Kansallismurhako?

6.12.2022

Tuomas Heikkilä

Lalli, Kansallismurhaajan muotokuva

Tammi, EU, 2022, 224 sivua

“Le danger de l’histoire est

qu’elle paraît facile et ne l’est pas.”

Paul Veyn: Comment on écrit l’histoire, essai d’épistémologie: p. 267

Harvoin saa luettavakseen historiasta kertovan kirjan, joka pläjäyttää koko tutkimuksen tuloksen esille jo muutamalla ensimmäisellä rivillään. Tuoman Heikkilän kirja myyttisestä Lallista kuitenkin tekee näin ja on erinomaisen kirja mitä mainioin alku. Heikkilä siis kirjoittaa:

”Alussa olivat jää, kirves ja Lalli. Keskiaikaisen kertomuksen mukaan talonpoika Lalli kohtasi Suomessa kristinuskoa levittäneen piispa Henrikin 1150-luvulla ja tappoi hänet. Tapahtuma on Suomen historian alkuräjähdys.

Tarina ei kuitenkaan ole totta. Se on rakennettu ja vuosisatojen hioma yksinkertaistus, kiteytys pitkästä kulttuurisesta ja historiallisesta kehityksestä.”

Ja tämän yleensä kirjan loppurutistukseen liittyvän toteamuksen jälkeen alkaa väitteen ja näkemyksen todentaminen, sen on todella mielenkiintoista, hyvin jäsenneltyä ja nautittavaa tiedettä.

Helsingin yliopiston kirkkohistorian professori ja yleisen historian dosentti panee parastaan ja vieläpä aiheessa, jota useat suomalaisen pitävät kallioon hakattuna totena, ihan kuten Runebergin kirjallista hahmoa Sen Dufvaa tai sitten Väin Linnan Koskelaa. Viimemainittu on oikeastaan nykyihmiselle ehkä paras kuvitteellinen hahmo, jolla on yhteyksiä Linnan esikuvinaan käyttämiin eri henkilöihin.

Kuten kirjoittaja toteaa, niin

”Kyse on tyypillistä paikasta toiseen vaeltavista tarinoista, joilla pyrittiin sitomaan tietyt maantieteelliset paikat osaksi Jumalan suurempaa suunnitelmaa.”

Kuitenkin muistan edes jotain menneisyydestä, sillä kulttuurihistorian professori Veikko Litzen jo aikanaan murskasi Lalli ja piispa -myytin todella tehokkaasti. Hän kertoessaan varhaisesta Suomalaisesta kulttuurista totesi, että tekstit ovat syntyneet suomessa kristillisellä ajalla. Tästä hän piti todisteena sekä Lallin eli Laurin eli Laurentiuksen, että myös Kertun kristillisiä nimiä, jotka olisivat olleet mahdottomia, jos kyseessä olisivat olleet pakanat ja ei-kristityt henkilöt.

Tätä ajatusta tukee myös ranskalaisen annallistin Marc Blochin toteamus, että keskiaikaiset pyhimyskertomukset kertovat enemmän niiden luomiajasta ja sen jalkaisistä tapahtumista, kuin itse kuteena olevan pyhimyksestä ja toiminnastaan ja ajasta.

Näin päädytään myös Heikkilän toteamukseen, että tämäkin kertomus on normaalia keskiajan ihmetarinaperinnettä, joka tulee ilmi myös ruotsalaisen pyhimyspiispa Esikiellin liittyvästä samanlaisesta kertomuksesta.

Toisaalta professori Heikkilä ei ole ensimmäistä kertaa pappia tai oikeammin piispaa kyydissä. Hän näet julkaisi vuonna 2005 kirjan Pyhän Henrikin legenda kaikki farisealaiset kavahtamaan ja protestoimaan suureen ääneen. Tässä kirjassaan Heikkilä tuo ilmi, että historiantutkimuksen näkökulmasta emme tiedä piispa Henrikistä juuri mitään. Me emme siis voi olla varmoja myöskään Lallin olemassaolosta, kuten emme voi myöskään hänen kirveensä kohteeksi joutuneesta piispasta.

Yleisen kansanomaisen ja jopa tieteessäkin omaksutun käsityksen mukaan Lalli olisi surmannut piispa Henrikin Köyliön järven jäällä tammikuun 20. päivä noin vuonna 1156. Ja missä ja mitkä ovat lähteet, joiden varassa tätä tapahtumaa voidaan historiallisesti tutkia?

