio muodostui koko planeettaa omanaan pitävän maailmankuvan. Tätä jatkoivat eritysesti merelliset valtiot ja ne laajensivat vaikuksensa kaikkialle. Oli vain yksi poikkeus säännöstä ja se oli venäjä, josta ei koskaan tullut merellistä toimijaa. Se laajeni maayhteydessä, mutta se kipuilee vielä tänäänkin imperiumin luhistumisen jälkivaivoissa. Sehän haluaa takaisi oman ns. suuruutensa, olipa se ollut todellista suuruutta tai ei.

Toisessa artikkelissaan Braudel tarkastelee niitä ulkoeurooppalaisia kulttuureita, jotka joskus ovat eurooppalaisempi kuin se alkuperäinen eurooppalainen. Tällaisia Euroopan ulkopuolisia eurooppalaisuuksia ovat esim. Yhdysvallat, Australia ja Uusi Seelanti. Voisi jopa sanoa, että osa euroopan ulkopuolisista on enemmän eurooppalaisia kuin esikuvansa.

Braudel käsittelee kolmannessa artikkelissaan oikeastaan ajallisesti eräänlaista poikkiaikaista käsitettä sivilisaatiosta ja kulttuurista, joka on eräänlaista Euroopan loistoa, tai ainakin pintakimallusta. Tässä tietenkin on kyse hitaasta muutoksesta ja samalla myös nopeasta tapahtumien ketjusta. Eli mitä selkeämmin kyse on pitkästä kehityksestä, joka saa vaikutteita, mutta myös vaikuttaa kaikkeen mahdolliseen. Perustana on tietenkin antiikin kreikkalainen sivilisaatio, joka onnistui luomaan eräänlaiset periaatteet meidän suuresti arvostamallemme demokratiassa, vaikka on sen filosofian jossain määrin aikojen kuluessa myös muuttunut.

Merkittävästi Braudel tuo esille Euroopan kehityksen varsinaisesti omanlaisekseen hitaassa prosessia noin 1100-luvulta lähtien. Silloin alkoi sen laajentuminen, jossa tuli esille myös ns. siirtomaaherruus. Tämä prosessin osio on ollut hitaasti myös päättymässä, joskin veli venäläinen on ole sitä koskaan voinut hyväksyä.                                 

Muissa neljässä artikkelissa keskitytään historiallisesti erinomaisen mielenkiintoisiin aiheisiin. Pierre Gourou Historia ja maantiede artikkelissa tuo esille ranskalaisen akateemisen historian ja maantiedon yhteenkuuluvuuden hyvin selkeästi. Ranskan akateemisessa opetuksessa on aina historia ja maantiede nidottu yhdeksi kokonaisuudeksi, eikä missään vaiheessa kuten meillä Suomessa, jossa maantiede on yhdessä biologian kanssa. Tämä Gouroun artikkeli osoittaa eritoten näiden kahden tieteen toimimisen yhdessä tai ainakin tiiviissä yhteistyössä.

Hienosti artikkelissa punotaan yhteen maantieteen vaikutus historiaan ja toisaalta sijoitetaan historian maantieteellisen kontekstiin. Näin helpotetaan huomattavasti seuraavan artikkelin eli Asuttaminen, jona on kirjoittanut Massimo Pallottino, ymmärtämistä. Siinähän käsitellään asuttamista, joka on perinteisesti historiallinen prosessi ja se liittyy kiinteästi maantietoon. Eli minne asutetaan ja milloin asutetaan, ovat ne keskeiset kysymykset, jotka tulee aina esittää. Tietenkin miksi on myös aina hyvä kysymys ja vastaus tulee aina olemaan osittain historiallinen ja samalla myös maantieteellinen.

Asutuksen leviämiselle on varsin moninaisia syitä. Erään perussyynä on ollut paikan saavutettavuus ja tietenkin luonnon olosuhteen alueella. Varhaisimmat korkeakulttuurit syntyivät jokilaaksoihin ja siihen oli moninaisia syitä. Joki toi keväisin viljelykselle otollista maata, joka taas takasi hyvät sadot. Myös kalastusta saatettiin harjoitta helpohkosti, koska ei ollut kovin äkkijyrkkiä rinteitä mentäessä kalaan. Syystä tai toisesta näistä jokilaaksojen kulttuureista ei muodostunut todella pitkäikäisiä ja sellaisia, että ne olisivat voineet olla vastavoima eurooppalaiselle kulttuurille.

