Ossin Blogi

Arvoisa Visaisäntä, Nyt tuli osuma, sillä viimeisi ovat olleet aivan liian vaikeita kuten Marlowekin. Kyse nyt tällä kertaa on todellakin maailmankirjallisuudesta ja samalla itselleni merkittävästä kirjallisuudesta ja juuri tämän kirjalilijan teosten kautta. Kun opiskelin 70-luvulla Brysselissä, niin yliopiston vaatimusten mukaisesti ohjelmassa oli myös pakkoflaami. Nyt tässä astui kuvaan m. tämä teos kirjailijan muiden teosten myötä. Kirja, kuten useat tekijän teokset, oli käännetty flaamiksi, virallisesti hollanniksi. Olin niitä aiemmin lukenut niin suomeksi kuin tankannut ruotsiksi, mutta olivathan ne tuttuja kuitenkin. Siinä minä sitten luin rinnan Laila Järvisen suomennosta, alkuperäistä ruotsiksi kirjoitettu ja flaamin kielistä teosta, niin ja opin kuin opinkin riittävästi pakkoflaamia. Se oli kuitenkin iloinen asia, sillä silloin valaistuin kirjoittajan syvällisestä ja hyvin inhimillisestä filosofiasta. Juuri kirjailijana ja kuvataitelijana esiintynyt kirjailija on minun mielestäni erityisesti syvällinen filosofi, joka on tuottanut kauneinta kuvaa ja upeinta tekstiä, mitä suomalaisessa filosofiassa on tuotettu. Niin tämä minun johdattelijani flaamin kielen salaisuuksiin oli tietenkin Tove Jansson ja hän huikaiseva teoksensa kolmikkona Mumintrollet på kometjakt, Muumipeikko ja pyrstötähti sekä Een komeet boven Moeminvallei. Tulevaa kesää toivotellen ja pysytään terveinä ja uskotaan hallituksen näkemyksiä.

Henrik MeinanderKaleidoskooppiTutkielmia Suomen historiastaSiltala, Helsinki / Livonia print, 2020, 351 sivua Tuntuu varmasti monesta oudolta, että kaltaiseni ammatikseen historiaa ja vieläpä Suomen historiaa pitkään opettanut henkilö innostuu kotimaan historiasta ja sen mielenkiintoisista tulkinnoista. Teos on koottu eri aikoina ilmestyneistä artikkeleista tai pidetyistä esitelmistä, ja sen jonkinmoisena johtolankana on Suomi ja sen historia. Ilmeisesti voidaan pitää eräänlaisena leitmotiivina kirjoittajan moneen kertaan toistettua toteamusta, eli sivulla 291 hän kirjoittaa: ”Vanhan sanonnan mukaan jokainen sukupolvi kirjoittaa historiansa uudestaan. Useat asiat näyttävät selvemmiksi ja moni yksityiskohta saa selityksensä, kun aikaa on kulunut, ja uusia lähteitä tulee käyttöön. Samalla tapahtuu myös vähittäistä vieraantumista ja unohtamista, minkä takia tietyt asiat näyttävät aikaa myöten jopa liiankin selkeinä, yksinkertaisina tai mustavalkoisina. Uuden tutkijasukupolven myötä asiaan havahdutaan, ja syntyy jälleen uusi kuva Mannerheim-ristin, Kekkosesta tai vaikkapa Johannes Virolaisesta, jonka poliittinen elämä osui ajallisesti yhteen kahden muun mainitun suurmiehenä elämäntyön kanssa.” Näinhän se tietenkin on, mutta kun jokainen historiaa kirjoittava henkilö on, toivottavasti, itsenäisesti ajatteleva ja toimiva yksilö, niin samaan aikaan meillä on useita erilaisia näkemyksiä historiasta, Niistä voidaan kiistellä, niiden puolesta taitetaan helposti peistä ja varmaan jokainen on oikeassa, ainakin omasta mielestään. Mutta juuri tämä moninaisuus tekee tutunkin aihepiirin käsittelystä mielenkiintoisen ja usein jopa itselle virikkeitä antaman. Näin itse…

