Kirjavisa 10/2020

Arvoisa Visaisäntä, En voi olla ihmettelemättä ihmisten hienoa ja laajaa tietämystä kirjallisuudesta. Edellisen kisan teos Ronja Ryövärintytär ei soittanut minkäänmoista kelloa mielessäni, teksti oli kauniin runollista ja kuvailevaa, vaan pysyi tietoisuuteni ulottumattomissa. Vinkeistäkään ei ollut apua, oli asiasta ulkona kuin lumiukko  pakkasella hangessa. Onneksi nyt oli toisin ja suurella riemulla totesin, että onneksi vielä jotain muistan ja jotain on matkan varrella tarttunut minunkin mieleeni. Ensinnäkin jokin häivekuva kohosi kirjoittajasta mieleen, sillä ensinnäkin on noin 100 Nobelin kirjallisuuspalkinnon saanutta, siis melko harva siinä on onnistunut. Kuka heistä lopetti kirjoittamisensa kymmenen vuotta sitten? Ja tuolloin hän oli jo melko iäkäs eli varmaankin nykyisin jo edesmennyt! Kun lisäksi hänen lähes koko tuotantonsa on suomennettu, ensimmäistä lukuun ottamatta. Kirjoja on syntynyt siis 14, joka ei ole mikään valtava luku. Suomentaminen on todella merkittävä saavutus. Sitten vanhuksella välähti. Sitaatin kohta ”Ollessaan sir William Templen sihteerinä Jonathan Swift juoksi monta kilometriä päivässä laskeakseen ulos höyryä”, pani ajatukset liikkeelle. siinä oli tuttua ja pari ristiriitaa. Historiallisesti Jonathan Swift (1667 – 1745) oli todellisuudessa sir John Templen (1600 – 1677) sihteerinä, ei siis Williamin. Toinen ristiriita tulle monen kilometrin juoksusta. Ei tuolloin ylhäinen britti lähtenyt juoksemaan, ei hän olisi siihen oikein edes pysynyt. Juokseminen oli antiikissa sotilaiden tekemistä…

Kirjavisa n:o 9

VISAISÄNTÄ, En ole Väyrysen tavoin tehokas ja nopea lukija, kaukana siitä. Lukeminen tuli tosi hitaaksi, kun tuhoutui kolmas puhekeskus, jossa sanotaan äidinkielen oleskelevan. Onneksi tuli jo ennen moista luettua erilaista ja tietenkin klassista. Suuret venäläiset kertojat ovat osa yleistä eurooppalaista kulttuuriperintöä, vaikka jotkut poliittiset vinosuuntaukset moista vastaustavatkin. Kun vielä oman versioni on kääntänyt kotimainen kulttuurin moniottelija eli Arvid Järnefelt 1800- ja 1900-lukujen vaiheessa, jolloin Suomi oli kansainvälisempi kuin itsenäistyminen jälkeisinä monina vuosikymmeninä. Silloin suomentaja oli noin nelikymppinen. Arvid Järnefeltin oma henkinen kehitys oli voimakkaasti sidoksissa hänen vanhempiensa maailmankuvaan, mutta myös kirjailijaan, jonka tekstiä hän suomensi. Häntä on varmaan syystä pidetty aluksi fennomaanina, mutta myöhemmin hän siirtyi tolstoilaisuuteen ja kristilliseen anarkismiin. Jokainen suomalainen tunteen, tai ainakin hänen pitäisi tuntea venäläistä kulttuuria, jonka suuria kirjailijoita tämän sitaatin kirjoittaja on. Ilmeisesti jokaisella meistä on eri aikakausia, jolloin me syvennymme jonkin maantieteellisen tai kielellisen alueen kirjallisuuteen. Näin oli minullakin ja onneksi osasin hankkia jo silloin divarista nyt käsiteltävänä olevan teoksen, ja juuri Järnefeltin käännöksenä. Tämä kirjallisuuden järkäle on tietenkin Leo Tolstoi, joka lienee todella tunnettu ja hänen ansioitaan ei varmasti tarvitse julistaa, ne ovat vaan todella mahtavat. Kyseessä on Tolstoin laajan tuotannon viimeinen suursomaani, sillä edellisen, eli Anna Kareninan ilmestymisestä oli kulunut jo yli…