Maurice Aymard & Jacques Dupâquier käsittelevät artikkelisaan Maan valtaaminen kaikkea sitä, mitä eurooppalainen kulttuuri on ollut parhaimmillaan, mutta myös pahimmillaan. Aiemmin mainitut jokilaaksojen korkeakulttuurin eivät pystyneet kehittymään maailmanvalloittajiksi. Jo omana aikanaan niin Egyptin kuin Tigris- ja Eufran virtain mesopotamialainen kulttuuri tulivat Europalle alisteiksi ja se merkitse niiden paikalleen jähmettymistä ja tuhoutumista.

Ehkä syytä on etsittävä noiden kulttuurien paikkasidonnaisuudesta. Kaikki keskittyi jokilaaksoon eli tuttuun ja turvalliseen, ei uskallettu suurimmassa määrin lähteä pois ja mennä vieraaseen, vaaralliseen ja tuntemattomaan. Usein juuri paikallaan turussa pysyminen on kulttuurin ja sivistyksen kuihtumista ennakoiva vaihe. Juuri tästähän on kyse aina kun maata vallataan. Tietenkin se voi tapahtua rauhallisen emigraation kautta tai sitten sotaisan valloituksen. Tosin sotaisa valloitus vaatii, että alueella on jo jonkinlaista asutusta ja kiinteätä elämänmuotoa.

Maurice Aymard käsittelee artikkelissaan Vähemmistöt, siis hyvin mielenkiintoista ja samalla myös ajankohtaista ilmiötä. Euroopasta on historiallisen ajan aikana aina lähdetty, mutta sinne on myös aina tultu. Vielä tänäänkin tulijoita on paljon enemmän kuin lähtijöitä. Tietokin syyt liikkumiseen ovat eri aikoina vaihdelleet, mutta pääsääntöisesti parempi elämä ja helpommat olosuhteet tavalliselle elämälle lienevät ne yleisimmät syyt.

Kun itse on osittain joskus Eurooppaan tulleen esi-isäni jälkeläinen, niin kaikki tämä avaa melkoisia ajatusaaltoja itsellenikin. Historiallisesti juutalaiset ovat olleet hyvin merkittävä vähemmistö, ja he ovat sijoittuneet eri puolille Eurooppaa. Kun nykyisin juutalaisten muuttoliike on suuntautunut takaisin Israeliin, niin he ovat korvaantuneet islamilaisista maista tulevalla muuttoliikkeellä. Mutta myös Afrikka luovuttaa asukkaitaan Euroopalle.

Tietysti Euroopassa on muitakin kuin etnisiä ja uskonnollisia vähemmistöä, mutta yleisesti maanosamme on ollut, tai ainakin osa sen valtioista on ollut, edelläkävijä erilaisten muiden vähemmistön kohtelussa ja heidän kansalaisoikeuksiensa kunnioittamisessa.

Tämä Vastapainon kustantama kooltaan vähäinen ja vaatimaton kirja on sisältönsä puolesta todellista rautaa vielä tänäänkin. vaikka kirja on varmasti tarkoitettu raivaamaan tietä meidän suomalaisten liittymiselle entistä tiiviimmäksi osaksi eurooppalaista ja vielä lisäksi länsieurooppalaista kulttuuria ja sivistystä. Oikeastaan kirjan teemat eivät kuitenkaan ole vanhentuneet, vaan ne kertovat meille, hyvän historiantutkimuksen tavoin, mielenkiintoisen kokonaisuuden Euroopasta, eli mitä se on ollut, on nyt ja tulee olemaan.

Kirjan tekstit on kääntänyt esipuheen kirjoittanut Tuomas M. S. Lehtonen, paitsi Pertti Hynynen on kääntänyt italiasta Massimo Pallottino artikkelin asuttamisesta. Mielestäni käännös on taidolla suoritettu ja se toimii erinomaisesti. Kun ottaa vielä huomioon, että Fernand Braudelin teksti ei ole kaikkein helpoimpia, edes ranskalaiselle lukijalle. Pieni kirja on tänäänkin vastaus useisiin kysymyksiin Euroopasta ja sen identiteetistä.