Ossin Blogi

Alpo Juntunen Paasikivi Geopolitiikko ja Suomen kohtalon vuodet Otava, Helsinki/Keuruu, 2021, 320 sivua On jo vuosi vierähtänyt edellisestä kirjoituksestani, mutta maailma on muuttunut, niin myös minäkin. Siksi monien lukemieni kirjojen jälkeen käteeni osui tämä Alpo Juntusen kirjoittama kirja. Kahdesti se luin, alleviivauksin ja merkinnoin. Nyt on siis aika herättää tämä blogi ruususen unesta. Suomen itäiselle taivaanrannalle on kerääntynyt jälleen kerran ukkospilviä ja sieltä kuuluu jopa jylinääkin. Suomessa on aina jouduttu kokemaan idästä tulleet rajuilmat, ja sitä on nytkin ilmassa. Eräänä syynä on tietenkin uskomaton sota Ukrainassa, jossa venäjä yrittää kaikin militaarisin keinoin vahvistaa läsnäolonsa ja dominanssinsa. Erinomaisen ja ajankohtaisen kirjan on tohtori Juntunen kirjoittanut, vaikka kyseessä on hyvinkin usein historiankirjoituksessamme käsitelty aihe eli todellinen valtioneuvos ja tasavallan presidentti Juho Kusti Paasikivi. Tietenkin voidaan kysyä, että mitä uutta voidaan Paasikiven henkilöstä tai hänen toiminnastaan löytää ja kirjoittaa? Eritoten jo teoksen alaotsikossa mainittu geopolitiikka on juuri tässä ja nyt ajankohtainen. Taustaa sille antaa juuri venäjän sota Ukrainassa ja saman mahdollisuus myös meillä Suomessa. Tästä kaikesta on seurauksena tietenkin ollut vahva mielipiteiden muuntuminen myönteiseksi suomen liittymiseksi jäsenenä Natoon ja siten saadut turvallisuustakuut. Paasikivi, Alpo Juntusen mukaan, koki hyvin selvästi Neuvostoliiton geopoliittiset näkemyksen sotiemme jälkeen, kun hän yritti rakentaa Suomelle uskottavaa roolia Neuvostoliiton hyvänä…

Henrik MeinanderKaleidoskooppiTutkielmia Suomen historiastaSiltala, Helsinki / Livonia print, 2020, 351 sivua Tuntuu varmasti monesta oudolta, että kaltaiseni ammatikseen historiaa ja vieläpä Suomen historiaa pitkään opettanut henkilö innostuu kotimaan historiasta ja sen mielenkiintoisista tulkinnoista. Teos on koottu eri aikoina ilmestyneistä artikkeleista tai pidetyistä esitelmistä, ja sen jonkinmoisena johtolankana on Suomi ja sen historia. Ilmeisesti voidaan pitää eräänlaisena leitmotiivina kirjoittajan moneen kertaan toistettua toteamusta, eli sivulla 291 hän kirjoittaa: ”Vanhan sanonnan mukaan jokainen sukupolvi kirjoittaa historiansa uudestaan. Useat asiat näyttävät selvemmiksi ja moni yksityiskohta saa selityksensä, kun aikaa on kulunut, ja uusia lähteitä tulee käyttöön. Samalla tapahtuu myös vähittäistä vieraantumista ja unohtamista, minkä takia tietyt asiat näyttävät aikaa myöten jopa liiankin selkeinä, yksinkertaisina tai mustavalkoisina. Uuden tutkijasukupolven myötä asiaan havahdutaan, ja syntyy jälleen uusi kuva Mannerheim-ristin, Kekkosesta tai vaikkapa Johannes Virolaisesta, jonka poliittinen elämä osui ajallisesti yhteen kahden muun mainitun suurmiehenä elämäntyön kanssa.” Näinhän se tietenkin on, mutta kun jokainen historiaa kirjoittava henkilö on, toivottavasti, itsenäisesti ajatteleva ja toimiva yksilö, niin samaan aikaan meillä on useita erilaisia näkemyksiä historiasta, Niistä voidaan kiistellä, niiden puolesta taitetaan helposti peistä ja varmaan jokainen on oikeassa, ainakin omasta mielestään. Mutta juuri tämä moninaisuus tekee tutunkin aihepiirin käsittelystä mielenkiintoisen ja usein jopa itselle virikkeitä antaman. Näin itse…

