Keijo Korhonen

Naapurit vastoin tahtoaan

Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan I 1920 – 1939

Tammi 1966, Helsinki/Lahti, 260s.

Vuoden 2022 aikana olemme saaneet kokea moninaista ja hätkähdyttävää itänaapurimme toimesta. Onneksemme Suomi ei ole tällä kertaa ”eritystehtävän” varsinainen kohde, mutta välillisesti kaikella on vaikutuksensa kaikkeen, varsinkin kun se tapahtuu itänaapurimme toimesta.

Onneksi on itselläni pieni ja hyvin vaatimaton kirjojen kokoelma, jota ei vielä voi miksikään kirjastoksi kutsua. Nytkin jostain ihmeestä silmiini osui tämä Keijo Korhosen (1934 – 2022) teos tuolta muinaiselta Kekkosen kaudelta. Olihan Kekkonen valittu toiselle kaudelleen ja hän osoitti hyvin valtansa täydellisyyden. Olihan Kekkonen valittu toiselle kaudelleen ja hän osoitti hyvin valtansa täydellisyyden. Teossarjan toinen: Turvallisuuden pettäessä II: Suomi neuvostodiplomatiassa Tartosta talvisotaan. Helsinki: Tammi, 1971, osa ilmestyi myöhemmin.

Omat lähtökohtani olivat varsin toisenlaiset kuin professori Korhosen, joka oli enemmän kuin täysin rinnoin tukemassa Kekkosen politiikkaa. Itse, ja samalla myös vanhempani ja isovanhempani, lukeuduin selkeästi Väinö Tanneria kannattavaan sosialidemokraattiseen siipeen. Olimme tuolloin poliittisesti hylkiöitä, mutta miten nykyinen pääministerimme Sanna Marin meitä hellikään?

Tänään näet, Helsingin Sanomat ihan pääkirjoituksessaan puhui molemmista, siis Tannerista ja Marinista:

”Väinö Tannerin (1881 – 1966) aikaan SDP oli Suomen neuvostovastaisin puolue. 1960-luvun jälkipuoliskolla se teki täyskäännöksen Kekkosen Linjalle. Sanna Marinin Venäjän sotaan liittyvä retoriikka on taas sellaista, jota vanha Väinö mieliseen kuutelisi.”

Itsenäinen Suomi ehti ennen talvisotaa vaivoin 20 vuoden ikäiseksi, kun iivanoiden hyökkäys sen nopeaksi valtaamiseksi alkoi 30. marraskuuta 1939 ja syttyi Talvisota ja pienen Suomen valtava ponnistus isoa vihollista vastaan. Ukraina itsenäistyi 24. elokuuta 1991, joten se koki Suomen kohtalon vain kummenen vuotta vanhempana valtiollisena yksikkönä. Näin venäläiset varmaankin kävivät Ukrainassa samaa sotaa kuin aiemmin Suomenkin kanssa olivat kokeneet.

Ja kuten Korhonen kirjassaan toteaa, että:

”Neuvostojohtajat olivat kokonaishakuisen ideologian elähdyttämiä vallankumousmiehia… Heidän heikkoutensa oli sama kuin kenraalien yleensä: he valmistautuivat kokemustensa perusteella voittamaan edellisen sodan.”

Tavallinen kansa ei voi olla huomatta sitä hämmästyttävää yhteyttä, joka Talvisodan ja nyt meneillään olevan Ukrainan sodan välillä vallitsee. Onneksi Ukraina saa apua, me jäimme lähes yksin.

Vaikka Keijo Korhonen oli erinomaisen tunnettu kekkoslainen ja monessa mielessä Kekkosen eräänlainen suojattikin, niin ilmeisesti hän pyrkii tässä teoksessansa jonkinasteiseen neutraliteettiin. Tämä tulee erinomaisesti ilmi melko kellontarkasti tehdystä tapahtumahistoriallisesta kuvauksesta. Eli kuka teki mitä ja tarkasti ottaen, milloin teki ja/tai sanoi. Tämä on todella puhtaasti ns. tapahtumahistoriaa, josta yleensä suurempi ja kokonaisvaltaisempi analyysi tyystin puuttuu.