Kun talvisodan rauha tehtiin 13. helmikuuta 1940, niin hallituksen ministereistä vain Väinö Tannerille riitti rohkeutta puhua radion välityksellä rauhan tekemisestä ja sen kovista ehdoista koko kansalle. Puheensa lopussa hän totesi moniarvoisen demokraatin ja juuri sosialidemokraatin tavoin seuraavaa: ”Niiden varalta on meidän jatkuvasti pysyttävä yhtenä koossa, yksimielisinä ja sen kautta voimakkaina. Olisi tosin ymmärrettävissä, jos nyt tehdyn ratkaisun suhteen tulisi vallitsemaan eri mieliä. Siksi runsaasti voi toisenkin kannan puolesta esittää näkökohtia. Tämä mielipide-eroavaisuus ei kuitenkaan saisi häiritä aikaansaatua yhtenäistä rintamaa. Sitä tullaan varmastikin tarvitsemaan nyt alkavan rauhan aikana yhtä paljon kuin käydyn sodankin vallitessa. Entisyys on unohdettava. On katsottava tulevaisuuteen.” Miten tämä sopikaan Sanna Marinin johdolla eletyn korona-viruksen aikaan? Miten hän uskaltaa sanoa ja toimia juuri hienon demokraatin, sosialidemokraatin tavoin. Lainaus kirjasta: Lasse Lehtinen: Tanner itsenäisen Suomen miesOtava, Helsinki, 2017, 880 sivua

Jouko Aaltonen & Seppo SivonenOrjia ja isäntiäRuotsalais-suomalainen siirtomaaherruus KaribiallaInto, Helsinki, 2019, 425 sivua Tämä on meidän suomalaistenkin mustaa menneisyyttä. Toki siihen osallistuivat innokkaimmin ruotsalaiset ja oikeastaan koko ns. länsimainen kulttuuri ja talouselämä. Tietenkin kyse on orjuudesta, joka oli keskeinen taloudellisen rakenteen osa aina 1500 luvulta 1800 luvulle asti, eli ihmisten kaupasta, jota innokkaasti eurooppalaiset harrastivat viemällä mustia Afrikasta eri Amerikoiden alueelle. Tosin ei kyse ole vaan menneisyydestä, sillä nykyisin vähintään 40 miljoonan ihmisen lasketaan olevan orjan asemassa, ja enemmistä on naisia, joista suuri osa on alistettu seksityöläisiksi. Tämä luku orjista on suurempi kuin kaikki aikoinaan Afrikasta Amerikkoihin raahatut orjat yhteensä. On siinä miellä miettimistä oman eettisen asenteemme kanssa. Kirjan tekijät osoittavat asiansa osaamista, kun sijoittavat kaiken pohjoismaisen yritteliäisyyden globaaliin kontekstiin, kuten kuuluukin. Sillä Ruotsi ja Suomi eivät olleet mikään orjabisneksen yksinäinen saareke, vaan osa isoa kapullista toimintaa. Joskin yritystä oli aina 1600 luvulta lähtien, jolloin suuresti arvostamamme valtakunnan kansleri Axel Oxenstierna esitti ja halusi lähteä mukaan kukoistavaan Karibian alueen hyödyntämiseen ja siis samalla orjabisnekseen. Oxenstierna hankkeet eivät innokkaasta yrittämisestä onnistuneet. Kansleri Oxenstierna yhteiskunnalliset näkemykset sopivat hyvin yhteen ajankohdalle eli ns. Suurvalta-Ruotsille todella hyvin. Olihan valtakunta levinnyt Karjalaan, Baltiaan, Saksaan jne. Oli siis aika saada osa myös jotain isompaa. Tosin jotkut6…