Kirjavisa viikko 18
Kirjallisuus , kirjavisa / 30.4.2020

Arvoisa Visaisäntä, Kyllä ihmisen, siis varsinkin minun kaltaiseni, teot ja tiet ovat todella ihmeellisiä. Maaliskuun 12. päivä eli torstaina jouduin iltapäivällä omien lääkäreiden määräyksestä karanteeniin. Valtioneuvosto julisti vanhusten karanteenin vasta seuraavana maanantaina. Kuitenkin oli aamupäivällä, kaikesta tulevasta tietämättömänä, lähtenyt kirjaostoksille Kanta-Hämeen parhaaseen kirjakauppaan, eli ison kirkon kierrätyskeskukseen. Tulevasta karanteenista tietämättömänä oli haalinut todella ison kasan historiaa, elämänkertoja, kaunokirjallisuutta ja muutakin todella mielenkiintoista luettavaa. Ja kaikilla oli hinta 50 centtiä, eli ei oikeastaan mitään. Ja onnellisena raahasin ostoskärryllisen kirjoja kotiin, Mukaani lähti niin tuntemiani kirjailijoita kuin vähemmän tuntemiani, toki olin kaikista jotain kuullut ja lukenut. Tämän nyt kyseessä olevan kirjoittajan kirjat olivat jostain syystä jääneet minulle vieraiksi. Oikeastaan ihmettelen asiaa, sillä hän kirjoittaa mm. kielellä, joka on mielenkiintoinen kokoelma eri kielten todella voimakkaita vaikutuksia. Ehkä hän oli silloin ilmestymisen aikoihin minulle liian populaari ja massojen suosikki, väärin siis ajattelin tuolloin. Keskeisenä vaikutekielenä ovat hollanti ja flaami, niihin sekoittuvat voimakkaasti saksa, ranska ja englanti. Tosin ruotsin kielestäkin on apua, sillä minusta hollanti/flaami ovat niin lähellä ruotisin kieltä. Kirjoittaja on kuitenkin työskennellyt englannin kielen ja kirjallisuuden professorina, joten sekin kieli lienee hänellä hyvin hallinnassa. Kirja on alkuperäiseltä nimeltään ”Die muur van die pes”- Sen keskeinen teemä on varmaankin saanut vaikutteita ranskalaisen filosofin ja…

Kirjavisa 6/2020
elokuva , Historia , kirjavisa , Sota / 9.4.2020

Arvoisa Visaisäntä, Sodasta kertovat teokset ovat tämän kirjailijan ehkä parasta tuotantoa. Niin ensimmäinen maailmansota kuin Espanjan sisällissotakin ovat olleet hänen kirjojensa aiheina. Tosin eri Nobelia pelkillä sotakirjoilla voiteta ja niin hänen tuotantonsa sisältää muitakin syvälle ihmiseen ja yhteiskuntaan porautuvia teoksia. Kirjailija osallistui itse ensimmäiseen maailmansotaa ja kuvaa koko sotaa yhden taistelun ja sen tapahtumien ja myös rakkaussuhteen kautta enemmän kuin hienosti ja suurella tarkkuudella. Juuri kuvat Isonzon viimeisen taistelun, eli kahdennentoista, voidaan katsoa olevan eräänlainen pienoiskuva sodasta ja jopa sen seurauksista. Taistelu käytiin 24. lokakuuta ja 12. marraskuuta välisenä aikana vuonna 1917. Taistelualue kuului Itävalta-Unkarin Rannikkomaahan ja nykyisin alueen nimi on Kobaridin ja se kuuluu Slovenian valtioon, mutta kuului myös entisen Jugoslavian valtioalueeseen. Taistelu käytiin keskusvaltoihin kuuluvien itävaltalaisten sotilaiden, joskin heillä oli saksalaisia täydennysjoukkoja, sekä ympärysvaltoihin kuuluvan Italian joukkojen välillä. Taistelu päättyi keskusvaltojen joukkojen voittoon ja noin 100 kilometriä Italian valtionrajojen sisäpuolelle. Taistelulla on tietenkin kolme ns. oikeata nimeä; Casporetto italiaksi, Karfreit saksaksi ja Kobarid sloveniaksi. Taisteluun osallistui 850.000 italialaista sotilasta ja vastustajinaan 400.000 Itävalta-Unkarin ja Saksan sotilaita. Melkoisista miesmääristä on siis kyse. Taistelu vaari lähes 20.000 sotilaan hengen. Kuten alueen nimityksestä käy selville, niin eräs seuraus sodasta oli alueiden omistussuhteiden muutokset, tulivat uuden mahdit ja käskijät. Lisäksi taistelun suuri…

