Rouva Koiviston päiväkirjasta

Tellervo Koivisto Päiväkirjan uudet sivut Otava, Helsinki / Keuruu, 1999, 235 sivua Kun luin Mauno Koiviston elämäkerran enimmäistä osaa niin käteeni löytyi kirjakaupasta, jossa hyvä kirjallisuuskin maksaa vain euron kappale, tämä Tellervo Koiviston päiväkirjan omainen muistelufragmenttien kokoelma. Ensinnäkin rouva Koivisto on todella hyvä kertoja ja kirjoittaja. Hänellä on loistava huumorintaju ja sitä tässä kirjassa viljellään onneksi useasti. Kirjan tekstit ovat syntyneet jo viime vuosituhannen puolella ja ne ovat osittain yhteensovitettuja ja osittain jatkoa Suomen Kuvalehdessä pitkään ilmestyneelle Rouva Koiviston päiväkirjan tekstejä. Mutta kokonaisuus on enemmän kuin osiensa sunna, siis mielenkiintoinen. Kirjan alku ja loppu käsittelevät samaa aihetta, jonka rouva Koivisto useiden ällistykseksi ja toisaalta varmaan suuren enemmistön tyydytykseksi nosti esille ja keskeiseksi keskustelun aiheeksi. Kysymyksessä on masennus, joka joskus voi olla hyvinkin tuhoisa. Se ei valikoi uhriaan, se tulee hyvin erinäisistä syistä ja kaikkia siihen vaikuttavia tekijöitä ei edes vielä tunneta. Ihmisen mieli on todella moninainen hahmotettava ja varmaan se pysyy aina osittain tuntemattomana. Itselleni tulee elävästi mieleen sanasta Koivistot, Kristianinkadulla Kruununhaassa asumisen. Usein presidentti ja rouva Koivisto tekivät vanhoilla polkupyörillään lenkkiä, joka meni myös Kristianinkatua pitkin. Tietenkin heillä on mukanaan turvamies modernilla maastopyörällä. Siinä ei ollut tietoakaan luokkaeroista. Niin ja ne Mauno Koivisto ajorukkaset, ne olivat todella suuret ja…

Se on meidän kaikkien MANU

Tapio Bergholm Kiihkeä Koivisto Nuoruus, sota ja onni 1923 – 1959 Otava, Keuruu, 2020, 464 sivua Tässä kirjassa on kyseessä tietenkin meille monin tavoin tutuksi tulleesta henkilöstä, josta on lukuisia kirjoja kirjoitettu, moninaisia artikkeleita sepustettu ja valtavasti TV-ohjelmiakin luotu. Mauno Koivisto tehdään tässä elämäkerran ensimmäisessä osassa tunnetuksi ennen suurta valtakunnallista kuuluisuutta, joka kruunattiin presidentin tehtävien hoidolla kahden kauden aikana. Tietenkin herää kysymys, oikeutetusti varmaankin, että mitä uutta nyt kirjoitettu elämäkerta voi tuoda esiin niin paljon käsitellystä henkilöstä kuin Mauno Koivisto? Tietenkin ensin on mainittava tohtori, jopa kaksinkertainen tohtori, Bergholmin pyrkimys tieteellisesti validiin tulkintaan Koivistosta, hänen sanomisistaan ja tekemisistään. Ihan kirjan viimeisessä luvussa hän tuo esille todella mielenkiintoisen ja tutkimuksellisesti erittäin merkittävän asian. ”Värväsin tuekseni elämäkertatoimikunnan, jonka jäseniksi suostuivat Jaakko Kiander (puheenjohtaja), Pirjo Ala-Kapee, Antti Blåfield, Ulpu Iivari, Tytti Isohookana-Asunmaa, Jaakko Kalela, Jukka Korpela, Erkki Liikanen, Tire Santamäki-Vuori ja Juha Tarkka.” Historiatoimikunta on pääsääntöisesti nimetty, kun on kirjoitettu jonkun kaupungin, kunnan, yrityksen tai yhteisön historiaa. Toimikunnan tehtävänä on ollut enemmän tai vähemmän avustaan tutkijaa, mutta myös todennäköisesti valvoa työn oikeaoppisuutta. Tässä yhteydessä tutkijan menettely on todella oivallinen ja sen oli syytä levitä laajimminkin historioitsijoiden keskuudessa. Valitut henkilöt edustavat erilaisia tieteenaloja, yhteiskunnallisia näkemyksiä ja ovat todella mielenkiintoinen sekoitus. Esimerkiksi professori Kalela on…