Tapio Bergholm Kiihkeä Koivisto Nuoruus, sota ja onni 1923 – 1959 Otava, Keuruu, 2020, 464 sivua Tässä kirjassa on kyseessä tietenkin meille monin tavoin tutuksi tulleesta henkilöstä, josta on lukuisia kirjoja kirjoitettu, moninaisia artikkeleita sepustettu ja valtavasti TV-ohjelmiakin luotu. Mauno Koivisto tehdään tässä elämäkerran ensimmäisessä osassa tunnetuksi ennen suurta valtakunnallista kuuluisuutta, joka kruunattiin presidentin tehtävien hoidolla kahden kauden aikana. Tietenkin herää kysymys, oikeutetusti varmaankin, että mitä uutta nyt kirjoitettu elämäkerta voi tuoda esiin niin paljon käsitellystä henkilöstä kuin Mauno Koivisto? Tietenkin ensin on mainittava tohtori, jopa kaksinkertainen tohtori, Bergholmin pyrkimys tieteellisesti validiin tulkintaan Koivistosta, hänen sanomisistaan ja tekemisistään. Ihan kirjan viimeisessä luvussa hän tuo esille todella mielenkiintoisen ja tutkimuksellisesti erittäin merkittävän asian. ”Värväsin tuekseni elämäkertatoimikunnan, jonka jäseniksi suostuivat Jaakko Kiander (puheenjohtaja), Pirjo Ala-Kapee, Antti Blåfield, Ulpu Iivari, Tytti Isohookana-Asunmaa, Jaakko Kalela, Jukka Korpela, Erkki Liikanen, Tire Santamäki-Vuori ja Juha Tarkka.” Historiatoimikunta on pääsääntöisesti nimetty, kun on kirjoitettu jonkun kaupungin, kunnan, yrityksen tai yhteisön historiaa. Toimikunnan tehtävänä on ollut enemmän tai vähemmän avustaan tutkijaa, mutta myös todennäköisesti valvoa työn oikeaoppisuutta. Tässä yhteydessä tutkijan menettely on todella oivallinen ja sen oli syytä levitä laajimminkin historioitsijoiden keskuudessa. Valitut henkilöt edustavat erilaisia tieteenaloja, yhteiskunnallisia näkemyksiä ja ovat todella mielenkiintoinen sekoitus. Esimerkiksi professori Kalela on…

Arvoisa Visaisäntä, Sodasta kertovat teokset ovat tämän kirjailijan ehkä parasta tuotantoa. Niin ensimmäinen maailmansota kuin Espanjan sisällissotakin ovat olleet hänen kirjojensa aiheina. Tosin eri Nobelia pelkillä sotakirjoilla voiteta ja niin hänen tuotantonsa sisältää muitakin syvälle ihmiseen ja yhteiskuntaan porautuvia teoksia. Kirjailija osallistui itse ensimmäiseen maailmansotaa ja kuvaa koko sotaa yhden taistelun ja sen tapahtumien ja myös rakkaussuhteen kautta enemmän kuin hienosti ja suurella tarkkuudella. Juuri kuvat Isonzon viimeisen taistelun, eli kahdennentoista, voidaan katsoa olevan eräänlainen pienoiskuva sodasta ja jopa sen seurauksista. Taistelu käytiin 24. lokakuuta ja 12. marraskuuta välisenä aikana vuonna 1917. Taistelualue kuului Itävalta-Unkarin Rannikkomaahan ja nykyisin alueen nimi on Kobaridin ja se kuuluu Slovenian valtioon, mutta kuului myös entisen Jugoslavian valtioalueeseen. Taistelu käytiin keskusvaltoihin kuuluvien itävaltalaisten sotilaiden, joskin heillä oli saksalaisia täydennysjoukkoja, sekä ympärysvaltoihin kuuluvan Italian joukkojen välillä. Taistelu päättyi keskusvaltojen joukkojen voittoon ja noin 100 kilometriä Italian valtionrajojen sisäpuolelle. Taistelulla on tietenkin kolme ns. oikeata nimeä; Casporetto italiaksi, Karfreit saksaksi ja Kobarid sloveniaksi. Taisteluun osallistui 850.000 italialaista sotilasta ja vastustajinaan 400.000 Itävalta-Unkarin ja Saksan sotilaita. Melkoisista miesmääristä on siis kyse. Taistelu vaari lähes 20.000 sotilaan hengen. Kuten alueen nimityksestä käy selville, niin eräs seuraus sodasta oli alueiden omistussuhteiden muutokset, tulivat uuden mahdit ja käskijät. Lisäksi taistelun suuri…

