Kirjat ovat elämää ja elämä on kirjoja

Heikki A. Reenpää Pojanpoika Otava, Helsinki, 1998, 253 sivua ISBN: 951-1-13797-2 Hyvä ystäväni, filosofian maisteri ja tietokirjailija Tarja Lappalainen, on puhunut minulle paljon ja useasti ystävästään Heikki A. Reenpäästä. Kun vielä suosikkibloggarini Jukka Kemppinen sattui kehumaan professori Reenpään muistelmateoksia, niin pitihän ne hankkia. Kirjat löytyivät hyväkuntoisina niteinä ja kohtuullisen hintaisina. Ainoastaan postimaksut ovat Suomessa hävyttömät, varmaankin jotta postin pomot saisivat bonuksensa ja muut palkanlisänsä. Ensimmäinen yllätys lukemiseni aikana oli tietenkin professori Reenpää kyky tuottaa tekstiä, joka miellytti minua todella monin tavoin. Se oli helppolukuista ja samalla todella älyllistä. Kun tähän kaikkeen vielä liittyy riittävän selkeä kirjainten laatu sekä hieno paperi, joka kirja on painettu, niin nautinto on sellainen, että harvoin kirjaa lukiessa sitä kohtaa. Siis kirjan sisältö ja sen ulkoinen habitus ovat hienot ja yhteensopivat. Hienoa! Tässä muistelmien ensimmäisessä osassa professori Reenpään teksti ja kertomus etenevät aina vanhempien taustasa toisen maailmansodan päättymiseen, jossa realiteetteina ovat vaimo ja lapset. Kirjoittajalla on vahva ja selkeä karjalainen identiteetti, vaikka karjala meni, mutta muuttuneista olosuhteista huolimatta tuo identiteetti on säilynyt todella vahvana. Molemmilla hänen vanhemmistaan on vankka karjalainen tausta, huolimatta asettautumisesta elämään ja vaikuttamaan Suomen eteläiseen osaan. Yllättäen muistumat alkavat äidin vanhempien maatilalta Lohjan seudulta. Tämä valinta on kuitenkin hyvin ymmärrettävä, sillä varmaan kasvavalle…

Stalinin tappamat ja Tuominen

Arvo (Poika) TuominenMyrskyn aikaaTammi, Helsinki 1970, 226 sivua Olen tavoilleni uskollisena vieraillut jälleen suosikkikirjakaupassa. Ei se ihan perinteinen kirjakauppa ole, mutta valikoima on mielenkiintoinen ja todella monisävyinen ja runsas. Kirjakauppani on siis ison kirkon kierrätyskeskus, jossa kaikki kirjat maksavat 50sentiä kappale ja joskus on alennusmyynti, kuten oikeassa kirjakaupassakin ja silloin hinta on 20 senttiä kirjalta. Menneen viikon lämpimillä suoritin taas valtinoja ja päädyin joukkoon kirjoja, niistä kaksi oli Arvo Poika Tuomisen kirjoittamia. Kyseessä olivat 1970 julkaistu Myrskyn aikaa ja samana vuonna julkaistu Myrskyn mentyä. Molemmissa on vielä tekijän omistuskirjoitukset, vaan ei valitettavasti minulle. Karkeasti arvioiden 150 sivun verran Tuominen käsittelee Stalinin Venäjää, jota Neuvostoliitoksi on kutsuttu, ja sen suhdetta Suomeen ja Venäjälle menneisiin suomalisiin ennen Talvisotaa ja jatkosodankin aikana. Tämän osuuden viimeinen kulu on nimeltään Mannerheimin ”maanpetos”. Loppu kirjasta käsittelee Stalinia Lenin perinnön vaalijana ja heidän merkittäviä erojaan. Kirjan lukeminen tulee oikeastaan todella hyvään rakoon, sillä ystäväni on juuri saanut valmiiksi kirjan, joka käsittelee Kuolan niemimaan suomalaisia ja heidän kohtaloon, eli ”Stalinin tappamat”. Tapahtumia Moskovassa seurannut ja sieltä onneksi ajoissa Tukholmaan pelastunut Tuominen arvelee kirjassaan Stalinin tappamien lukumääräksi 20 miljoonaa. Tässä valossa herra Hitler vaikuttaa kiltiltä kuoropojalta, joka ei onnistunut saamaan hengiltä kuin murto-osa tuosta Stalinin ennätyksestä. Ja voimme vain…