L> Lasse Lehtinen Luotettavat muistelmat II WSOY, Helsinki, 1997, 353 sivua Olen kirjoittanut Lasse Lehtisen Väinö Tanner teoksesta, mutta se kirjoitus on muuttanut bittiavaruuteen siinä suuressa tuhossa, jonka palvelimen rikkoutuminen aiheutti. Eikä siitä ole jäänyt tavallista versiota mihinkään taltioon. Näin vaan se hieno järjestelmä seuloo tietoja, eli tuhoaa tarpeettomat tai ainakin minkä itse atk-jumalallisuus on tarpeettomaksi todennut. Tuo järjestelmän vioittuminen aiheutti 34 blogikirjoituksen poistumisen ja vasta muutaman olen niistä uudelleen kirjoittanut. Nyt olen lukenut tohtori Lehtinen aivan toisenlaisen kirjan kuin tieteellisesti ja asiallisesti oivan Väinö Tannerin elämänkerran. Historiasta tohtoriksi väitellyt Lehtinen on todella monen tekemisen mies. Hänen väitöskirjansa oli teemaltaan hyvin poliittinen; Aatos jaloa ja alhaista mieltä. SDP:n ja Urho Kekkosen suhteet 1944 – 1981, ja se ilmestyi vuonna 2002. Kun suosikkini kirjakauppa on ison kirkon kierrätyskeskus ja sieltä löytyy todella paljon mielenkiintoisia kirjoja. Näin siis ihan itsekkäältä kannalta katsottuna. Tämäkin tohtori Lehtisen kirja on erään vierailuni satoa. Luotettavien muistelmien toisessa niteessä on kaikkiaan 43 lukua ja alussa on maalisvaalit 1983, jolloin Lehtinen ei onnistu enää uusimaan valtakirjaansa eduskunnassa. Kuitenkin presidentinvaalissa tammikuussa 1982 Lehtinen oli saavuttanut yli 20 000 äänestäjän suosion, ja siten hukannut kannatuksestaan vuodessa noin 15 000 äänestäjän luottamuksen. Tietenkin presidentinvallissa oli kyse Mauno Koiviston valinnasta ensimmäiselle kaudelle…

G  Gösta Ågren Tämä Elämä Detta live, suom. Risto Hannula WSOY, Helsinki, 2001, 134 sivua Harvoin näin ulkoisesti vaatimaton ja vähäinen kirja antaa todella runsaasti ajattelemisen aihetta ja herättää todella syvällisiä mietteitä. Mukaani tarttui lähes vahingossa isolta kirkolta ja se vakituisesta kirjakaupastani tämäkin ohut ja vaatimattoman näköinen kirja. Olin joskus kuullut kirjoittajasta mainittava, mutta en ole aiemmin lukenut hänen tuotannostaan ainuttakaan kirjaa. Olihan hän tietysti tuttu, kun tarkemmin tutustuin, sillä hän voitti Finlandia-palkinnon vuonna 1988 teoksellaan Jär / Tääl, jota tosin en ole vielä ainakaan toistaiseksi ehtinyt lukemaan. Tämän kirjan kautta me tietämättömät pääsemme perehtymään Ågrenin menneisyyteen, sillä sen eräs avoin on kieli. Ågren on syntynyt Uusikaarlepyynsä 1935 ja omaksunut niin oman murteensa kuin suomessa puhutun ruotsin, niin että muut kielet olivat melkein kadoksissa, kun hän saapui aikuistumisen kynnyksellä Helsinkiin. Nopeasti hän kuitenkin opetteli niin suomen kuin englannin, saksan ja ranskan. Tämä Ågrenin aikuistumisriitti alkoi vuonna 1954, kun maamme oli pääsyt eroon niin sotakorvauksista kuin olympian kisoistakin. Mielenkiintoisesti hän kertoo menetelmänsä kielten oppimiseksi, mutta ei kaikilla ole yhtä helppoa ja vaivaton, joten menetelmään kannattaa perehtyä. Vähäisten perusopintojensa jälkeen on seurannut melkoisen kovaa tekemistä ja hän väittelikin Tukholman yliopistossa filosofian tohtoriksi vuonna 1951 aiheen Dan Anderssonin elämä ja runous 1916 –…

