Ossin Blogi

Keijo Korhonen Naapurit vastoin tahtoaan Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan I 1920 – 1939 Tammi 1966, Helsinki/Lahti, 260s. Vuoden 2022 aikana olemme saaneet kokea moninaista ja hätkähdyttävää itänaapurimme toimesta. Onneksemme Suomi ei ole tällä kertaa ”eritystehtävän” varsinainen kohde, mutta välillisesti kaikella on vaikutuksensa kaikkeen, varsinkin kun se tapahtuu itänaapurimme toimesta. Onneksi on itselläni pieni ja hyvin vaatimaton kirjojen kokoelma, jota ei vielä voi miksikään kirjastoksi kutsua. Nytkin jostain ihmeestä silmiini osui tämä Keijo Korhosen (1934 – 2022) teos tuolta muinaiselta Kekkosen kaudelta. Olihan Kekkonen valittu toiselle kaudelleen ja hän osoitti hyvin valtansa täydellisyyden. Olihan Kekkonen valittu toiselle kaudelleen ja hän osoitti hyvin valtansa täydellisyyden. Teossarjan toinen: Turvallisuuden pettäessä II: Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. Helsinki: Tammi, 1971, osa ilmestyi myöhemmin. Omat lähtökohtani olivat varsin toisenlaiset kuin professori Korhosen, joka oli enemmän kuin täysin rinnoin tukemassa Kekkosen politiikkaa. Itse, ja samalla myös vanhempani ja isovanhempani, lukeuduin selkeästi Väinö Tanneria kannattavaan sosialidemokraattiseen siipeen. Olimme tuolloin poliittisesti hylkiöitä, mutta miten nykyinen pääministerimme Sanna Marin meitä hellikään? Tänään näet, Helsingin Sanomat ihan pääkirjoituksessaan puhui molemmista, siis Tannerista ja Marinista: ”Väinö Tannerin (1881 – 1966) aikaan SDP oli Suomen neuvostovastaisin puolue. 1960-luvun jälkipuoliskolla se teki täyskäännöksen Kekkosen Linjalle. Sanna Marinin Venäjän sotaan liittyvä retoriikka on taas sellaista,…

Arvoisa Visaisäntä, Kirjavisa 18/2022 On se vaan niin ihmeellistä, että vanhakin nuortuu, kun joulusta puhutaan ja sitä touhutaan. Ja kuin Visaisäntä osaakaan valita taas tekstin, joka menee luihin ja ytimiin. Ajateltavaa, pohdittavaa ja löydettävää oli tälläkin kertaa. Onneksi on kerännyt paikkakunnan kirjallisia tuotteita tietokemuistiin muutaman terabitin verran. Näin saatoin tehdä hakuja omalle ”lisä- ja apumuistilleni”. Ja löytyihän teksti kokonaisuudessaan ja tekijäkin kävi ilmi, vaan missä se oli julkaistu ensiksi ja milloin. Sitä eivät tietoni osanneet kertoa. Taas piti lähteä isolle kirkolle, jonka kirjastossa on hieno kotiseutu kokoelma aiemmin eläneiden ja nykyisten kirjoittajien tekstejä. Ja niitä kirjoja ja vihkosia oli tältäkin kirjoittajalta paljon. Mutta tuo runo, joka on edellisen vuosituhannen alussa kirjoitettu, kuvaa hyvin eriarvoista yhteiskuntaa, joka Suomessa oli jokapäiväistä eli kurjuutta ja puutetta suurelle osalle kansasta. Eivätkä köyhät kirkon rotat, kirkkovaivaiset, saa syödäkseen kuin kirjankansia. Mutta rusthollin laiskat rotat lihoo ja niillä ovat päivät kuin herroilla. Todella hienosti runoilija onnistuu sijoittamaan räikeän eriarvoisuuden keskelle vaurauden runsasta joulua. Tosin ihan lopussa hiven saavat kirkonhiiretkin tuta joulun, niukasta, mutta kuitenkin. Runoilija muutti Hämeenlinnan varhaisessa lapsuudessaan. Hänen vanhempansa olivat aiemmin asuneet Tukholmassa ja siten ruotsalaisia. Poika kuitenkin oli päättänyt suomalaistua ja niin hän yhdessä Eino Leinon kanssa kulutti Hämeenlinnan Lyseon penkkejä. Poika oppi…

Tuomas Heikkilä Lalli, Kansallismurhaajan muotokuva Tammi, EU, 2022, 224 sivua “Le danger de l’histoire est qu’elle paraît facile et ne l’est pas.” Paul Veyn: Comment on écrit l’histoire, essai d’épistémologie: p. 267 Harvoin saa luettavakseen historiasta kertovan kirjan, joka pläjäyttää koko tutkimuksen tuloksen esille jo muutamalla ensimmäisellä rivillään. Tuoman Heikkilän kirja myyttisestä Lallista kuitenkin tekee näin ja on erinomaisen kirja mitä mainioin alku. Heikkilä siis kirjoittaa: ”Alussa olivat jää, kirves ja Lalli. Keskiaikaisen kertomuksen mukaan talonpoika Lalli kohtasi Suomessa kristinuskoa levittäneen piispa Henrikin 1150-luvulla ja tappoi hänet. Tapahtuma on Suomen historian alkuräjähdys. Tarina ei kuitenkaan ole totta. Se on rakennettu ja vuosisatojen hioma yksinkertaistus, kiteytys pitkästä kulttuurisesta ja historiallisesta kehityksestä.” Ja tämän yleensä kirjan loppurutistukseen liittyvän toteamuksen jälkeen alkaa väitteen ja näkemyksen todentaminen, sen on todella mielenkiintoista, hyvin jäsenneltyä ja nautittavaa tiedettä. Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori ja yleisen historian dosentti panee parastaan ja vieläpä aiheessa, jota useat suomalaisen pitävät kallioon hakattuna totena, ihan kuten Runebergin kirjallista hahmoa Sen Dufvaa tai sitten Väin Linnan Koskelaa. Viimemainittu on oikeastaan nykyihmiselle ehkä paras kuvitteellinen hahmo, jolla on yhteyksiä Linnan esikuvinaan käyttämiin eri henkilöihin. Kuten kirjoittaja toteaa, niin ”Kyse on tyypillistä paikasta toiseen vaeltavista tarinoista, joilla pyrittiin sitomaan tietyt maantieteelliset paikat osaksi Jumalan suurempaa suunnitelmaa.”…