Kirjavisa 18/2022
On se vaan niin ihmeellistä, että vanhakin nuortuu, kun joulusta puhutaan ja sitä touhutaan. Ja kuin Visaisäntä osaakaan valita taas tekstin, joka menee luihin ja ytimiin. Ajateltavaa, pohdittavaa ja löydettävää oli tälläkin kertaa. Onneksi on kerännyt paikkakunnan kirjallisia tuotteita tietokemuistiin muutaman terabitin verran. Näin saatoin tehdä hakuja omalle ”lisä- ja apumuistilleni”. Ja löytyihän teksti kokonaisuudessaan ja tekijäkin kävi ilmi, vaan missä se oli julkaistu ensiksi ja milloin. Sitä eivät tietoni osanneet kertoa. Taas piti lähteä isolle kirkolle, jonka kirjastossa on hieno kotiseutu kokoelma aiemmin eläneiden ja nykyisten kirjoittajien tekstejä. Ja niitä kirjoja ja vihkosia oli tältäkin kirjoittajalta paljon. Mutta tuo runo, joka on edellisen vuosituhannen alussa kirjoitettu, kuvaa hyvin eriarvoista yhteiskuntaa, joka Suomessa oli jokapäiväistä eli kurjuutta ja puutetta suurelle osalle kansasta. Eivätkä köyhät kirkon rotat, kirkkovaivaiset, saa syödäkseen kuin kirjankansia. Mutta rusthollin laiskat rotat lihoo ja niillä ovat päivät kuin herroilla. Todella hienosti runoilija onnistuu sijoittamaan räikeän eriarvoisuuden keskelle vaurauden runsasta joulua. Tosin ihan lopussa hiven saavat kirkonhiiretkin tuta joulun, niukasta, mutta kuitenkin. Runoilija muutti Hämeenlinnan varhaisessa lapsuudessaan. Hänen vanhempansa olivat aiemmin asuneet Tukholmassa ja siten ruotsalaisia. Poika kuitenkin oli päättänyt suomalaistua ja niin hän yhdessä Eino Leinon kanssa kulutti Hämeenlinnan Lyseon penkkejä. Poika oppi todella hyvin suomen kielen ja kirjoitti sillä aivan upeat kirjallisen tuotannon. Tämä Kirkkohiirien joulu on runoilija Larin-Kyöstin monisäkeinen tuotos. Ensiksi se julkaistiin vuonna 1926 kokoelmassa Sydänpäivän lauluja. Mutta se löytyy myös uusintana, kun Tammi julkaisi vuonna 2005 teoksen Lapsuuden joulu: Rakkaimmat joulutunnot. Kirkonhiirien joulu Kirkonsakastissa pöydän päässä huojui hiirivaari hajasäärin, pitkää nälkää nälvi hiirimuori, poijat rippisaarnaan vastas väärin. ”Hohhoo”, huokas vanha hiirimuori, ”muinoin jouluks saikin kyrsää, kuhaa, nyt saa jyrsiä vain kirjankantta, tääll’ ei muuta saa kuin yskää, nuhaa”.Jättihän se ennen ristirahvas kirkonpenkkiin jonkun leivän murun, huono aika…” virkkoi hiirivaari, ”lapsistaankin saa vain vaivan, surun.” ”Rusthollien laiskat rotat lihoo, niill’ on herkut sekä herranpäivät, hengen hiiret saavat purra kynttään, ihme sentään, että henkiin jäävät.” Pistä sentään tulta kynttiläämme, veitsin, lautasin saat kattaa pöydän, syödään suntiomme kengänkorko, kas kun etsin, että henkiin jäävät.” Hiirenpojat virskui viluissansa, jyrsi messupaitakaapin laitaa. Muori mutisi kuin itseksensä: ”Kai nyt syököön vanhaa messupaitaa!” Hiirivaari lähti käymään kirkkoon, nuuski nurkat, palas, päätään puisti, sakastissa muori tuoliin nukkui, vanha pitsimyssy niskaan luisti. Haaratulituikun liekki leyhyi, pitkä varjo tarttui seinänrakoon. Pikkuhiiret hiljaa vikisivät, kuin ne kiihtyneet ois saaliinjakoon. ”Hiljaa, lapset”, kuiskas hiirivaari, ”eikö rauhaa saa ees jouluöisin, kaikki ompi ollut turhuus, vaiva, vaikka hiirenloukunkin nyt söisin!” Muori heräs, nosti harmaan päänsä: ”Kuules, miksi siellä lapset hummaa? Vaikk’on hervoton jo hajuaisti. haistan kaapista ma jotain kummaa…” ”Nyt näät unta, muori… siit’on aikaa, jolloin joulukinkun sait sa paistaa, oli sees nyt vanhan kissan kynsi, sepä veenkin kanssa saattais maistaa.” ”Ei lyö leiville tää nälkäjoulu, täällä pakkanen vain nuijii nurkkiin, pappilaan ma muutan sunnuntaina, salaa puikahdan ma papin turkkiin.” ”Heis ja his ja vik, vik, vii ja vii, ii” vinkui hiirenpojat purren puuta: ”Tääll’ on piispavainaan patalakki, tiimalasi sekä jotain muuta… Tääll’ on viiniä ja juuston pötky, jonka kirkkoväärtti salaa kätki!” Muori pystyyn nousi, vari nauroi, poijat säärillänsä seinää sätki. Herkut kannettiin nyt pitopöytään, vanha messupaita liinaks tuotiin, vanhan jouluvirren vaari alkoi, joulun kunniaksi sitten juotiin. Muorin posket paisui, myssy heilui, vaarin viikset liikkui liukkahasti, pienet hampaat kirskui, hännät heiskui, kemut kesti myöhään iltaan asti. Sittenpoijat tanssi joulupolskaa, vaari lallatteli pöhnäpäissään, muori istui kuin ois kruunu pääsään, kuin hän vielä notkuis nuorna häissään. Tornin taulu näytti kahtatoista, makuulle nyt lähti pariskunta, pullein vatsoin, silmät sirrillänsä poijat nurkassaan jo kiskoi unta. Sammui tuikku, kuu jo paistoi kirkkoon, kiljui kerran kirkon kukkoviiri, kissa naukui jossain naapurissa, tyynnä nukkui köyhä kirkonhiiri. LARIN KYÖSTI 1873 – 1948
No Comments