Laurent Binet Kuka murhasi Roland Barthesin La Septième Fonction du Langage suomennos Lotta Toivanen Gummerus 1981, Jyväskylä, 389 sivua ISBN 9789512403370 Kun tämä on niitä bittiavaruuteen kadonneita kirjoituksia, joista en ollut säilyttänyt itselläni jälkeäkään. Nyt kuitenkin on uutta tietoa ja näkemystä, aikaa kun on kulunut, niin se ehkä parantaa laatua, joskin sitä suuresti uskallan epäillä. Ensin olin kritikoimassa kirjan nimeä. Miten kustansa, joka tekee nimipäätökset, eikä suinkaan kääntäjä, on päätynyt niin kovasti Mika Waltarilta omattuun nimimuotoon? Onko kyse vain suomalaisen yleisön houkuttelusta tutulla teemoituksella? Kysymyksiä kuitenkin moinen valinta herätti. Sitten kun tilasin Amazon.fr -netistä saman teoksen ranskankielisenä, niin johan tuli yllätys. Kyseessä oli teoksen ensimmäinen painos ja perinteisessä Grasset-kustantamon romaanikannet. Kuitenkin oli myös kansapaperit ja kirja oli todella käyttäytymätön, siis kuin uusi kaikkine nisineen. Kansipaperissa, ei siis itse teoksen kannessa, oli tietenkin ranskankielinen nimi La septième fonction du langage, mutta kansipaperilla oli myös teksti Qui a tué Roland Barhes? Eli kyseessä oli sama teksti ranskaksi kuin kirjan nimeksi on valittu suomalaiseen painokseen. Se siitä nimen kritiikistä! Ranskankielisen kirjan tilasin kuitenkin tarkistaakseni eräitä yksityiskohtia ja niiden kääntämistä. Nyt tapahtui juuri kuten oli olettanutkin. Ensinnäkin tämän kirjan kääntäminen on todella haasteellista ja todella vaativaa tekemistä. Kyse on tietenkin niin miehisestä alasta kuin…

Teemu Keskisarja Saapasnahka-torni Aleksin Kiven elämänkertomus Siltala, Helsinki, 2018, 273 sivua, ISBN: 9789522344977 Oikeastaan kirja kertoo meille kahdesta suuresta eli Stenvallin Aleksista ja Keskisarjan Teemusta. Tätä kirjaa on kehuttu ja ns. Kiven asiantuntijoiksi julistautuneet ovat sen pääsääntöisesti lytänneet. Kirjan täytyy siis olla hyvä, koska herrat moittivat ja kansa tykkää siitä. Kirjastojenkin varausjonot ovat pitkät, vaikka samassa kirjastossa on useitakin teoksia. Ehkäpä ns. kiviasiantuntijat eivät ole oikein ymmärtäneet Keskirajan tapaa käsitellä ja esitellä asiaa, eli sitä oikeasti elänyttä ja inhimillistä Aleksis Stenvallia. Ne asiantuntijat pitävät Kiveä jonkinlaisena kulttiesineenä tai pyhänä kaiken inhimillisen ulkopuolella olevana asiana, kuten Allah on muslimeille, jossa ei ole mitään inhimillistä tai tavallista. Aleksis Kivestä ja erityisesti hänen teoksestaan Seitsemän veljestä on kirjoitettu todella runsain määri. Tekisit ovat tyyliltään ja lajiltaan mitä erilaisimpia aina väitöskirjoista erilaisiin roskakirjoituksiin saakka. Tuskin yhdestäkään toisesta teoksesta kenestäkään on yhtä runsaasti saatu tekstiä aikaiseksi kuin Kiven Aleksin Seitsemästä veljeksestä. Ja kuten Keskisarjalla on tapana, niin hän ei veistä teoksessaan puu-ukkoa, vaan elävää ihmistä, joka elää ja toimii omassa vaihtuvassa kontekstissään. Toisaalta parasta on juuri todella hieno ajan kuvaus monipuolisena ja monimuotoisena elementtinä, jossa Kivi kavereineen ja vastustajineen toimii. Tämä taustoittaminen ja kontekstiin sijoittamine on ehdottomasti parasta mitä yleensä olen Kivestä ja hänen tuotannostaan…