Kun talvisodan rauha tehtiin 13. helmikuuta 1940, niin hallituksen ministereistä vain Väinö Tannerille riitti rohkeutta puhua radion välityksellä rauhan tekemisestä ja sen kovista ehdoista koko kansalle. Puheensa lopussa hän totesi moniarvoisen demokraatin ja juuri sosialidemokraatin tavoin seuraavaa: ”Niiden varalta on meidän jatkuvasti pysyttävä yhtenä koossa, yksimielisinä ja sen kautta voimakkaina. Olisi tosin ymmärrettävissä, jos nyt tehdyn ratkaisun suhteen tulisi vallitsemaan eri mieliä. Siksi runsaasti voi toisenkin kannan puolesta esittää näkökohtia. Tämä mielipide-eroavaisuus ei kuitenkaan saisi häiritä aikaansaatua yhtenäistä rintamaa. Sitä tullaan varmastikin tarvitsemaan nyt alkavan rauhan aikana yhtä paljon kuin käydyn sodankin vallitessa. Entisyys on unohdettava. On katsottava tulevaisuuteen.” Miten tämä sopikaan Sanna Marinin johdolla eletyn korona-viruksen aikaan? Miten hän uskaltaa sanoa ja toimia juuri hienon demokraatin, sosialidemokraatin tavoin. Lainaus kirjasta: Lasse Lehtinen: Tanner itsenäisen Suomen miesOtava, Helsinki, 2017, 880 sivua

Heikki A. Reenpää Pojanpoika Otava, Helsinki, 1998, 253 sivua ISBN: 951-1-13797-2 Hyvä ystäväni, filosofian maisteri ja tietokirjailija Tarja Lappalainen, on puhunut minulle paljon ja useasti ystävästään Heikki A. Reenpäästä. Kun vielä suosikkibloggarini Jukka Kemppinen sattui kehumaan professori Reenpään muistelmateoksia, niin pitihän ne hankkia. Kirjat löytyivät hyväkuntoisina niteinä ja kohtuullisen hintaisina. Ainoastaan postimaksut ovat Suomessa hävyttömät, varmaankin jotta postin pomot saisivat bonuksensa ja muut palkanlisänsä. Ensimmäinen yllätys lukemiseni aikana oli tietenkin professori Reenpää kyky tuottaa tekstiä, joka miellytti minua todella monin tavoin. Se oli helppolukuista ja samalla todella älyllistä. Kun tähän kaikkeen vielä liittyy riittävän selkeä kirjainten laatu sekä hieno paperi, joka kirja on painettu, niin nautinto on sellainen, että harvoin kirjaa lukiessa sitä kohtaa. Siis kirjan sisältö ja sen ulkoinen habitus ovat hienot ja yhteensopivat. Hienoa! Tässä muistelmien ensimmäisessä osassa professori Reenpään teksti ja kertomus etenevät aina vanhempien taustasa toisen maailmansodan päättymiseen, jossa realiteetteina ovat vaimo ja lapset. Kirjoittajalla on vahva ja selkeä karjalainen identiteetti, vaikka karjala meni, mutta muuttuneista olosuhteista huolimatta tuo identiteetti on säilynyt todella vahvana. Molemmilla hänen vanhemmistaan on vankka karjalainen tausta, huolimatta asettautumisesta elämään ja vaikuttamaan Suomen eteläiseen osaan. Yllättäen muistumat alkavat äidin vanhempien maatilalta Lohjan seudulta. Tämä valinta on kuitenkin hyvin ymmärrettävä, sillä varmaan kasvavalle…