Kirjavisa 2/2020
Kirjallisuus , kirjavisa , SDP / 16.2.2020

Arvoisa Visaisäntä, Tosin se kesti, aikansa otti, kunnes tajusin, että mistä lähden etsimään. Omalta tietokoneelta tietenkin. Avaimina olivat alpumi, Työmies ja työväenlehdistön terävin kynämies. No, tietenikin pään heiluminen pilvissä on herkullinen vinkki. Muistin ulkoisella kovalevylläni olevat tallennukset juuri eräästä alpumista. Sitten vaan tekemisiin ja selaamaan Kansalliskirjaston nettisivuilta tallentamani alpumin numeroita, sivu toisena jälkeen. Mitä ihminen ei tiedonsaannin tähden tekisi, ja kun on niin mielenkointoinen kohde kuin tuo alpumi eri numeroineen, niin aikaahan siinä meni, ja teetä kului. Pienenä välihuomautuksena totean vaan yksinkertaisesti, että sanoma- ja aikauslehtien sekä vanhan kirjallisuuden digitalisointi on todella hieno asia koko kansaa palveleva asia. Pitäisi vaan saada oikeus digitalisoida kaikki materiaali ainakin toisen maailmansodan lopulle asti. Tiedän, että kirjailija Ernst Hemingway kirjoitti artikkeleita Ilta-Sanomiin Espanjan sisällissodasta, mutta ne tavoittaakseni ne, minun pitäisi lähteä venäläiseen kuvernementtikaupunkiin ja viettää aikaa asioiden kopioimisessa. Muutosta olisi syytä saada aikaiseksi. Niin ja maailma muuttuisi paremmaksi elää ja olla! Löytyihän se tietenkin ja nimenä oli Vuossadan kynnyksellä: Suomen työväen alpumi vuodelta 1898, eli ihan ensimmäinen laatuaan. Seuraavana vuonna eli 1899 se ilmestyi nimellä Uuden ajan kynnyksellä, Suomen työväen alpumi. Tuolla nimella se jatkoi ilmestymistään aina vuoteen 1811 saakka, tällöin nimeksi tuli Suomen työväen joulualpumi seuraavaksi kuudeksi vuodeksi. Tuossa ensimmäisessä alpumissa, jota myytiin…

Kirjavisa viikko 3/2020

Arvoisa Visaisäntä, Olin jo unohtamaisillani koko visan, kun eläkeläiselle on niin kiireistä elämässä, mutta sitten YLEn Areena aiheutti herätyksen todellisuuteen. Siellä oli dokumentti niin kirjailijasta, jota me emme tunne, kuten myös hänen kirjastaan tehdyn televisiosarjan tekemisestä. Pitää vain todeta, että Visaisäntä seuraa todella tarkasti aikaa ja toimii hienosti yhteen YLEn kanssa. Teos on ensimmäinen nide Napoli-tetralogiaa. L’amica geniale eli suomeksi Loistava ystäväni jakautuu kahteen osaa eli lapsuuteen ja teini-ikään, ja se on lahden tytön Lenùn ja Raffaellan kasvutarina melko rähjäisessä Napolin lähistön asuma-alueella. Kirja on saavuttanut valtavan menestyksen, kuten koko neljän kirjan kokonaisuuskin. Oikeastaan menestys on lähtöisin Yhdysvalloista ja sielläkin pääsääntöisesti New Yorkin kirjallisen älymystön keskuudesta. Mutta muu maailma ja jopa Italia ivat seuranneet perässä. Italiaksi Loistava ystäväni ilmestyi vuonna 2011 ja seuraavina vuosina kolme seuraavaa. Ehkäpä kustantaja on ollut hivenen liian amerikankielinen ja siksi kirjan nimi ei vastaa aivan alkuperäistä, sillä paremmin se voisi olla Älykäs ystäväni tai Ihmeellinen ystäväni. Loistava tuo esille enemmän sellaista elämää, jota ns. suihkuseurapiirit elävät ja siinä on kimallusta ja loistoa. Kirjan elämässä sitä ei ole, vaan on älyä ja kykyä selviytyä omaehtoisesti ja erinomaisesti. Loistava ystäväni-teoksen on suomentanut Helinä Kangas, joka on tehtävässään onnistunut mallikkaasti. Tetralogian muut osat ovat Storia del nuovo cognome…