Propaganda on ollut enemmän kuin tyypillinen ilmiö Venäjän ja Ukrainan välisessä sodassa. jo se millä nimellä tapahtumaa kutsutaan, on voimakkaasti jakanut ihmisiä. Koko Venäjä, niin virallinen kuin yksityinenkin, on tähän asti puhunut ”erikoisoperaatiosta”. Muuta termiä käyttäneet ovat saanet melkoisia vankeusrangaistuksia. Tosin viimeisimpinä aikoina on ryhdytty yksityisellä tasolla sodasta.

Ukrainan valtionjohtaja ja sitä myöten lähes koko Ukraina puhuu sodasta ja Venäjän hyökkäyksestä ja sodasta. Ukrainan presidentti on varmaankin propagandan puitteissa sodan menestyjin, sillä hän on saavuttanut esiintymisellään melkoisen suosion koko vapaan maailman silmissä.

Olemme saaneet tottua mitä uskomattomiin väitteisiin ja selityksiin Venäjän virallisen tiedotuksen ja propagandan taholta. Sitä ja sen nivoutumista yleensä venäläiseen kansaluoteeseen kuvaa seuraava lainaus professori Korhonen alkusanoista, eli juuri tässä ja nyt hyvin ajankohtaisen seikan:

“Tarinaa kerrotaan esimerkkinä kaksinkertaisesta venäläisestä valheesta: se mitä todella tapahtuu, voidaan salata kertomalla, mitä todella tapahtuu.”

Tämähän on samalla avain kaikkeen siihen uskomattomaan “totuuteen”, jota Kremlin tiedottajat ja koko maan julkinen sektori maailmalle jatkuvasta yrittää syöttää. Jotkut vapaassa maailmassa jopa ihan vapaaehtoisesti suostuvat tätä uskomaan. Kriittisyys on onneksi vapaan yhteiskunnan perusominaisuus, ja siitä ei pitäisi kovin vähällä luopua.

Mutta mitä tulee Keijo Korhosen teokseen, niin sehän käsittelee vain aikaa Venäjän vallankumouksesta vuoteen 1932, jolloin laaditaan hyökkäämättömyyssopimus, jolloin Stalinin rakensi verellä ja raudalla sosialismiaan, sitä stalinilaista!

Oikeastaan kirjan keskeinen viesti on samalla sen keskeisin sanoma, eli:

“Neuvostoliiton pelkkä olemassaolo asetti perusongelman, jota itsenäisen Suomen ulkopolitiikka koetti ratkaista.”

Samalla toisaalta vieritetään syytä tulevaan suomalaisten poliitikkojen asenteista ja koko maassa vallitsevasta henkisestä ilmapiiristä. Monin tavoin kerrotaan neuvostodiplomaattien toimisen vaikeudesta Helsingissä, sillä he kohtasivat moninaista vihaa ja nurjamielisyyttä toimiessaan Suomessa, eli vihollismaassa.

Kirjan luvut, joita on kahdeksan, jotenkin heijastelevat Kekkosen vallantäyteisyyttä ja hän Kekkosen omaa erityistä idänpolitiikkaansa, eli Neuvostoliin kanssa pidettäviä ns. ystävällisiä suhteita, joka meni melko usein enemmänkin naapurin vallanpitäjien nuolemiseksi. Ei siis pysytty J. K. Paasikiven luomassa reaalipolitiikassa kahden eri valtiomuodon omaan kansakunnan välillä.

Otetaan esimerkiksi eräs toinen luku, joka on ”Suomen niveltäminen rinnakkaiseloon 1921”. Tässä tulee esille hyvin yksipuoleinen näkemys, että Suomen, ei siis Neuvostoliiton, tulee niveltyä rinnakkaiseloon. Yleensä se on molempien osapuolien tehtävä, joskus jopa siihen tarvitaan useampikin osapuoli. Toisena esimerkkinä voin mainita luvun ”Suomen ’Loistava eristäytyminen’ Litvinovin järjestelmästä 1928 – 29”. Olihan suomalaisilla syynsä tehdä tämä ratkaisu, sillä liittyminen järjestelmää olisi palvellut vain Neuvostojärjestelmän etuja.

Kaikkineen Korhosen teos on mielenkiintoinen reliikki Kekkosen ajan siitä historiankirjoituksesta, jonka tehtävänä oli palvella Kekkosen vallankäyttö ja ylistää hänen lempilastaan eli idänsuhteita.