Tolvajärvi blues
Historia , ongelmat , Sota / 27.7.2019

Teemu Keskisarja Tolvajärven jälkeen Suurtaistelun ihmisten tarina Siltala, Helsinki, 2014, 303 sivua ISBN 978-952-243-253-253-9 Minulla on varmasti oma ja melko suuri ongelma joidenkin kirjojen lukemisessa? En pystynyt lukemaan tätä kirjaa kuin muutaman kymmenen sivua. Sitten tuli stoppi, kun kirjassa ryhdyttiin kuvaamaan talvisosan taisteluja. Sen muutaman kymmenen sivua kestin, kun oli puhe ihan yleisellä tasolla. Kun en vaan pystynyt lukemaan etempää. Jotenkin olen pystynyt analysoimaan itseäni ja saanut näkemyksen mistä moinen henkilökohtainen ongelma on peräisin. Ymmärrän itsestään selvästi, että sotaa käsittelevässä kirjassa puhutaan taisteluista. Kun nyt on kyseessä kirja, jossa katsotaan ihmisten historiaa, eli mennään taistelussa syvälle yksilöiden kohtaloihin. Toisaalta pystyn lukeman jopa sisällissotaan käsitteleviä teoksia ja tietenkin vaikka satavuotisen sodan tapahtumia ja kaikkea niihin liittyvää, olen jopa kirjoittanutkin tieteellistä tekstiä juuri satavuotisesta sodasta. Mutta Suomen viimeisimmät sodat ovat minulle ylipääsemätön paikka. Ongelma lienee geeneissä, jota isäni kautta ovat osa minua. Kun isäni vähää enne 18 vuotispäiväänsä keväällä 1943 sai kutsun sotaan, niin tietenkin lähti. Tuo seitsemän vanhemman sisaren hemmottelema kakara joutui kokemaan Kannaksen tulimyrskyt ja kaiken helvetillisen. Kun sota karjalassa syksyllä 1944 päättyi, niin isäni sai siirron osallistumaan Lapin sotaan. No, soti hän senkin sodan ja keväällä 1945 piti tapahtua kotiuttamisen. Vai ei se niin mennyt, joku näet huomasi, että…

Viimeinen kuolemaantuomittu siviili

Teemu Keskisarja Kirves: Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus Siltala, Helsinki, 2015, 181 sivua ISBN: 978-952-234-324-6 Kesä ja Keskisarja, joista viimemainitun kanssa vietän aikaa todella mielelläni. Peräkkäin jo kolmas teos hänen kynästään. Pieni on kirja, muihin hänen kirjoihinsa verrattuna, mutta ei mitenkään vähäinen tai edes välityöltä vaikuttava. Jos pitää sijoittaa nyt käsiteltävä teos johonkin historiantutkimuksen kategoriaan, niin ehdottomasti kyseessä on Italiasta lähtöisin olevan mikrohistoriallinen koulukunta, joka perustuu ranskalaiseen annalistiseen koulukuntaan ja sen periaatteisiin ja tutkimusmalleihin, tätä pitäisi varmaankin kutsua tieteelliseksi paradigmaksi. Mikrohistoriallinen tutkimus on pääsääntöisesti ja erinomaisesti kiinnostunut erilaisista tavanomaisesta poikkeavista yksilöistä ja joskus vastaavista tapahtumistakin. Kuitenkin pääsääntöisesti kohteena ovat yksilöt, siis melko tavalliset ihmiset. Onhan Keskisarja eräässä TV-ohjelmassa todennut, että: ”Mä tykkään risaisista, rosoisista sankareista, jotka ei ole kiiltokuvia”. Tämä näkyy hienosti tämänkin teoksen aiheen valinnasta. Tutkimuksen ja tämän teoksen, raportin, kohteena on tavallinen vuonna 1910 syntynyt suomalainen ja hämäläinen mies. Oikeastaan on jo sodan kokenut ja sitten ajautunut osaisuusrikoksiin lähinnä yhteiskuntaa vahingoittavalla tavalla. Ammatiltaan kohdehenkilö on koristemaalari, joka sai työitä itseltään Akseli Gallen-Kallelalta, ja se on jo paljon se! Toivo Harald Koljonen on oikeastaan nykyisten termien mukaisesti väliinputoaja, kolmannen luokan kansalainen, jolle ei kovin montaa nallekarkkia syntymän myöstä jaettu. Eloisasti Keskisarja toteaakin puhuessaan eräästä aikaisemmasta tapauksesta, että kaveri…