Vuoden 2019 viimeinen kirjavisa
Britannia , Historia , kirjavisa / 23.12.2019

Arvoisa Visaisäntä, Edellisen tehtävän ajan oli Pielavedellä ja tuossa kepulaisten ja persujen paratiisissa ei juurikaan voi kirjastossa selvittää moisia suuria kysymyksiä, jotka liittyvät kirjavisaan ja varsinkin teokseen, vaikka tekijän tietääkin, tai ainakin arvelee tietävänä. Nyt onneksi tärppäsi. Kirjoittaja on ollut todella tuottelias ja monipuolinen tuotannossaan. Lisäksi hän sai ansioistaan skottina brittiläisen baronetin arvon. Hän eli vuosina 1875 ja 1940. Kuollessaan hän toimi Kanadan 15 brittejä edustavana kenraalikuvernöörinä. Kirjoittamisen lisäksi hän oli historioitsija, Skotlantilaisen Unionistipuolueen poliitikko, hän myös toimi merkittävissä asemissa Etelä-Afrikassa, joka tuolloin vielä oli Brittien siirtomaaimperiumin osana. Tietenkin kyseessä on Tweedsmuirin ensimmäinen paroni John Buchan ja hänen teoksensa 38 askelta, alkuperäiseltä nimikkeeltään The Thisty-nine Steps, joka ilmestyi vuonna 1915. Kirjan on suomentanu Anssi Hynynen ja se ilmestyi vuonna 2011 ja Faros-kustannuksen toimesta. Kyseessä on agenttitarina, jossa on genrelle tavanomaiset ja luontaiset piirteet mukana. Kirja on myös filmattu, joskin tämän versio on harvoin esitetty. Kirjasta on tehty myös teatterissa esitettävä ohjelma. Kirjasta on siis moneksi, sillä kertoohan se vuoden 1914 ajasta, jolloin maailma on suursodan partaalla ja oikeastaan valmis väkivaltaiseen yhteenottoon eri kansojen välillä.

Pitkä nenä persuille

Arvoisa Visaisäntä, Pitää rientää oitis vastaamaan, kun kerran on tietävinään ja osaavinaan. Huomenna on jo liian myöhäistä, sillä päivä menee ajamisessa Levin korpeen ja koskaan ei tiedä miten sieltä yhteydet toimivat. Itse kun olen kiinnostunut kaikesta erilaisesta, niin tämäkin matu eli maahantunkeutuja, käyttääkseni rivoa ja räävitöntä persukieltä, on jostain kumman syystä rikastuttanut meidän kovin ummehtunutta kulttuuriamme. Taisi kuppini kaatua, kun minua vaan ärsyttää tuo suunnaton typeryys, jota eräässä puolueessa aivan kukkaravinteille kasvatetaan. Kun ihminen on suorittanut kotikaupungissa Bratislavassa taiteen maisterin tutkinnon dramaturgiassa ja lisäksi naapurimaan pääkaupungissa Prahassa maisteriopinnot Suomen kielessä ja kirjallisuudessa, niin onko hänestä oikeaksi suomalaiseksi. Ei varmaankaan, jos persuja uskomme. Tiukasti kuitenkin olen toisen mielinen ja olen ikionnellinen, että olemme saaneet hänen kaltaisensa viihtymään ja pysymään Suomessa, sillä hän rikastuttaa tätä suomalaista kulttuuria, joka on eräänlainen mentaalinen kompositio, ei rodullinen tai minkään typerän tuoma asia. Kyse on eräänlaisesta kasvukertomuksesta, sillä nuori nainen pelkää, että ei ehdi kuuluisaksi taitelijaksi ennen seuraavaa syntymäpäiväänsä eli kuten Kurt Cobainin, Jim Morrisonin, Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin ennen 28. syntymäpäiväänsä, jossa ratkaisu tapahtuu. Tämä nainen on Angie, ja ehkä hän on kirjoittajan Slovakiassa syntynyt Alexandra Balážová, joka avioitui Suomeen ja sai nimekseen Salmela. Kyseessä on aivan alku hänen ensimmäisestä kirjastaan 27 eli kuolema…

Jotain tiedän – minäkin!