Teemu Keskisarja Hulttio Gustaf Mannerheimin painava nuoruus Siltala, Helsinki 2016, 288 sivua ISBN 978-952-234-385-7 Tunnustan avoimesti, että olen suuresti mieltynyt dosentti Teemu Keskisarjaan tyyliin ja tapaan kirjoitta asiallisia, tieteellisesti relevantteja teoksia ilmoista historiassa ja historian tekijöistä. Niin mielelläni tekisin Keskisarjasta historiankirjoituksen professorin, joka olisi kaikkien maamme yliopistojen historianlaitosten yhteinen virka, sillä hän jos kukkaan, osaa kirjoitta tekstiä, jota lukee mielellään iin historian ammattilainen kuin harrastajakin. Lisäksi olen antanut itselleni kertoa, että Keskisarjan teoksen myyvätkin kohtuullisen hyvin, sekin todistaa tekstin puolesta. Tämän kirjan kohteesta, eli Suomen marsalkka Gustaf Mannerheimista on kirjoitettu varmaan enemmän kuin kenestäkään muusta eli elävästä tai edesmenneestä suomalaisesta. Jostain oli lukevinani, että hänestä on yli 300 elämäkertaa, ja se on todella paljon. Kirjoittajat ovat olleet kritiikittömästi ja intohimoisesti Mannerheimin puolesta tai sitten häntä vastaan. On kutenkin hienoa lukea Keskisarjan tekstiä, joka soljuu hienon lukukelpoisena läpi koko kirjan, jossa ei asetuta kumpaankaan ääripoteroon, vaan ollaan tiukasti asiassa, ja niin on hyvä. Kuten teoksen alaotsikko tiukasti määrittelee, niin kyse on nuoren Mannerheimin olemisesta ja elämisestä. Tosin kirjan nimi hulttio on hivenen laajempi ja pitää sisällään huomattavasti pidemmän ajankulun. Teos voidaankin jakaa seuraaviin osasiin. Aika ennen Haminaa, aika Haminassa, aika Haminan ja Pietarin välissä sekä aika Pietarissa. Ihan lopussa on vain…

Arvoisa Visaisäntä, vihdoinkin tuli kirjailija, jonka tiesin ja teoksenkin. Viimeisimpinä aikoina ovat olleet vaan niin visaisia visatehtävät, että ihmettelen ja ihailen kanssakilpailijoitani, jotka ovat vastanneet oikein ja pystyneen vielä hienosti perustelemaan ehdotuksensa. Nostan heille hattuani. Jo vinkeistä lähti tietämyksen liikkeelle. Pari kertaa ministeri, seikkailija ja ties vaikka mitä. Suomennoksen, jota en kuitenkaan ole aiemmin lukenut, sanat ”heiluttivat syndikaatin jäsenkorttiaan” olivat tutun tuntuiset ja vain vahvistivat omaa näkemystäni. Olenhan jokunen vuosi kirjoittanut elokuvasta ja tästä merkittävästä historiallisesta tapahtumasta, jonka eräänlainen raportti tämä kirja on. Pohjimmiltaan kirjailija oli seikkailija ja pääsääntöisesti itseoppinut. Hän lähti Indokiinaan, jossa hän osallistui antikolonialistiseen sanomalehden toimittamiseen ja hänet vangittiin vuosiksi 1923-1924. Syynä vangitsemiseen oli Khmerien pyhien jäännösten varastaminen. Hän kirjoitti seikkailuistaan romaanin La Voie royale , joka ilmestyi 1930. Suuremman kuuluisuuden ranskankielisessä maailmassa hän saavutti vuonna 1933 julkaisemallaan teoksella La Condition humaine, joka on seikkailun värittämä romaani ja sen innoittajana olivat Kiinan vallankumoukselliset ja silla teoksella hän voitti Concourt-palkinnon. Kirjailija toimi voimakkaasti antifasistisia aatesuuntauksia vastaan ja vuosina 1936-1937 hän toimi Espanjan sisällissodassa tasavaltalaisten rinnalla. Hänen voimakas sitoutumisensa johti romaani L’Espoire kirjottamiseen ja se julkaistiin joulukuussa1937. Seuraavana vuonna hän valmisti aiheen ja kirjan pohjalta elokuvan L’Espoire, sierra de Teruel. Talvella 1944 hän liittyi ranskalaisten vastarintaliikkeeseen. Sodam jälkeen hån…