Il Gattopardo, non gli originali

Elena Carcano Il banchetto del Gattopardo A tavola con l’arisstocratia siciliana Edizioni Il leone verde, Torino, 2005, 83 pagine Questo piccolo libro crea un’immagine di se stesso su una questione più ampia. Non si può sfuggire alla consapevolezza che è strettamente connesso alle opere con lo stesso nome del principe di Lampedusa e del regista Luchino Visconti. Parzialmente in particolare un film per un’incredibile scena di danza di 45 minuti. Certo, il libro ha un legame con queste due gigantesche opere, ma è davvero superficiale e leggero. La domanda si pone se la scrittura vuole deliberatamente creare un contesto comune con il lavoro e il film di Gattopardo con il suo lavoro. Ma Elena Carcano crea un’immagine interessante la nobiltà siciliana que è stata l’ultima aristocrazia feudale dell’Europa occidentale Singolaremente sua sopravvivenza, fino alla metà del XX secolo, nell’epoca dell’affermarsi della società moderna. Sua raffinatezza quasi eccessiva che ne caratterizza gli ultimi bagliori è divenuta essa stessa un classico. Grazie soprattutto al romanzo di principe Giuseppe Tomasi di Lampedusa, che ha descritto meglio di chiunque altro gli individui, le consuetudini,  gli scenari. Il principe de Lampedusa so conosso sua classe e  i cibi. Le ricette sontuose ed elaborate tratte dalle…

Oikeiston kapina

Ville Okkonen ja Ville LaamanenKansalaisuus, politiikka ja laillisuus Mäntsälän kapinan jälkeenHistoriallinen Aikakauskirja T1, 16:1 (2018). s. 15 – 28. Eräänlainen historian ajankohtaisia virtauksia ilmentävä Historiallisen Aikakauskirjan uusi numero, tämän vuoden ensimmäinen ilmestyi postista eilen. Oletin siinä käsiteltävän ajankohtaisia vuoden 1918 tapahtumia ja eritoten sisällissotaa ja siihen liittyviä asioita. Vankileirit ja niiden kauheus tulisi esille vasta seuraavassa numerossa. Pettymykseni oli melkoinen, kun mitään odottamaani ei sisällössä ollut. Tietenkin hyvin lyhyttä artikkelia, jonka on kirjoittanut Heidi Kurvinen eli ”Tamperelaisten tavoitteena paradigman muutos”. Liittyyhän asia jotenkin Tampereeseen, jonka keväthangilla ja turuilla ja toreilla taisteltiin sata vuotta sitten. Kuten kirjoittajat toteavat, niin Mäntsälän kapina jälkeistä tilannetta maamme politiikassa on tutkittu hyvin vähän ja ei oikeastaan lainkaan kansalaisuuden ja laillisuuden näkökulmista. Tämä on varmaankin sitä professori Heikki Ylikankaan esille tuomaa ns. valkoista valhetta, eli halua vaieta kaikista valkoisille negatiivisista asioista. Presidentti K. J. Ståhlbergin kyyditys vuonna 1930 sai kohtuullisesti julkisuutta kuten myös Mäntsälän kapina sekä sen päättymiseen johtanut Tasavallan Presidentti Pehr Evind Svinhufvudin radiopuhe. Se jälkeen laskeutui hiljaisuus, jonka rikkoi vain jokunen vasemmistolainen mielipide ja uutisointi vasemmiston omissa lehdissä. Oma näkemykseni perustuu tuosta aikakaudesta isäni äidin kertomuksiin. Esimerkiksi hän kertoi kuin vasemmistolaiseksi tiedettyjä henkilöitä yritettiin menemästä äänestämään juuri vuoden 1033 eduskuntavaaleissa. Tässä ilmeisesti ei kovin…