Visaisäntä, kaikki me olemme olleet nuoria, minäkin varsin kauan sitten. Tämä tuli mieleeni, kun veljeni 12 vuotias tytär ilmoitti hurahtaneensa runoihin. Niin minäkin joskus silloin. Suosittelin nuorelle neidille Kaarlo Sarkiaa, olihan hän tätieni ystävä ja välimiehenä hääri Salosen Matti, siis Hämeenlinnasta. Näin onnistuin tunnistamaan oman nuoruuteni runoilijan, jonka teksti oli niin vaikeaa, että maalaistollon nuoren ymmärrys ei siihen aina yltänyt. Joskus olen tämänkin kirjoittajan runoihin palannut ja löytänyt niistä uutta sanomaa. Nyt kun niitä vanhana lukee, niin avautuvat ne jälleen uudella tavalla. Tämä on varmasti runouden suuri rikkaus ja Jyrki Pellinen taitaa tuon monikerroksellisen sanankäytön. Tämä todella monipuolinen sanan ja pensselin käyttäjä syntyi 1940, ja viettää tulevana vuossa siis kahdeksankymppisiään. Esikoiskokoelmansa runoilijana Pellinen julkaisi nimellä Näistä asioista, joka ilmestyi vuonna 1962. Juuri tästä kokoelmasta on visan sitaatti. Pellinen on ollut erittäin tuottoisa niin kirjallisesti kuin kuvataiteellisestikin. Luettelosta tulisi liian pitkä siteerattavaksi. Pellinen on myös monesti palkittu niin runoilijana kuin taidemaalarinakin. Miten jotkut vaan ovat multilahjakkaita, melkein kadehdin heitä!

Visasitaatti 12

Arvoisa Visaisäntä, vihdoinkin tuli kirjailija, jonka tiesin ja teoksenkin. Viimeisimpinä aikoina ovat olleet vaan niin visaisia visatehtävät, että ihmettelen ja ihailen kanssakilpailijoitani, jotka ovat vastanneet oikein ja pystyneen vielä hienosti perustelemaan ehdotuksensa. Nostan heille hattuani. Jo vinkeistä lähti tietämyksen liikkeelle. Pari kertaa ministeri, seikkailija ja ties vaikka mitä. Suomennoksen, jota en kuitenkaan ole aiemmin lukenut, sanat ”heiluttivat syndikaatin jäsenkorttiaan” olivat tutun tuntuiset ja vain vahvistivat omaa näkemystäni. Olenhan jokunen vuosi kirjoittanut elokuvasta ja tästä merkittävästä historiallisesta tapahtumasta, jonka eräänlainen raportti tämä kirja on. Pohjimmiltaan kirjailija oli seikkailija ja pääsääntöisesti itseoppinut. Hän lähti Indokiinaan, jossa hän osallistui antikolonialistiseen sanomalehden toimittamiseen ja hänet vangittiin vuosiksi 1923-1924. Syynä vangitsemiseen oli Khmerien pyhien jäännösten varastaminen. Hän kirjoitti seikkailuistaan romaanin La Voie royale , joka ilmestyi 1930. Suuremman kuuluisuuden ranskankielisessä maailmassa hän saavutti vuonna 1933 julkaisemallaan teoksella La Condition humaine, joka on seikkailun värittämä romaani ja sen innoittajana olivat Kiinan vallankumoukselliset ja silla teoksella hän voitti Concourt-palkinnon. Kirjailija toimi voimakkaasti antifasistisia aatesuuntauksia vastaan ja vuosina 1936-1937 hän toimi Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten rinnalla. Hänen voimakas sitoutumisensa johti romaani L’Espoire kirjottamiseen ja se julkaistiin joulukuussa1937. Seuraavana vuonna hän valmisti aiheen ja kirjan pohjalta elokuvan L’Espoire, sierra de Teruel. Talvella 1944 hän liittyi ranskalaisten vastarintaliikkeeseen. Sodam jälkeen hån…