Ensimmäinen tapahtuman lähde on Turussa 1200-luvun lopulla kirjoitettu Pyhän Henrikin legenda. Eli vähintään siis 100 vuotta oletetun tapahtuman jälkeen, eli pyhimyslegendojen perinteen mukaisesti se kertoo enemmän kirjoitusajankohdasta ja olosuhteista ja tapahtumista, kuin itse siinä kerrotusta tapahtumasta. Tässä legendassa Henrik erkanee elämästä, koska hän on nuhdellut murhamiestä kristillisen perinteen mukaisesti, ja tämä suuttuu nuhtelusta ja saamastaan kritiikistä. Noin nuhdeltu toteuttaa julman tekonsa. Tämä kohtaus puolestaan kertoo kahden kristityn kohtaamisesta ja siitä aiheutuneesta seurauksesta, jos sellainen olisi joskus tapahtunut.

Kuitenkaan legendassa ei mainita murhaajan nimeä. Näin siis Henrik pääsee osallisisi marttyyreille varatuista taivaan iloista. Näin suomalaiset pääsevät todistamaan pitkän ajan todellisia pyhimyksen aikaansaamia ihmetekoja.

Toinen, periaatteessa keskiaikainen. lähde on aikaisintaan 1300-luvulta lähtien syntynyt jonkinlainen määrää suullisia, haarautuvia ja trokeemittaisia perinnekerrontaa, eli lähinnä runonlaulua. Tämä kaikki erilainen tarinaperinne kerätiin Piispa Henrikin surmanvirren nimiseksi kokoelmaksi. Siinä tulee esiin surmaaja Lalli, jolla on pahat aikeet ja samoissa katekelmissä Köyliökin mainitaan. Tämä lähdeaineisto on merkitty muistiin vasta 1600-luvun paikkeille, eli muutama sata vuotta niissä kerrotun tapahtuman jälkeen.

Jos tarkastellaan lähteiden luotettavuutta, niin luotettavammaksi nousee Pyhän Henrikin legenda. Siinä kerrotaan tavallaan kahden henkilön, eli piispan ja aiemmin murhaan syyllistyneen henkilön tapaamista. Aiheena on kristillinen nuhtelu, joka nuhdeltava ei koe miellyttävänä vaan päästää nuhtelijansa hengiltä. Miksi piispa nuhtelisi pakanaa, eli kyllä kohde oli jo kristitty ja siis tavallaan piispan toimivallan alainen. Toisaalta alueella oli varmasti jo kristillistä toimintaa tavallisempien pappien toimesta, piispalla on oma roolinsa suurten syntisten nuhtelijana.

Kuitenkaan taitava tutkijana ja kirjoittajana tunnustusta saanut Tuomas Heikkilä ei jää ihmettelemään lähteiden puutetta, vaan näiden kahden erilaisen lähteen pohjalta hän luo kuvaa Lallista, tuosta kansallisurmaajasta ja hänen perinneaseestaan eli kirvreestä.

Lähes tuhannen vuoden aikana moni hyväkin tarina muuntuu, muuttaa muotoon ja saa aivan aiemmasta poikkeavia piirteitä. Nämä piirteet ovat pääsääntöisesti tietenkin ikonografia, vaikka mitään alkuperäismateriaaliksi määriteltävää ei tietenkään ole olemassa. Mutta kuvaa vahvistaa se oheen liitetty hyvä tarina ja tämä näkyy erinomaisesti Lallin hahmoon liittyvästä.

Kuitenkin Pyhän Henrikin legenda eli Legenda sancti Henrici jää sivuosaa, sillä siinä ei nuhdeltavaa mainita nimeltä, kuten olen jo aiemmin todennut. Suomenkielinen Wikipedia tuos käännöksen kaikkien käyttöön tämä legendan. Eli tietomme jäävät täten 1600-luvulla muistiin merkityn Piispa Henrikin surmavirren sekä satakuntalaisen ja varsinaissuomalaisen kansanperinteen vartaan. Suomenkielisessä Wikipediassa on myös suppeahko artikkelin Piispa Henrikin surmavirrestä.

Eräs kirjan esitarkastajista ja kommentoijista oli Juha Hurme, eli Finlandia kirjallisuuspalkinnon saanut teatteriohjaaja, kirjailija ja melkoinen historian asiantuntija, jonka kirjoja on antaumukselle lukenut. Hurmeen mukanaolo, muodossa tai toisella, toimii minulle laadun takuuna ja kirjan mielenkiintoisuudesta,

Hurme toteaakin, että ”Heikkilän kuvaus Lallin noususta herrahississä on ravisteleva.” Eli miten hyljeksitystä ja piispan jaloissa köhnöttävästä pakanasta ja murhamiehestä tulee yksi kansakuun keskeisitä rakentajista ja kansallisen mytologiamme suurmiehistä?