Ihminen on ihmiselle susi

Sirpa KähkönenVihan ja rakkauden liekitKohtalona 1930-luvun SuomiOtava, Keuruu, 2010, 287 sivua Opin tietämään kuka on Sirpa Kähkönen vasta elokuun 21. päivä vuonna 2017. Osallistuin näet tuolloin paripäiväiseen Työväen Historian ja Perinteen Seuran järjestämässä seminaariin Työväemuseo Verstaalla Tampereella. Tuossa tilaisuudessa Kähkösen esitelmän aihe oli ”Tammisaaren yössä. Sisällissodan toinen näytös 1930-1933 pakkotyölaitoksen muurien sisällä”. Luento oli todellinen menestys ja sitä todistaa yleisön pitkät ja raivokkaat aplodit, joita Sirpa osakseen sai. Aihe oli suoranaista jatkoa nyt lukemalleni kirjalle ja toimi eräänlaisena tiivisteenä ja samalla pontimena kirjan lukemiselle. Tosin meni puolitoista vuotta ennen kuin aloin lukemisen. Kirjan tosin hankin ainakin vuosi sitten, mutta aihepiiri tuntui niin ranskalta, että minulla ei yksinkertaisesti ollut henkisiä, ei varmaan myöskään fyysisiä voimavaroja lukemiseen. Sirpa Kähkönen on historian maisteri, mutta hän osaa myös todella kirjoittaa sujuvasti, helppolukuisesti ja lukijan mielenkiintoa ylläpitävästi. Tämä kirja on kaunis kunnianosoitus hänen omalle isoisälleen, joka monesti joutui kokemaan poliittisen vangin elämää Tammisaaren pakkotyölaitoksessa. Minusta Kähkönen kuvaa hyvin elävästi niitä vaikeuksia, kun koko yhteiskunnan koneisto ja varsinkin sen natsimieliset alemmat virkamiehet tekivät kaikkensa, jotta poliittiset vangit eivät olisi ihmisiä eivät saisi mahdollisuutta itsekään kokea omaa ihmisyyttään. Kirja on hienoa ja sujuvaa tekstiä, mutta silti se oli osittain vaikeaa luettavaa. Kuvaukset vankien epäinhimillisestä kohtelusta olivat todella…

Viikon 2 kirjavisa

Olemme tottuneet käsitykseen Miina Sillanpäästä maamme ensimmäisenä naisministeriä. Tämä on varmasti pätevä ja hyvä käsite, joka korostaa Tämä loistavan naisen asemaa suomalaisessa yhteiskunnassa ja työväenliikkeessä Voidaan kuitenkin keskustella, onko tarpeellista ottaa ministerien joukkoon esim. ennen itsenäistymistä vaikuttaneet senaattorit kuten Oskari Tokoi, joka oli senaatin puheenjohtaja eli pääministeri vuonna 1917. Muuten taisi olla maailman ensimmäinen sosialisti tuossa tehtävässä? Nyt kun vietämme sisällissodan satavuotista muistoa, niin minkä arvon annamme Punaisten kansanvaltuuskunnan jäsenyydelle, sillä toimihan se, tosin melko lyhyen aikaa, Suomen väestörikkaimmalla alueella. Jos heille kuuluu senaattorin arvoinen status, niin naisministereiden tai vastaavien lukumäärä lisääntyy kahdella eli Hanna Karhisella, joka oli sisäasian valtuutettu ja Hilja Pärssisellä, joka toimi sosiaaliasiain valtuutettuna, joka hoiti eritoten kuluasiat. Hilja Pärssinen os. Lindgren, käytti myös pseudonyymia Hilja Liinamaa ja vaikutti joukoissamme 1976 – 1935. Hän oli opettaja, toimittaja, kansanedustaja, kirjailija Työläisnaisliiton puheenjohtaja, poliittinen vanki, joka kuitenkin jäi henkiin. Nyt kyseessä oleva sitaatti on Hilja Liinamaan-Pärssisen teoksesta Muistojen mailta, Runoja, joka ilmestyi Helsingissä 1926. Runossa on vahva tuulahdus vankeusajalta, joka jatkui vuoteen 1923 saaja ja jonka jälkeen elämä ei koskaan palannut entiselleen. Professori Maria Lähteenmäki on kirjoittanut Kansallisbiografiaan todella ansiokkaan elämäkerran Hilja Pärssisestä.

Tarua vaiko totta?