Arvo (Poika) TuominenMyrskyn aikaaTammi, Helsinki 1970, 226 sivua Olen tavoilleni uskollisena vieraillut jälleen suosikkikirjakaupassa. Ei se ihan perinteinen kirjakauppa ole, mutta valikoima on mielenkiintoinen ja todella monisävyinen ja runsas. Kirjakauppani on siis ison kirkon kierrätyskeskus, jossa kaikki kirjat maksavat 50sentiä kappale ja joskus on alennusmyynti, kuten oikeassa kirjakaupassakin ja silloin hinta on 20 senttiä kirjalta. Menneen viikon lämpimillä suoritin taas valtinoja ja päädyin joukkoon kirjoja, niistä kaksi oli Arvo Poika Tuomisen kirjoittamia. Kyseessä olivat 1970 julkaistu Myrskyn aikaa ja samana vuonna julkaistu Myrskyn mentyä. Molemmissa on vielä tekijän omistuskirjoitukset, vaan ei valitettavasti minulle. Karkeasti arvioiden 150 sivun verran Tuominen käsittelee Stalinin Venäjää, jota Neuvostoliitoksi on kutsuttu, ja sen suhdetta Suomeen ja Venäjälle menneisiin suomalisiin ennen Talvisotaa ja jatkosodankin aikana. Tämän osuuden viimeinen kulu on nimeltään Mannerheimin ”maanpetos”. Loppu kirjasta käsittelee Stalinia Lenin perinnön vaalijana ja heidän merkittäviä erojaan. Kirjan lukeminen tulee oikeastaan todella hyvään rakoon, sillä ystäväni on juuri saanut valmiiksi kirjan, joka käsittelee Kuolan niemimaan suomalaisia ja heidän kohtaloon, eli ”Stalinin tappamat”. Tapahtumia Moskovassa seurannut ja sieltä onneksi ajoissa Tukholmaan pelastunut Tuominen arvelee kirjassaan Stalinin tappamien lukumääräksi 20 miljoonaa. Tässä valossa herra Hitler vaikuttaa kiltiltä kuoropojalta, joka ei onnistunut saamaan hengiltä kuin murto-osa tuosta Stalinin ennätyksestä. Ja voimme vain…

Teemu Keskisarja Tolvajärven jälkeen Suurtaistelun ihmisten tarina Siltala, Helsinki, 2014, 303 sivua ISBN 978-952-243-253-253-9 Minulla on varmasti oma ja melko suuri ongelma joidenkin kirjojen lukemisessa? En pystynyt lukemaan tätä kirjaa kuin muutaman kymmenen sivua. Sitten tuli stoppi, kun kirjassa ryhdyttiin kuvaamaan talvisosan taisteluja. Sen muutaman kymmenen sivua kestin, kun oli puhe ihan yleisellä tasolla. Kun en vaan pystynyt lukemaan etempää. Jotenkin olen pystynyt analysoimaan itseäni ja saanut näkemyksen mistä moinen henkilökohtainen ongelma on peräisin. Ymmärrän itsestään selvästi, että sotaa käsittelevässä kirjassa puhutaan taisteluista. Kun nyt on kyseessä kirja, jossa katsotaan ihmisten historiaa, eli mennään taistelussa syvälle yksilöiden kohtaloihin. Toisaalta pystyn lukeman jopa sisällissotaan käsitteleviä teoksia ja tietenkin vaikka satavuotisen sodan tapahtumia ja kaikkea niihin liittyvää, olen jopa kirjoittanutkin tieteellistä tekstiä juuri satavuotisesta sodasta. Mutta Suomen viimeisimmät sodat ovat minulle ylipääsemätön paikka. Ongelma lienee geeneissä, jota isäni kautta ovat osa minua. Kun isäni vähää enne 18 vuotispäiväänsä keväällä 1943 sai kutsun sotaan, niin tietenkin lähti. Tuo seitsemän vanhemman sisaren hemmottelema kakara joutui kokemaan Kannaksen tulimyrskyt ja kaiken helvetillisen. Kun sota karjalassa syksyllä 1944 päättyi, niin isäni sai siirron osallistumaan Lapin sotaan. No, soti hän senkin sodan ja keväällä 1945 piti tapahtua kotiuttamisen. Vai ei se niin mennyt, joku näet huomasi, että…