Varsinkin keskiaikainen kuvamateriaali on monin tavoin rikasta tämänkin asian puitteissa, eikä vain yksistään Suomessa. Katolinen kirkkohan oli universaalinen organisaatio ja jokainen pyhimystarina, vaikka keksittykin, oli omiaan vahvistamaan se valta-asemaa yhteiskunnassa. Näin siis Henrikistä tuli yleiseurooppalainen palvontakohde ja Lallista siis pahan perikuva ja ruumiillistuma.

Lallin herrahissi on todellakin ollut melkoisen vetkutteleva. Tietenkin katolinen aika omine päämäärineen on ymmärrettävä, mutta miten onnistuttiin lutherilaisessa Suomessa vuosisatojen kuluessa luomaan suurmiehestä, joka ehkä tappoi piispa, nimetty henkilö ja eräs kansakunnan perikuva Sven Dufan, Joulupukin, Antti Rokan ja Koskelan kaltaisena.

Tietenkin 1600-luvun aina ilmestyneet ensimmäiset kirjalliset muistiinpanot, olivat sysäys hitaalle muutokselle. Varsinkin 1800-lukun oli niin kansakunnan kuin Lallimyytin rakentamisen aikaa. Silloin kirjailijat ja jopa vakavasti otettavat historiantukijat lähtivät rakentamaan suurta menneisyyttä syntyvälle kansakunnalle.

On erinomaisen mielenkiintoista seurata eri historioitsijoiden näkemysten muotoamista, kun ne Heikkilä on tavallaan koonnut yhteiseksi tietokanneksi. Lähes jokainen historiantutkijoiden sukupolvi on antanut oman panoksensa Lallimyytin rakentamiseen ja unohtanut täydellisesti lähdekritiikin. Kuten aiemmin mainitsin, niin itselleni uudenlainen näkökulma avautui professori Veikko Litzenin luennoilla. Siita olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Aiemmin jo mainitsemani herrahissin näkijä Juha Hurme kommentoi tutkijoiden asemaa mielenkiintoisesti:

Nationalistisella 1800-luvulla alkoi tapahtua, kun kansallishengestä tuli uusi uskonto. Oppineisto, kansalliskultin papisto, kääri hihansa ja alkoi rakentaa Suomelle omaa, muistamisen arvoista menneisyyttä.

KANSALLISHÖYRYN sumentamien rillien läpi katsottuna vanhat lorut kertoivat uuden tarinan, jossa Lalli näyttäytyi Suomi-neidon henkivartijana, kotia, uskontoa ja isänmaata puolustavana sankarina. Henrik-polo kutistui muukalaiseksi, väärää paavin oppia levittäväksi epäilyttäväksi tunkeilijaksi.

Kun tähän vielä lisätään paikallinen intoilu, niin ei ole ihme, että mielipidetiedustelujen mukaan vuonna 2020 suomalaisista 71 prosentti piti Lallia historiallisena henkilönä. Ehkä myyttiin uskovien joukossa korostuvat teknisen alan ihmiset, sillä88 prosenttia Suomen Teknisten Toimihenkilöiden Keskusliiton jäsenistä uskoi Lallin historiallisuuteen. Mutta mitä tämä kertoo, ei siis Lallista, vaan teknisen alamme ihmisistä.

Mutta ei savua ilman tulta ja dosentti Mikko K. Heikkilä riensi välittömästi sammuttamaan Lallin epähenkilöksi tekevää Tuomas Heikkilän tekstiä. Näkemyksillään Mikko K. Heikkilä tuntuu liittyneen kansallishenkisten professorien sekä Henrik & Lalli -uskoivaisten melkoiseen joukkoon, joista mainittakoon vain  Jalmari Jaakkola (1885-1964) ja Martti Haavio (1899-1973). Tämä opponentti Heikkilä mainostaa itseään ”kansanomaisen Henrik & Lalli -tradition johtavana tutkijana”.  On siinä kaverilla statusta kun omii koko tutkimussuutauksen itselleen!

On kuitenkin varmaa, että keskustelu ainakin tieteellisissä piireissä asiasta jatkuu ja tulee uusia toisistaan poikkeavia näkemyksiä julkisuuteen. On tietenkin hyvä, että keskustelleen monipuolisesti ja moninaisesti, vana ei tartuta kirveeseen, siihen kansalliseen surma-aseeseen.

No Comments

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.