Vilho Tahvanainen Erikoistehtävä Mannerheimin sellaisena asiamiehenä 1932 – 1945 Akateeminen kustannusliike Helsinki Hämeenlinna 1971, 332 sivua Joskus tulee elämässä eteen uskomattomia tekemisiä, niin oli nytkin. Hyvä, erittäin hyvä ystäväni, pyysi minua noutamaan antikvaarista teoksen, jonka hän oli sinne varannut. Tietenkin se teos piti myös lukea ja kirjoittaa ja sanoa mielipide hänelle koko hoidosta. Kirjasta on otettu uudempi painos vuonna 2008, eli yli 30 vuotta edellisen ja käyttämäni painoksen jälkeen. Riensin oitis isolle kirkolle tuota kirjaa hakemaan, vaan ei ollut kauppiaalla myymälässä, säilyttää suurta osaa kotonaan, varsinkin netissä myytäviä. Seuraavana päivänä tuli eteen reissuun uusinta, saatoin samalla pesettää autoni kroaattipoikien käsipesussa. Parempaa se on kuin hankaavat kylmät koneet, eikä maksa juurikaan sen enempää. Kiirehdin jo kirjan puliväliin luettuani soittamaan ystävälleni ja kertomaan ensivaikutelmat. Ilmeisesti hän halusi jonkun historioitsijan mielipiteen asiasta. En todellakaan ole toisen maailmansodan ja sen esileikkien erikoinen asiantuntiaja, Minun spesialiteettina on lähinnä satavuotinen sota keskiajan loppupuolella. Mutta varmoja mielipiteitä ja näkemyksiä minua ei kuitenkaan puutu, ei oikein mistään menneisyyden ja nykyisyyden asiasta. Vanamokirjaston sivulla teoksesta kirjoitetaan seuraavaa ja tässä melkoisen pitkä sitaati: ”Uusi Maailma nimisessä lehdessä talousneuvos Axel Hallberg kertoo saaneensa tehtäväksi ottaa Tahvanainen yhtiön palvelukseen jo 30-luvulla työtehtävään, josta hän tarpeen tullen voisi nopeasti olla poissa. Johtaessaan Joensuun…

Ilkka, mon amour

Ilkka Taipale Venäjä mon amour Into-kustannus, 2015 296 sivua Olen tuntenut Ilkka Taipaleen jo siitä lähtien kun hän siviilipalveluksenaan suunnitteli meille hämäläisille uutta Kanta-Hämeen keskussairaalaan. Mielenkiintoista on kuitenkin, että Ilkka vaan jaksaa ottaa kantaa yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuuksiin ja Keskussairaala poistuu käytöstä ja uutta jo kovalla vauhdilla suunnitelleen. Eli Ilkka Taipale on toimivampi ja ikuisempi kuin keskussairaala! Nyt lukemani kirja kertookin tosi värikkään elämän erilaiset ja moniväriset tapahtumat. Kirjassa ei säästellä vauhtia eikä hurjia tilanteita. Ytimekkäästi vain tapahtuu paljon. Kaikki ei mene aina kuten suunnitellaan ja halutaan, näin se on tietysti myös Ilkka Taipaleenkin kohdalla ollut ja varmaan tulee jatkossakin olemaan. Ja jatkua tulee varmasti, sillä Ilkka on kuin Duracell-pupu, ja jatkaa täydellä vauhdilla elämää ja aina eteenpäin. On todella vaikeata laatia mitään arvojärjestystä Ilkan tekemisistä. Tuo tekemisen kenttä on todella laaja ja ulottuu yhteiskunnallisen elämän ja siinä elävän yksilön laidasta laitaan, ja menee sein jopa laitojen ylikin. Ehkä pienen tavallisen ihmisen puolustaminen ja hänen asiansa ajamisen on yksi merkittävistä Ilkan toiminnan kohteista. Lisäksi syrjäytyneet miehet ovat olleet aina Ilkan sydäntä läsnä. Voin vain ihailla hänen tarmoaan meidän miesten heikompien asiaa ajaessa. Siinä ovat vankilat, mielisairaalat ja sosiaalijärjestelmä saaneet tuta Ilkan toiminnan. Voin kait lukea itseni hyväosasiin, mutta silti Ilkan toiminta on…