Teemu Keskisarja Kirves: Toivo Harald Koljosen rikos ja rangaistus Siltala, Helsinki, 2015, 181 sivua ISBN: 978-952-234-324-6 Kesä ja Keskisarja, joista viimemainitun kanssa vietän aikaa todella mielelläni. Peräkkäin jo kolmas teos hänen kynästään. Pieni on kirja, muihin hänen kirjoihinsa verrattuna, mutta ei mitenkään vähäinen tai edes välityöltä vaikuttava. Jos pitää sijoittaa nyt käsiteltävä teos johonkin historiantutkimuksen kategoriaan, niin ehdottomasti kyseessä on Italiasta lähtöisin olevan mikrohistoriallinen koulukunta, joka perustuu ranskalaiseen annalistiseen koulukuntaan ja sen periaatteisiin ja tutkimusmalleihin, tätä pitäisi varmaankin kutsua tieteelliseksi paradigmaksi. Mikrohistoriallinen tutkimus on pääsääntöisesti ja erinomaisesti kiinnostunut erilaisista tavanomaisesta poikkeavista yksilöistä ja joskus vastaavista tapahtumistakin. Kuitenkin pääsääntöisesti kohteena ovat yksilöt, siis melko tavalliset ihmiset. Onhan Keskisarja eräässä TV-ohjelmassa todennut, että: ”Mä tykkään risaisista, rosoisista sankareista, jotka ei ole kiiltokuvia”. Tämä näkyy hienosti tämänkin teoksen aiheen valinnasta. Tutkimuksen ja tämän teoksen, raportin, kohteena on tavallinen vuonna 1910 syntynyt suomalainen ja hämäläinen mies. Oikeastaan on jo sodan kokenut ja sitten ajautunut osaisuusrikoksiin lähinnä yhteiskuntaa vahingoittavalla tavalla. Ammatiltaan kohdehenkilö on koristemaalari, joka sai työitä itseltään Akseli Gallen-Kallelalta, ja se on jo paljon se! Toivo Harald Koljonen on oikeastaan nykyisten termien mukaisesti väliinputoaja, kolmannen luokan kansalainen, jolle ei kovin montaa nallekarkkia syntymän myöstä jaettu. Eloisasti Keskisarja toteaakin puhuessaan eräästä aikaisemmasta tapauksesta, että kaveri…

Elena Carcano Il banchetto del Gattopardo A tavola con l’arisstocratia siciliana Edizioni Il leone verde, Torino, 2005, 83 pagine Questo piccolo libro crea un’immagine di se stesso su una questione più ampia. Non si può sfuggire alla consapevolezza che è strettamente connesso alle opere con lo stesso nome del principe di Lampedusa e del regista Luchino Visconti. Parzialmente in particolare un film per un’incredibile scena di danza di 45 minuti. Certo, il libro ha un legame con queste due gigantesche opere, ma è davvero superficiale e leggero. La domanda si pone se la scrittura vuole deliberatamente creare un contesto comune con il lavoro e il film di Gattopardo con il suo lavoro. Ma Elena Carcano crea un’immagine interessante la nobiltà siciliana que è stata l’ultima aristocrazia feudale dell’Europa occidentale Singolaremente sua sopravvivenza, fino alla metà del XX secolo, nell’epoca dell’affermarsi della società moderna. Sua raffinatezza quasi eccessiva che ne caratterizza gli ultimi bagliori è divenuta essa stessa un classico. Grazie soprattutto al romanzo di principe Giuseppe Tomasi di Lampedusa, che ha descritto meglio di chiunque altro gli individui, le consuetudini,  gli scenari. Il principe de Lampedusa so conosso sua classe e  i cibi. Le ricette sontuose ed elaborate tratte dalle…